Elämään opettelua

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Vaikeita aikoja

Rakkaat läheiset, ystävät ja blogini lukijat.
Aivovammani ja vaikean masennukseni uuvuttamana olin päätänyt tehdä sen kaikesta itsekkäisimmän teon.
Haluan kiittää heitä jotka henkeni pelasti ja tarjosi apuaan minulle. Kiitos.

Jatkan tarinani kirjoittamista joko itse tai jonkun avustuksella kun pääsen sairaalasta.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Ikäviä uutisia

Rakkat lukijat, olen tällä hetkellä tyksissä hoidossa hyvin mustien ajatusten takia, jatkan kirjoitusta mah pian.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Harjavallasta Poriin ja takaisin

Saatuani tuon kouristuksen Porin päivystysosastolle ja siitä useita tunteja myöhemmin heränneenä minut siirrettiin jälleen kerran tuolle neurologian osastolle josta jo tammikuussa kotiuduin terveenä miehenä.

En tiedä oliko se huonoa tuuria vai kohtalon kiusaa, mutta jälleen kerran olin tuon nuoren naislääkärin hoidossa.
Tällä kertaa osostolla oli kaikki paikat täynnä joten jouduin käytävälle ja sänkyni suojaksi tuotiin muutama sermi edes vähän yksityisyyttä varjelemaan.

Tämä nuori lääkäri tulikin pian minua tapaamaan ja hänen ensimmäiset sanansa oli minulle: Ai olet taas täällä, tässä kohtaa huumorintajuni oli jo koetuksella ja vastasin hänelle hyvin tylysty: Etteihän terve mies sairaalahoitoa kaipaa, voin lähteä vaikka saman tien pois täältä.

Tämä minun vastaukseni taisi osua todella arkaan paikkaan, koska lääkkeeni puolitettiin enkä myöskään saannut ahdistukseen enään mitään lääkettä ja aivan kuin tuokaan ei olisi riittänyt, päätti hän asettaa minulle vuoden mittaisen ajokiellon kouristusten johdosta.

Sain tuolla neurologian osastolla vielä kolme kouristusta, ennen kuin minulle tehtiin EEG tutkimus epilepsian pois sulkemiseksi.

24. Maaliskuuta. 2015

Onneksi tänään pääsin lähtemään takaisin Harjavaltaan, oloni alkoi jo menemään todella huonoksi tuolla neuron osastolla.

Päästyäni Harjavallan osastolle takaisin, oli tämä nuori lääkäri ilmeisesti soittanut sinne ja kertonut että elon todella hankala potilas.
Omahoitajani oli minulle todella kiukkuinen ja halusi tietää mitä Porissa oli tapahtunut, kerroin hänelle tuosta Tammikuisesta ja tämän kertaisesta käynnistä, sekä sen ettei minulle annettu edes ahdistukseen enään lääkettä vaikka joka ikinen kouristus minkä sain lisäsivät ahdistuneisuuttani.

Omahoitajan rauhoituttua, näin hänen silmistään ja olemuksestaan että kaikki ei ole kunnossa, vähän itkuisella äänellä hoitajani aloitti, professori oli tutkinut papereitasi ja epäilee että nämä kivut sekä oireet johtuisivat aivovammasta jonka olin mahdollisesti saannut Toukokuisesta tapaturmasta.
Sinusta on tehty kiireellinen lähete TYKS:in aivovammapolille.

Olin todella kauhuissani koko epäilystä, mutta samalla toiveikas että kaikki nämä oireet ja kivut saisivat viimein selityksen.

Paljon ennen kuin menin TYKS:in aivovammapolille alkoi se priiffaaminen hoitajien puolesta kuinka minun tulisi varautua jos ja kun selviää että kaiken takana olisi aivovamma.


7. Huhtikuuta. 2015

Tänään on se päivä jolloin saisin kuulla mahdollisesta aivovammasta tai siitä että tämä kaikki epätietoisuus vain jatkuisi.

Aivovammaneurologin tehdessä minulle tutkimuksia ja haastatteluja, totesi hän hyvin rauhallisella äänellä, että kyllä siellä jotain on.
Vaikka olin varautunut ja minua oltiin jo pitkään priiffattu kyseiseen lauseeseen, tuntui kuin koko elämä olisi vilahtanut silmissäni, jota ei tapahtunut siinä tippumisen yhteydessä.
Päässäni pyöri vain ajatus että jäänkö tälläiseksi, kylmäksi, värittömäksi ja epäkuntoiseksi ihmiseksi?
Minä joka ennen osasin iloita ja nauttia elämästä nyt olen vain irvikuva menneestä.

Lähtiessäni tuon neurologin vastaanotolta sanoi hän tekevänsä lähetteen aivovammakuville ja aika tulee sitten sinne Harjavaltaan.

Olin siis saanut selityksen näille kaikille oireille ja kivuille, olin siis aivovammainen vaikeasti masentunut ihminen.



Saapuminen Harjavaltaan

Tyksistä silmät punaiseina lähtiessäni sain mukaani tuon lähetteen Harjavaltaan sekä diagnoosin vaikeasta masennuksesta, hoitaja kysyi minulta vielä lähtiessäni haluaisinko jäädä yöksi osastolle vai pärjäänkö kotona vielä yhden yön?
Hetken asiaa mietittyäni päätin nukkua tuon viimeisen yön omassa sängyssä ja heti aamulla pakata reppuni ja lähteä kohti tuota sairaalaa.

25. Helmikuuta. 2015

Saavuin Harjavaltaan lähempänä puoltapäivää ja ensimmäinen tapaaminen oli päiväsairaalan lääkärin kanssa, pitkään keskusteltuani ja tarinaani kertoen päätti hän lähettää minut akuuttiosastolle nro 22, joka osottautui oikeaksi valinnaksi.

Kahden hoitajan saattelemana tuohon viereiseen rakennukseen missä tämä akuuttiosasto sijaitsi, esittelivät he samalla minulle sairaalan paikkoja ja nuo tärkeimmät kessupaikat sekä paikat missä ei saanut polttaa joita en enään sisälle muistanut.

Minulla ei ollut mitään käsitystä tästä sairaalasta entudestaan, mutta ei myöskään ennakkoluuloja.
Olinhan minä tulossa hakemaan apua täältä tähän minun vaikeaan tilanteeseen.

Osastolle saavuttuamme minua pyydettiin jäämään istumaan aulaan jossa sijaitsi ruokailutila ja päiväsali, hetken istuttuani luokseni tuli naishoitaja joka esitteli itsensä ja kertoi että on minun omahoitaja tästä lähtien ( nimiä en mainitse koska en ole pyytänyt lupaa siihen )
Täytin muutaman kyselylomakkeen jonka jälkeen hoitaja ohjasi minut houneeseen joka onnekseni oli yhdenhengen huone omalla vessalla ja suihkulla.

Vaatteitani kaappiin laittaessa tuli hoitaja hakemaan minua osaston lääkärin haastatteluun, pitkän keskustelun jälkeen lääkäri arvioi hoitoni tarpeen olevan noin kaksi viikkoa joka siinä kohtaa tuntui pitkältä ajalta, enhän minä ole ollut Marraskuun jälkeen yhtäjaksoisessa hoidossa kuin 4 yötä ja sekin osottautui turhaksi.

Päivät kului verkkaiseen tahtiin, en oikeastaan tutustunut kehenkään potilaaseen tällä ensimmäisellä viikolla ja ensimmäisen lämpimän ateriankin kahteen viikkoon söin vasta 28 päivä lauantaina, ei ihme jos painoni oli tippunut yli seitsemän kiloa.

Vähitellen aloin tutustumaan muihin potilaisiin ja yllätyin kuinka samallaisia kohtaloita ja kokemuksia heillä oli kuin minullakin.
Olen edittän kiitollinen näille muutamille potilaille joihin tutustuin tuon hoitojakson aikana, sain heiltä todella paljon apua ja vertaistukea, osaan heistä olen edelleen yhteydessä ja tiedän että he lukevat tätä minun tarinaani ja ovat kannustaneet minua jatkamaan.

Mutta palataan näihin Harjavallan tapahtumiin, lääkkeitäni vaihdeltiin ja etsittiin sopivaa lääkettä joka auttaisi tähän pääkipuun sekä masennukseen ja ahdistukseen.
Jossain kahtaa lääkelistalleni tuli diapam joka hetkellisesti auttoi kovimpaan pääkipuun leikkaamalla sen terävimmän kärjen, mutta ei poistanut sitä kokonaan.

20. Maaliskuuta. 2015

Olin nyt ollut Harjavallassa jo lähes kuukauden, lounaan jälkeen menin sänkyyni makaamaan ja yhtäkkiä tunsin kuinka kaikki kehoni lihakset alkoivat supistumaan tehden minusta kivikovan pökkelön, hetken päästä lihakseni rentoutuivat ja makasin sängyssä henkeä haukkoen ihmetellen tapahtumista.
Pelästyneenä lähdin käymään pihalla kessulla ja takaisin osastolle päässeenä tunsin kuinka tuo äskeinen olisi alkamassa uudelleen, kävin nopeasti hoitajille sanomassa että kehossani tapahtuu jotain ihmeellistä, sen jälkeen minä edellä ja hoitaja takanani lähes juoksimme huoneeseeni.
Heti sänkyyn päästyäni se alkoi taas, lihakset kiristyivät äärimmilleen ja silmissäni musteni.
Havahduin siihen kun hoitaja huutaaa nimeäni ja kysyy oletko tajuissasi, olin saanut toisen kouristuskohtauksen ja tämä ei varmasti ollut unta.

21. Maaliskuuta. 2015

Kaksi kouristuskohtausta ja koko päivä nukkumista, diapam oli vaihdettu nestemäiseen että minun on se helpompi ottaa näiden kouristusten jälkeen.

22. Maaliskuuta. 2015

Kouristuskohtaus ja tajuttomuus kesti lähes viisi minuuttia, nyt päivystävä lääkäri oli määrännyt minut vietäväksi ambulanssilla poriin niin pian kuin mahdollista.

Poriin saavuttuani ja taas tuonne päivystyksen vuodeosastolle päässeenä minuun oli kytketty jos jonkun laisia piuhoja.
Tunsin taas tuon kouristuksen tulevan ja yritin hapuilla soittokelloa johon en kuitenkaan ylettänyt, tajuntani alkoi hämärtymään mutta kuulin hoitajan juoksevan kohti minua huutaen samalla pulssi 180 kouristaa.
Tällä kertaa tajuttomuus kesti seitsemän minuuttia.




maanantai 6. heinäkuuta 2015

Mustaakin mustempaa

20. Helmikuuta. 2015

Eilisestä itsekkäästä päätöksestä pelästyneenä ja tähän päivään selvinneenä, aamukahvin ja muutaman kessun jälkeen avasin tietokoneen ja etsin sieltä Harjavallan numeron apua pyyttääkseni, löysin kyllä yhteistiedot ja puhelin numeron, mutta en saanut puhelinta käteeni soittaakseni sinne ja vaikka olisinkin saanut numeron näpyteltyä tuskin olisin pystynyt puhumaan puhelimeen mitään.

Olin todella syvällä, pääni ei kertakaikkiaan enään pysynyt pinnalla.
Mukuin koko viikon lopun ja seuraava muistikuva tästä mustasta ajasta on tiistailta 24 päivältä.

24. Helmikuuta. 2015

Olin Raumalla käymässä ja lähdössä ajamaan takaisin kohti Turkua, olo oli jotenkin siedettävä vaikkakin ajatusmaailma hyvinkin köyhä enkä enään saanut muodostettua järkeviä lauseita, alku matka sujui hyvin aina Laitilaan saakka, kunnes jostain tuli ajatus päättää tämä kaikki kura jota olen niskaani kaatanut sekä muiden ihmisten rasitteena oleminen.

Ajatus tuntui todella helpottavalta enkä enään tuntenut kipua tai muutakaan ikävää, minut valtasi hyvin vapautunut olo pääsystä pois täältä ja lopettaa tämä tähän.
Aloin etsimään sopivaa kiveä ties laidasta ja sen nähtyäni olisin painanut kaasun pohjaan, olin jo irroittanut turvavyönkin valmiiksi ettei sekään pystyisi enään estämään poispääsyäni.

Sitä oikeaa kohtaa etsiessäni vastaan tuli poliisiauto, ajattelin todella pitkään että vilkuttaisin valoja heille avun pyytämiseksi ja saisin kiinnitettyä heidän huomion, mutta en saanut käsiäni irti ratista.
Hetken päästä tuli toinen virkavallan auto ja taas sama, käteni ei kertakaikkiaan irronneet ratista, vaan puristin sitä entistäkin tiukemmin.

Minut valtasi niin kevyt tunne etsiessäni sitä minulle tarkoitettua kiveä tai kalliota, en missään tapauksessa halunnut viedä muita mukanani koska heillä ei ollut osuutta tähän minun tilanteeseen, joten etsin sitä paikkaa tien oikealta puolelta.

Sitten tapahtui jotain mitä en vieläkään osaa selittää, joku tuli ja ohjasi autoni levähdyspaikalle ja sammutti moottorin, tämän tajuttuani olin todella kiukkuinen itselleni.
siellä minä auton sisällä huusin ja haukuin itseäni pelkuriksi, miksi en tehnyt sitä ja nyt tämä kaikki epätoivo vaan jatkuu ja jatkuu.

Hetken itselleni huutaneena minut valtasi hirveä ahdistus, en saanut enään happea auton sisällä vaan avasin kaikki auton ovet sepposen selälleen ja haikoin henkeä kuin astmakohtauksen saaneena.

En tiedä tarkkaa aikaa kuinka kauan olin levähdyspaikalla itseäni rauhoittelemassa, kun päätin että nyt minun on kerrottava tämä ja se viimeviikon tapahtuma vaimolleni, lähdin ajamaan kohti Turkua hyvin ahdistuneena ja alle nopeus rajoitusten, olin päättänyt päästä perille turvallisesti.

Kotiin päästyäni yritin kertoa vaimolle mitä oli tapahtunut, mutta hän oli saunomassa lasten kanssa joten joudun odottelemaan vielä hetken, minut valtasi jo ajatus sekä pelko etten uskallakkaan sanoa hänelle mitään näistä tapahtumista, olin kuin villieläin häkissä kehää kiertäen, kun vaimo ja lapset tulivat saunasta, keräsin rohkeutta ja sanoin hänelle tapahtumista ja siitä mitä olen yrittänyt itselleni tehdä.

Vaimoni ei kommentoinut asiaa mutenkään vaan etsi TYKS:in päivystyksen numeron soittaakseen sinne, puhelun päätyttyä hän vielä soitti lastenvahdin paikalle ja niin sitä mentiin päivystykseen, eikä aikaakaan kun olin psykiatrian päivystysosastolla juttelemassa hoitajien kanssa tilanteestani, myös lääkäri kävi luonani keskustelemassa hyvin ystävälliseen tapaan,

En voinut uskoa että nyt minua kuunneltiin ja minua haluttiin auttaa kaikin keinoin, jopa tuo lääkäri sanoi minulle että jos hän ei saa järjestettyä lähetettä Harjavallan sairaalaan psykiatriselle päivystysosastolle, niin hän soittaa Rauman terveyskeskukseen ja pyytää kolleekaansa kirjoittamaan sen ja lupasi vielä järjestää kyydin valmiiksi minulle.

Sitten koitti se tapahtuma jota en tule ikinä unohtamaan, lääkäri tuli valkoisen kirjekuoren kanssa luokseni ja sanoi että tämä on pääsylippusi kohti parempaa huomista, tämä lähete mikä täällä kirjekuoren sisällä on, sitä ei ole missään muualla.
Edes Harjavallan sairaalassa ei tiedetä tästä vielä mitään, nyt on sinun päätös otatko tämän kuoren vai lähdetkö takaisin vanhaan ja raskaaseen elämääsi?

Kirjekuoren käteeni ottaessani murruin aivain täysin, se kyynelien ja pahanolon purkaus oli jotan sellaista mitä en ole koskaan kokenut, vaikka tuo lääkäri oli varmasti kaikkea nähnyt uransa aikana otti hän minusta halausotteen, siinä minä itkin tämän lääkärin olkapäätä vasten hyvinkin pitkään, eikä hänkään otetta irroittanut ennen kuin olin värisevällä äänellä kiittänyt häntä

Haluan vielä kiittää tätä erittäin ammattitaitoista naispsykiatria sydämmeni pohjasta.
Jos vain tietäisin nimesi, niin lähettäisin kiitokseni henkilökohtaisesti kukkien saattelemana.






Harmaata mössöä

Olin sopinut vaimoni kanssa riitamme ja yrittänyt parhaan mukaan selittää hänelle tunteitani sekä tuntemuksia ja sitä mitä tämä sairaus on tehnyt minulle.
Päätimme että muuttaisimme kaikki Turkuun tämän kuun poulivälistä, olin edelleen aivan eksyksissä ja yritin vain kahlata läpi näitä harmaita päiviä kivut ja oireet seurassani.

Olin hukannut kaikki värit elämästäni jäljellä oli vain harmaan kaikki sävyt ja painuin aina vain syvemmälle ilmat että jalkani koskettivat enään pohjaa.

Tunsin itseni todella heikoksi, en enään voinnut ymmärtää mikä minua vaivasi.
Päässäni vain kaikui nuo lääkärin sanat että olisin täysin terve ja keksin itse nämä oireeni.
Olinko tullut hulluksi vai olisinko palanut loppuun? Mistä voisin enään saada apua?
En ainakaan tuosta kaupungimme rahareijästä, olinhan niin moneen kertaan jo käynyt siellä ja saanut vain nipun epämääräisiä diagnooseja.

Päivät kului ja päivämäärät vaihtuivat, en enään saanut otetta mistään, mikään ei enään kiinnostanut enkä saanut enään elämästä otetta, pelkäsin omaa avuttomuuttani sekä ilonpuutetta.

15. Helmikuuta. 2015

Sunnuntaipäivä eteni hiljakseen, ei enään kahvia, tällä kertaa tyydyin pelkkään kessuun.
Jostain olin saanut voimia yrittää vielä kerran tehdä jotain terveyteni eteen ja varasin ajan yksityiseltä psykiatrilta, jospa hän osaisi kertoa mikä on oikea hoitopaikka minulle, koska kukaan muu ei ole vielä osannut auttaa minua.

16. Helmikuuta. 2016

Sain ajan psykiatrille iltapäivälle, yritin parhaani mukaan miettiä mitä kertoisin hänelle ja miten saisin kaivettua vastauksia päästäni joka oli aivan täynnä keskeneräisiä asioita joita en pystynyt millään ketjuttaa yhteen, päätin pyytää vaimoni mukaan vastaanottokäynille jospa hän osaisi kertoa tilanteeni paremmin, olihan hän seurannut vierestä kuinka tämä sairaus on saanut otteen minusta ja vienyt tähän kuntoon.

Klo 15:00

Olimme ajaneet Saloon tapaamaan psykiatria jolle kerroin tilanteen vaimoni avustuksella, pitkien keskustelujen ja oirekuvausten jälkeen sain diagnoosin keskivaikea masennus somaattisilla oireilla.
Tunsin kyllä itseni masentuneeksi, mutta lähinnä näiden tapahtumien ja oireiden takia.

Lääkkeeksi sain masennus sekä ahdistuslääkettä, lupasin myös jättää kauppaan tuon litkimäni relaxsanttikuran josta olen apua hakenut, ilmeisen huonolla menestyksellä.

Lähdettyämme lääkäristä, ajoimme apteekin kautta kotiin jossa otin ensimmäisen ahdistuslääkkeen samalla kun menin nukkumaan pienet päiväunet, kumpa olisin tiennyt silmiä kiinni laittaessa etten tulisi näkemään päivänvaloa enään pitkään aikaan, ilmeisesti tämä lääkärissä käynti ja kaikki se epätietoisuun jota hartijoillani kannoin alkaivat painamaan minua pohjalle ja sinne pohjalle oli todella pitkä matka.

Kaikki muuttui mustaksi, en enään erottanut päivää yöstä, menetin ruokahaluni kokonaan ja painoni alkoi laskea rajusti.
Kaikki mitä yritin väkisin henkenipitimiksi syödä tai juoda, tulivat samaa tietä läpi.

Seuraava muistikuva minulla on saman viikon torstailta, olin niin loppu ja epätoivoinen, etten enään keksinyt mitään muuta kuin lopettaa tämän kärsimyksen jotenkin.
Siinä minä istuin olohuoneen sohvalla vain odottaakseni että vaimo ja lapset menevät nukkumaan, tämän jälkeen tämä kaikki loppuisi.
Olin miettinyt paikankin valmiiksi että vaimon olisi helppo jäljet siivota, myös tekotapa oli valmiina.

Sitä oikeaa hetkeä sohvalla odotellessa, jostain tuli ajatus että lapset heräävät ennen vaimoani, enkä halua että he löytäisivät isän siinä kunnossa.

Voin vain näin jälkikäteen todeta että lapset pelastivat henkeni.
Kiitos heille.



sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Jatkoa Porille II

Tällä kertaa lihankouristukset kestivät lähes kaksitoista tunti yhtäjatkoisesti pois lukien ne kessulla ja kanttiinissa käynit, illalla olo alkoi olemaan kuin maratoonin juosseella.
Maitohapot jylläsivät ja pääkipu sekä muut oireet pitivät kehoani pilkkanaan.

20. Tammikuuta. 2015

Aamun valjetessa lumisateisena ja sängystä ylöspäässeenä raahasin itseni pihalle kessulle, olo oli samankaltainen kuin eilen, kouristukset alkaisivat millä hetkellä hyvänsä.
Sain aamupalan lähes syötyä kun ensimmäinen isku tuli vatsalihaksiin aivan kuin herättääkseen kehon muut oikean puoleiset lihakset, niin sitä taas mentiin.

Ylilääkäriä ei enään tänään näkynyt ja hoitovastuun oli ottanut tämä nuori naislääkäri, ilman tutkimuksia ja muutenkaan kyslemättä vointia oli hän määrännyt iltalääkkeeksi jotain relaxsanttia.

Hoitoni Porissa tuntui olevan lopussa ja lääkärikin vahvisti epäilyni siitä asista kertomalla että kotiutuisin huomenna aamukierron jälkeen.

21. Tammikuuta. 2015

Aamukierto oli ohi ja aloin pakkaamaan tavaroita sekä vaihtamaan siviilejä päälleni, kun lääkäri tuli tuomaan joitain lappuja sekä ajan mangneettikuviin, aika olisi 27 päivä tätä kuuta.

Taxsilla kotiin huristeltuani eteeni tuli uusi ongelma, miten kiivetä nuo mutkittelevat portaat ylos kun jo pelkkä kävely oli hankalaa oikeanpuolen hienomotoriikan puuttumisen takia, toivoin mielessäni eitteivät naapurit pelästyneet sitä valtavaa tömistelyä joka sain aikaan ylösnoususta.

Päivät kului entiseen malliin, aamulla ylös, kahvia ja kessua sekä yrittäen jollain keinolla selvitä seuraavaan päivään, edes näistä nuoren naislääkärin määräämistä relaxsenteista ei ollut apua lihaskouristuksiin.

23. Tammikuuta. 2015

Pääkipu on valtava ja taas tuo polttava tunne niskassa eivät lupailleet hyvää, kävelyni muuttui taas hankalemmaksi ja lihaskouristukset kohdistuivat nyt osittain myös vasemmalle puolelle.
Illalla kun kouristukset laantuivat, myös vasemmanpuolen hienomotoriikkani hävisi ja teki elämästäni todella hankalaa.

24. Tammikuuta. 2015

Aamulla herätessäni soitin ensitöikseni Porin keskus sairaalan päivystykseen ja kerroin muuttuneen tilanteeni.
Ystävällinen ääni langan toisessa päässä sanoi, että voin tulla päivystykseen jos tuntuu etten enään pärjää kotona, olisin varmastikkin pärjännyt mutta eläminen ilman hienomotoriikkaa on aika hankalaa itse kullekkin.

Jälleen kerran taxsi alle ja kohti Poria sekä päivystyksestä suoraan ensiavun neurologian osastolle jossa minua tutkittiin taas entiseen malliin.
Jossain kohtaa päivystävä lääkäri saapui sänkyni viereen ylpeänä että oli keksinyt minulle diagnoosin joka selittää kaiken oirekuvani.

Tämä hyvin huonolla Suomenkielellä varustettu Venäläilääkäri totesi että pääkipu johtuu likvor näytteestä, hetken aikaa hiljaa oltuani, kysyin ystävällisesti tältä suuren sanoman tuoneelta lääkäriltä että onko hän mahdollisesti lukenut papereitani, siellähän sanotaan että pääkipu ja muut oireet ovat vaivanneet minua jo usean kuukauden.

Ei auttanut, tämä Venäjän lahja Suomen lääketieteelle pysyi kannassaan, ei vaikka laitoin jo muutaman voimasanan tehostamaan viestiäni.
Ainoa mitä sain oli vartia sänkyni viereen jonka kanssa sain sitten päiväni viettää niin kessulla kuin muutenkin, olin siis muuttunut hankalaksi potilaaksi.

25. Tammikuuta. 2015

Yöni Porissa viettäneenä ja eroon tuosta vartijasta päässeenä, olin jälleen kerran laittamassa siviilejä päälleni ja palaamassa takaisin kotiin.

27. Tammikuuta. 2015

Tänään on se suuri päivä jolloin pääsen mangneettikuville, odotukseni olivat todella korkealla, että tämä kaikki mitä olen joutunut kestämään olisi saamassa syyn.
Kuvaus oli ohi noin tunnissa ja kuvat kuulemma lähettettäisiin TYKS:iin joka entuudestaan kohotti odotuksiani.
Lääkärin soittoaika kuvista olisi noin viikon päästä 5. Helmikuuta.

Tuo viikon kuluttaminen oli todella työlästä ja mitä lähemmäksi tuota soittoaikaa tultiin sitä hitaammin päivät kului, viimein koitti kuitenkin tuo torstai jonka olin kalenteriin suurin kirjaimin merkinnyt.

5. Helmikuuta. 2015

Olin koko aamupäivän odottanut soittoa jota ei ole vielä kuulunut, edes vessaan en mennyt ilman puhelinta etten vain missaisi tuota odottamaani puhelua.

Sitten kuului tuo tuttu soittoääni, vastasin puhelimeen ja langan toisessa päässä oli tämä nuori naislääkäri joka kertoi, että kuvat on nyt tutkittu ja lausunnot ovat saapuneet Turusta.

Henkeä pidätellen kuuntelin lauseen loppuun,  lääkäri jatkoi lausettaan.kuvat ovat ihan puhtaat jotein olette ihan terve mies.
Oireenne ovat mahdollisesti psykosamaattisia, jos oireenne jatkuvat niin menkää kotikuntanne terveyskeskukseen.
Hyvää kevään jatkoa. Tuut tuut tuut.

Olin todella pettynyt, lähes polvilleen pudonneena mietin mitä tapahtui.
Olinko siis virallisesti hullu? Miksi terveen miehen pitää opetella uudelleen kävelemään?
Tunsin suurta ahdistusta epätietoisuudesta jonka päälle olin jäänyt, miten pystyn tästä jatkamaan enään eteenpäin?







Jatkoa Porin sairaalan tapahtumiin

Ylilääkärin sekä tämän vaaleahiuksisen nuoren naislääkärin poistuttua, minulla oli taas nippu uusia diagnooseja ja valtava määrä uutta ajateltavaa, ihan niin kuin ongelmia ei olisi jo tarpeeksi.
Toki nämä uudet epäilyt antoivat kasvot tälle minun olotilalle ja pääkivulle, mutta tähänkö tämä kaikki päättyisi.

Hetken oltuani sängyssäni ja ajatuksiani pyöriteltyä tunsin kuinka tuo eilinen lihasvapina oli palaamassa, olo aivan kuin olisin ladannut lihaksiini sähköä ja niiden täyttyessä alkoi tämä oikeanpuoleinen moukarointi.
Taas sama, heti kun lähdin liikkeelle vapinat loppuivat mutta kun erehdyin istumaan tai menemään makaamaan alkoivat ne samaa tietä.

Tällä kertaa vapinaa kesti kahdeksan tuntia, vasta nukkumaan mennessäni tuo hytkytys hävisi yhtä nopeasti kuin alkoikin.

19. Tammikuuta. 2015

Aamulla sama kaava toistui kuten eilen aamulla, verenpaineen mittaus, kessua ja aamupala vuoteeseen tarjoiltuna.
Tämä aamu oli kuitenkin erillainen oireiden suhteen, tunsin taas tuon lihaksien latautumisen ja PAM, niin tuo vapani alkoi taas, tällä kertaa menin hoitajien puheille ja pyysin mahdollista lääkettä tähän hytkytykseen, minulle sanottiin että ylilääkäri haluaa nähdä nämä vapinat, joten nyt ei voida vielä lääkitä.

Hoitajan saattaessa minut huoneeseen lepäämään ja ihan kuin varmuuden vuoksi mittasi vielä kuumeeni, jota ei ainakaan vielä ollut saapui tuo eilinen luottamusta herättävä tohtori luokseni.

Sinun lihakset ilmeisesti kouristelee? Kysymyksen ilmaan heitettyään ja peiton päältäni otettuaan alkoi tutkiminen.
Hhmmmm miettimisiä ja ahaaa ääniä päästellen tokaisi herra ylilääkäri, ettei tuo nyt ihan normaalia ole.
Ihanko tosi, ajattelin mielessäni.
Tutkimusten jatkuessa ja pääkivusta kysellen, kerroin lääkärille kivun tunteen myös nyt takaraivossa, kipu oli lähinnä polttavaa tunnetta kuin selvää kipua.

Sitten tuli kantapää polvitestin vuoro.
Oikean jalan kantapää vasemman jalan polven päälle ja  kantapään liuvuttaminen sääriluuta pitkin aina nilkkaan asti.
Tämä poili meni hyvin, ei mitään ongelmaa, sitten toisen jalan vuoro, koko kehoni alkoi pomppimaan yrittäessäni laittaa vasemman jalan kantapäätä oikean jalan polven päälle, taas tuo ahaaa ja hhmmmm miettiminen.

Olin menettänyt kehoni oikean puolen hienomotoriikan ja tästä eteenpäin kävelyni muuttui entistä vaikeammaksi.

Sitten ihan varmuuden vuoksi tämä lääkäri tokaisi, että oli nyt tutkinut kuvia ja se harmaa möykky vasemmanpuolen ohimolohkossa oli vain jarjostuma ilmeisesti verisuonesta.
Eli minulla ei ole kasvainta aivoissa? kysyin vähän hämmästyneenä, onko minulla sitten kuitenkin se pelkäämäni MS-tauti.

Varaan ajan mangeettikuviin ja varmistetaan vielä ettei sieltä löydy MS-taudille tyypillisiä muutoksia tai mitään etäpesäkkeitä.

Etäpesäkkeitä mistä? Kysyin todella hämmästyneenä.
Tähän en saanut mitään vastausta, mutta aivan kuin jotain mantraa toistellen ylilääkäri toisti jo aikaisemmin sanomansa varmistusmielessä otetuista mangeettikuvista.



perjantai 3. heinäkuuta 2015

Saapuminen Poriin

17. Tammikuuta. 2015

Kello taisi olla jo lähempänä ilta yhdeksää, kun saavuin Porin keskus sairaalan päivystykseen kädessäni tuo kummituseläimen tekemä lähete.
Ilmoittauduin saapuneeni paikalle, ilmeisesti tuolta kaupungimme rahareijästä oli soitettu tänne, koska minut ohjattiin välittömästi päivystyksen neurologian osastolle ja otettiin ensimmäiset kuvat sitten pääkivun ja oireiden olemassa olon aikana.

Käytyäni TT kuvissa ja palattuani takaisin vuoteeseeni, tuli hoitaja ottamaan verikokeet ja niin ilkeältä tuntuvan sairaalabakteerinäytteen.
Tässä välissä kävin salaa pihalla kessulla ja palattuani takaisin oli minun poistuminen huomattu ja ihan kuin pikkulapsi tekisi jotain pahaa sain minäkin arestin enkä saanut onään nousta sängystä.

Jossain kohtaa hoitaja tuli laittamaan minulle tipan ja alkoi epäillä että minulla on kuumetta vaikka itse en missään kohtaa tuntenut olevani kuumeinen, mutta hoitajan sen mitattua sanoi hän että onhan sitä lähes 40 astetta.
Lihakseni olivat tehneet niin kovasti töitä, että ruuminlämpöni oli noussut pilviin ja sitä ryhdyttiin alentamaan jollain lääkkeellä joka myös laitettiin kädessäni olevaan kanyyliin.

Sitten se ilkein toimenpide, likvorinesteen otto.
Lihakseni hakkasivat koko ajan niin paljon että minut paikallaan pitämiseksi tarvittiin neljä hoitajaa ja kaksi näytteen ottajaa, eipä ole ikinä niin paljon naisia sänkyni ympärillä yhtäaikaa ollut.

Minua hoitava päivystyksen lääkäri tuli jossain kohtaa sänkyni viereen kyselemään vointia ja ihan kuin ohimennen ilmoittamaan että on syytä epäillä MS-tautia näiden oireiden perusteella ja otimme kokeet sen pois sulkemiseksi.

Olin siis saanut ensimmäisen järkevän diagnoosiepäilyn, vaikka mielessäni alkoikin heti pyörimään ajatus kyseisestä sairaudesta ja sen eteneminmuodosta.
Ensisijaisesti vai tois-sijaisesti etenevä sanat risteilivät päässäni vielä pitkään lääkärin lähdettyä.

Jossain kohtaa hoitaja tuli pyörätuolin kanssa luokseni ja sanoi että siirrämme sinut neurologian vuodeosastolle.
Istahdin tuoliin vähän vastahakoisesti koska koin että olisin voinnut kävelläkkin tuon matkan ja menimmehän sisäkautta, joten ei minun tarvitsisi edes pukea ulkovaatteita päälleni, mutta neuvotteluasemani oli aika heikko.

Kello taisi olla jo yli puolenyön kun pääsimme perille ja minut ohjattiin kolmen hengen huoneeseen, vaatteet laitettuani kaappiin ja vähän iltapalaa syönneenä asetin itseni vaakatasoon tuolle aika kovalle patjalle, mutta onneksi sänky oli sentään leveämpi kuin päivystyksessä missä vielä hetki sitten lepäilin.

En muista nukahdustani mutta ilmeisen nopeaan se on käynyt koska aamulla muistin vain tuloni tänne neurologin osastolle, kello huoneen seinällä näytti puolta seitsemää ja tuo kansakoulusta tuttu kello oli paljon hiljaisempi kuin tuo kotona oleva mieltä moukaroiva ajan-näyttäjä.

Tippani oli otettu jossain välissä pois, kanyyli oli kyllä vielä kädessäni sideharson alle piilotettuna, nousin sängystä ja tunsin oloni hyvin omituiseksi, se muistutti sitä oloa mikä eilen minulla oli ennen kuin lihasvapinani alkoivat, tästä hieman pelästyneenä päätin kuitenkin käydä pihalla vetämässä raikkaat aamukessut ja palatakseni takaisin aamiaiselle.

Aamiainen tulikin siinä kahdeksan aikaan ja myös huonetoverini oli heräämässä ainakin mitä suolistonäänet antoivat ymmärtää.
Pian koitti osaston lääkärin kierros, jolloin ensikertaa näin tämän minkälie tohtorin josta muodostuikin aikamoinen vaiva tulevaisuudessa, mutta palataan tuohon ensimmäiseen kertaan.

Osaston lääkäri oli hyvin nuori nainen, ilmeisesti juuri valmistunut vähän ehkä heikoin arvosanoin mutta kuitenkin.
Tutkittuaan minua hän sanoi että neurologian ylilääkäri olisi tulossa tapaamaan minua puolen päivän aikaan, arvasin heti että nyt on jotain löytynyt mikä silittäisi nämä nimun oireet.

Ajankulu hidastui huomattavasti, tuntui että tuo seinällä oleva kansakoulun kello lakkasi lyömästä kokonaan, ihan kuin antaakseen minun kärsiä näistä ajatuksistani mahdollisimman pitkään, yritin kuluttaa aikaa ja samalla myös rauhoittaa itseäni käytäviä pitkin vaellellen ja pihalla kessua poltellen, myös kanttiinin kassakone sai osansa tästä minun odottamisesta.

Viimein koitti tuo totuuden hetki jota olin koko aamun jännittänyt, ovesta astui sisään hyvin huoliteltu ja ilmeisen taitava tohtori, joka ensi töikseen hyvin voimakkaalla komennolla tyhjensi huoneen omaisista, sitten kääntyi minuun päin.
Avasi suunsa ja sanoi, olen tutkinut eilen päivystyksessä otettuja kuvia ja aivan kuin minä siellä jotain näkisin, no sitä minä toivoinkin, olishan se hirveetä jos pääni tyhjää olisi ollut.
Aivan niin kuin tuossa vasemmalla ohimolohkossa jotain olisi, hyvin haalea kohta mutta täytyy kuvia tutkia ja verrata Tampereella otettuihin kuviin.

No niin, nyt minulla on jo kaksi epäilyä.
MS-tauti ja vielä kasvain päässä, joten nyt alkaa olemaan jo diagnooseja josta valita.





Päivystyksestä suoraan Poriin

Poistuttuani tuosta Jumalan hylkäämästä rakennuksesta jossa kaiken maailman ennustajat, puoliveriset viikingit ja hobitit harjoittivat noidantoimia.
Mukaani sain vain nipun epämääräisiä diagnooseja joista tämänpäiväinen aiheutti eniten närästystä ja joutuisin pureskelemaan sitä useaan kertaan mielessäni.

Päässäni pyöri nuo lääkärin sanat psygo somaattisista oireista, olinko siis tullut hulluksi ja tältäkö hulluna olo tuntuu?
Mikä on minulle oikea hoitolaitos? Tuleeko valkotakkiset kohta hakemaan minua ja vievät Seilin saarelle josta ei enään ole paluuta? Miten kertoisin tämän vaimolleni, että olen sekaisin päästäni?
Näitä aisioita pyöritellessäni päässäni ja kävellen näitä kaupunkimme kapeita katuja pitkin jossa jo hartiani ottivat talojen ulkoseiniin kiinni, olin huomaamattani tullut jo kotimme pihaan ilman mitään muistikuvaa miten olin nuo poikittaiset kadut ylittänyt joissa nuo terveet ja onnelliset ihmiset huristavat autoillaan ristiin rastiin.

Ilmeisesti vaimoni huomasi minusta päältä päin nuo mietteliäät ilmeet ja oudot ajatukset joita päässäni pyörittelin ja mielenrippeitäni matkan varrelta keräillen, raahautuessani ylös noita mutkittelevia portaita jotka johtivat asuntoomme ettei hänen varmasti sovinnon nimissä ja rauhan säilymiseksi kannattanut kysyä mitään tämän kertaisesta visiitistäni tuolla kaupumkimme ylpeyden tyyssijassa, josta vain harvat apua saavat.

Ilta meni ja aamu tuli kuin tulikin, vaikka ennen nukkumaan menoa en sitä enään toivonutkaan.
Omituinen olo, pääkipuni oli selvästi vaihtanut paikkaa aivain kuin uuden reijän tehdäkseen, tällä kertaa vasemman ohimolohkon kohdalle.
Näihin oireisiin ja kipuihin turtuneena aloitin aamun niin kuin sen olen aina aloittanut, kahvia ja kessua sitten lisää kahvia ja kessua.

Päivä kului kuin olisin ollut pienessä nousuhumalassa koko ajan, päässä heitti, huone pyöri ja suoraan kävely tuntui mahdottomalta.
Olinhan hullu kuten lääkäri oli eilen minut diagnosoinut, siis miksi enään välittäisin?
Jossain kohtaa päivän aikana pääkipu muuttui taas, paikka pysyi samana mutta nyt työkaluksi otettiin porakoneen sijasta jokin terävä esine jolla ohimolohkoani pistettiin, kipukiikit olivat niin valtavia että tipuin välillä polvilleni ja silmissäni pimeni.

Kestin tätä iltapäivään saakka kunnes hakeuduin pakon sanelemana takaisin tuonne päivystykseen.
Sama kaava toistui taas, lappu, pim ääni, luukkulle, istumaan ja odottelemaan.
Olin odottanut tuossa valkoisessa aulassa jonkin aikaa, kun pääkipu alkoi hellittämään mutta samalla aloin saamaan sähköiskun omaisia lihasnykinöitä oikealle puolelle kehoani, ensin lievänä mutta pääkivun hellittäessä lisää iskut vain voimistuivat, kunnes kehoni kaikki oikeanpuolen lihakset supistelivat samaan tahtiin niin voimakkaasti etten enään penkillä pysynyt ja ainoa mikä auttoi oli liikkuminen mutta sekin oli vaivalloista.

Kanssa potilaat ihmettelivät tuota vaelteluani noita muovikukkia kasvavia käytäviä pitkin, olin todella peloissani mitä minulle on tapahtumassa.
Entiseen tapaan, jouduin taas jonon häntäpäähän ja olisi ollut ihan sama kuka tuosta ovesta sisään tulisi olisi hän joka tapauksessa ollut minua kiireellisempi tapaus.

Viimein kuului taas tuo sukunimeäni toistava  huuto, äänikin vaikutti tutulta.
Kas, eilinen hobittihan se siinä, takki taas auki kun ei sitä kiinnikkään saa, yritin kävellä tämän minut kertaalleen hulluksi todenneen ehkä hieman ärtyneen oloisen lääkärin luokse.

Huoneeseen päästyäni kuului takaani hyvinkin tuohtunut ääni, käy istumaan, onko joku muuttunut eilisestä?
Tein niinkuin tohtori halusi, laskin takapuoleni penkille lähes samaan aikaan kuin pyytäjä itse.
Hirvittävä lihasnykinä alkoi taas, tällä kertaa sain tämän hobitin hiljaiseksi.
Hänen silmänsä olivat kuin pesuvadit välillä minua katsoen ja taan jotain konettansa näpytellen, ilman mitään tutkimusta ja kyselyitä ojensi tämä kummituseläimen näköinen lääkäri minulle lapun sanoen, tässä on tämä lähete Porin keskus sairaalaan, nyt lähdet heti sinne.
Pyydän hoitajaa tilaamaan taksin vai haluatko mennä ambulanssilla?
Eiköhän tuo taksi riitä, eihän tässä mitään hätää ole, muistuttaakseen häntä eilisestä.





torstai 2. heinäkuuta 2015

Viides diagnoosi

Tänään käytyäni lääkärin luona ja saatuani kiireellisen lähetteen Porin keskus sairaalan neurologiselle osastolle sekä siitä myös kotona ilmoitettuani, arki palasi perheeseemme.
Ei siis niin kuin olisin varmaan niissä nieleni rippeissä toivonut, vaan kuten jo niin moneen kertaan aikaisemminkin tämän kahden kuukauden aikana.
Maattuani sängyssä siihen asti, että lapset ja vaimo menevät nukkumaan alkoi minun oma aikani näiden kipujen ja oireiden kanssa kolmistaan sohvalla istuen ja tuota samaa litkua juoden, joka alkoi jo maistumaan yllättävän pahalta ja aivan kuten ennenkin, itselläni ei ollut mitään sananvaltaa näitä minun riivaajia vastaa.

Miksi ne minua kiusaavat, enhän minä niitä ole kehooni asumaan pyytänyt vaan salaa ovat tulleet sisälleni mellastamaan ja sitä mellastusta sitten riittikin aamuun asti.
Joten kuten yöstä selvinneenä ja lyhyin askelin perjantaisen päivän laahanneena sain itseni taas kerran tuonne kaupungimme suojatyöpaikkaan.

Sama toistui, lippu tuosta punaisesta numeroja sylkevästä koneesta, istumaan natiseville nahkasohvalle, pim ääni tuosta seinällä olevasta näytöstä ja itseni raahaaminen tuolle tutulle nakkikioskin luukulle.

Tuo rouva siinä tiskin takana ei jaksanut edes enään hymyillä, vaan sanoi kysyvästi. Pää kipeä?
Kyllä ja muutkin oireet ovat pahentuneet vastasin niin ystävällisesti kuin tilanteeseen pystyin.
Käykää istumaan niin lääkäri kutsuu sitten teitä, kuului sulkeutuvan luukun välistä.

Olin jo tottunut odottelemaan tässä aivan liian valkoisessa ja muovikukkia kasvavassa aulassa, edes televisio ei tarjonnut ajankulua tähän niin pitkään odottamiseen.
Tällä kertaa sitä odottamista sitten jatkuikin, potilaita tuli ma meni, mutta minun vuoroa vaan ei kuulunut, vähän jo hermostuneena kävin kysymässä nakkikioskin hoitajalta mahdollista pääsyäni lääkärin puheille, mutta potilaat otetaan kiireellisyys järjestyksessä.
Toki minä tämän ymmärrän ja annankin vuoroni mielelläni sairaalle lapselle, mutta se että laastarin laittaminen sormeen jollekkin laitapuolen kulkijalle menee minunkin edelle, ilmeisesti minun kiireeni on jo mennyt ja olin toivoton tapaus joka otetaan jos jää aikaa.

Sitten kuului tuo odottamani huuto, ehkä vähän kiukkuiseen äänensävyyn mutta huusivat sentään, joten kai niitä vielä kiinnostaa minunkin kaltainen potilas.
Huutaja oli aivan uusi tuttavuus, vaikka ensivaikutelma ei paljoa lupaillut niin toivoin kuitenkin mielessäni apua saavani.
Kerroin tilanteestani sekä näistä kivuista ja oireista jota jo niin monella eri lääkkeillä on hoidettu ilman tulosta tälle hobitin mittaiselle ja aika paljon leveämmälle valkotakkiselle, joka ei varmasti olisi saanut nappeja kiinni työtakistaan.

Tällä kertaa lääkäri teki jo tutkimuksiakin, jopa mittasi verenpaineeni jota ei oltu tehty sitten viimeksi kuin Tampereella sairaalassa.
Tutkimusten lomassa sain jopa sanottua että lääkäri jolla eilen kävin oli tehnyt kiireellisen lähetteen poriin neurolle.
Ilmeisesti lähete oli turha tämän hobitin mielestään vai lieneekö näillä kahdella lääkärillä jokin riita ja minä joudun tahtomattani heidän pelinappulaksi, koska minua tutkiessaan tokaisi hän samalla ettei tämä mitään fyysistä ole, teillä on psygo somaattisia oireita.

Nyt minut saatiin sanattomaksi, en todellakaan enään tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa.
Kuitenkin aika paljon lääketieteestä itse tietävänä ymmärrän kyllä mitä tämä yhtä pitkä kuin leveäkin lääkäri tarkoitti.
Olin siis luulosairas, sairaanpelkoinen, kuvittelen nämä oireet itselleni, eikä siellä taikurinhatussa ollut enään mitään muuta diagnoosia tarjolla?

Lähdin vähin äänin pois tuolta huoneesta, yhtä vähin äänin häivyin myös koko laitoksesta.
Tähänkö pisteeseen oltiin tultu?


Ongelmia perhe-elämässä

Soitettuani päivystykseen ja kuultuani, että olin nähnyt vain unta kouristuksesta alkoi minun syöksykierre kohti tuota mustaa aikaa joka minua odottikin jo kylmään syleilyynsä sulkien silmäni kaikelta muulta paitsi kivulta ja turhautumiselta.
Myös minun ja vaimoni suhteessa tapahtui ikäviä asioita joita en kuitenkaan osannut käsitellä tai edes vastustella, olimme niin etääntyneet toisistamme, minun toiveesta päätettiin kokeilla asumiseroa jos se toisi helpotusta kiristyneisiin väleihin ja ken ties vielä pelastaisi tämän suhtee. Vaimoni päätti muuttaa lasten kanssa pois yhteisestä kodistamme, minun jäädessäni tuohon asuntoon yksin, joka ei enään pitkään aikaan tarjonnut turvaa, tuosta asunnosta jota myös aikoinaan kodiksi kutsuin oli tullut kylmä ja osa minun sairauttani.

Päivät kului tuossa mustassa sumussa jossa en erottanut enään vuorokauden vaihtumista, edes päivänvalo ei ennään päässyt asunnon sisälle, mutta kipu ja oireeni jatkoivat tuota riemukulkuaan, aivain kuin pilkatakseen minua kaikesta menetetystä.

Vaimoni oli löytänyt perheelleni uuden asunnon Turusta ja lähti lasten kanssa siihen tutustumaan ei voinnut enään pahentaa oloani, olin todella syvissä vesissä.
Autoin jopa vaimoani pakkaamaan tavarat niiltä osin mitä pystyin.

15. Tammikuuta. 2015

Viimein koitti tuo aika lääkärille jonka olin saanut varattua ennen joulua, tilanteeni oli heikentynyt huomattavasti enkä enään tiennyt mitä edes lääkärille sanoisin.
Kiinnostukseni arkeen ja itseeni oli hävinnyt lähes olemattomiin, mutta sain ilmeisesti jotain järkevää suustani pihalle pykättyä tai sitten ulkoinen hapitukseni oli jo muuttunut niin harmaaksi, että tuo lääkäri laittoi kiireellisen lähetteen Porin keskus sairaalaan, jotain oli siis tapahtunut edelliseen kertaan verrattuna.

Jäin odottelemaan kutsua tuonne suurien toiveiden laitokseen josta viimein voisi löytyä ratkaisu minua vaivaavaan sairauteen.
Kerroin tilanteesta myös vaimolleni joka vielä asui samassa osoitteessa, huomasin kyllä helpotuksen hänen kasvoillaan ja ehkä pienen toivon kipinän, että minä joka olin ollut hänen miehenään jo setsemän vuotta saisin viimein apua, apua joka poistaisi tämän kuoren jonka itseni suojaksi olin muurannut kivi kiveltä ja sitä niin kovin varjelin.



keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Neljäs diagnoosi

Jälleen kerran, kuten niin moneen kertaan aiemminkin joudun lähtemään kotiin tyhjin käsin, pitkin noita aina vaan entuudestaan kaventuvia katuja pitkin.
Jos joulumieleni ei ollut jo aiemmin kärsinyt pysyviä vaurioita, niin nyt viimeistään se oli jo lunastuskunnossa, kumpa vaan löytyisi se taho johon mieleni olen vakuuttanut.

Taas pitkä ja kivulias viikko edessä, sitten vielä se kaikki jouluhysteria, jota joutuisin kärsimään etenkin käydessäni lähikaupassa jossa joka tuutista ja tohottimesta raikui tuo kilisevän kulkusen musiikki, jonka tahtiin nämä jouluna niin kiireiset lääkärit tanssivat Korvatunturilla.
Toivoin mielessäni, että saituri tulisi ja pilaisi näiden valkotakkisten iloisen humpan.

Jouluaatto.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta sain kuin sainkin itsestäni puserrettua vielä sen verran voimia, että saimme lapsillemme iloisen ja rauhallisen joulun.
Minun vetäytymisen ja puhumattomuuden jäljet näkyivät vaimoni joulumielessä, onneksi pystyimme peittelemään tämän jäätävän hiljaisuuden joka välillämme vallitsi.
Katsellessani lasten iloa ja niitä suuria silmiä, kun nämä punaisiin vaatteisiin pukeutuneet prinsessat availivat lahjojaan ja vertailivat kovaan ääneen kenellä on suurin paketti, sai minut hetkeksi unohtamaan kipuni ja kenties vähän raottamaan sitä paksua kuortani jonka olin ympärilleni suojaksi rakentanut.

Illalla kun lapset vetäytyivät nukkumaan uusien lelujen ja iloisen joulumielen myötä, jopa minulla ja vaimollani oli hetki aikaa toisillemme, tosin tämänkin ajan olisi voinnut viettää paremminkin, kuin istua sohvalla ketsellen tuota pyhää litteää laatikkoa seinällämme, mutta tämäkin oli jotain edistystä siihen pitkään ja yksinäiseen aikaan jonka olen kivun ja oireiden kanssa viettänyt ja öitäni nukkunut.

Mutta kuten aina, kun tarpeeksi itsestään mehuja puristaa täytyy ne maksaa takaisin ja minusta tuntui, että korko oli kuhtuuttoman kova.
Aamulla herättyäni ja silmiä vähän auki saaneena se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, PAM.
Yritin nousta sängystä, ei onnistunut. Yritin kääntää kylkeäni, ei onnistunut. Pääkipu oli jotain aivan uskomatonta ja oireet sen mukaisia.
Tuo kiroamani seinäkello piti minua pilkkanaan, yritin laittaa tyynyn päänipäälle, että sen ajan näyttäjän ääni olisi edes vähän hiljentynyt, mutta minusta tuntui että se seurasi minua, aivan kuten ääni olisi tullut sisältäni.

En oikeastaan päässyt lähes koko päivänä ylös sängystä, mutta koska olin luvannut viedä vanhimman lapseni äitinsä luokse, minun oli pakko piristyä ja suorittaa tuo kovalta tuntuva tehtävä, jo pelkkä autolla ajo otti voimille mutta vielä enemmän voimille otti se että en tiennyt koska näkisin häntä seuraavan kerran.

Olin palannut arkeen tuon yllättävän rauhallisen joulun jälkeen, siinä minä istuin taas yksin sohvalla tuota ruskeaa lientä juoden samalla kun tuo kipu söi minua sisältä päin jättäen vain tyhjän kuoren.

26. Joulukuuta. 2014

Joulusta ja etenkin eilisestä selvinneenä, otin takkini ja lähdin taas raahautumaan kohti tuota laitosta jossa tuskin oli lääkäreitä paikalla, heidän ollessaan korvatunturilla parantamassa jouluhumpan krapulaa.
Taas sama kaava toistui, vuoronumero, pim ääni, käynti tuossa nakkikioskin luukulla, odottamista, odottamista, odottamista, miksi mitään ei tapahdu?
Viimein joku vaivautui kutsumaan minua luokseen, ovat varmaan vetäneet pitkää tikkua kuka minut nyt ottaisi vastaan ja kuinkas ollakkaan, tuo nuori ei niin vakavasti ammattiinsa suhtautuva migreenimieshän se siellä.

Lääkärin ilmeestä päätellen en ollut kovin mielenkiintoinen tapaus, olivat varmaan jo diagnoosinkin valmiiksi miettineet.
Kerroin tälle minuakin nuoremmalle lääkärille taas samat asiat kuin viikko sitten lisätäkseni kertomukseen myös eiliset oireet.
Ennen kuin ehdin edes loppuun asti kuului ääni, teillä on migreeni.
Mitä vitt.. ! pääsi suustani epäillessäni tämän klopin ammattitaitoa, ei hän voi olla tosissaan.
Täytyy varmaan soittaa guinnesin ennätystenkirjan konttoriin ja ilmoittaa itseni siksi sankariksi joka on kärsinyt migreenistä pisimpään, luovutan tämän tittelin mieluusti heti seuraavalle joka sen vaan haluaa.

Mutta, mitä vielä. Tämä lääkäri ohjasi minut päivystyksen vuodeosastolle antaakseen migreenilääkettä suonensisäisesti, ihan kuin varmistaakseen olevansa oikeassa.
Tuon harmaan valkoisen nesteen valuessa suoneeni polte oli jotain aivan uskomatonta, ei riitä että on kipuja ja muita oireita, niin lääkärin täytyy vielä polttaa verisuoneni.

Nesteen valuttua ja hien kuivuttua otsaltani, lääkäri tuli kuin mikäkin kukko rintakarvojaan pöyhistellen kysymään että auttoiko?
No vitt... joo, lähden nyt kotiin. Kiitos.

Illalla oloni heikkeni, edes tuo litkimäni neste ei enään auttanut ja tunsin itseni entistä enemmän väsyneeksi.
Raahasin tämän rikkoutuneen kehoni sänkyyn ja taisin nukahtaa samaa tietä herätäkseni siihen, että käteni vapisee, ensin luulin vapinaa vain puutumiseksi ja käänsin itseni vatsalleni, hetken siinä nukuttua uneni pysähtyi, aivan kuin joku olisi painanut passia, sitten tämä pysähtynyt kuva alkoi pomppimaan ylös alas oikealle ja vasemmalle.

Kuva hävisi ja availin silmiäni, huomasin että olin vetänyt kaikki lakanat ja petauspatjan myttyyn, olin saanut kouristuskohtauksen.
En uskaltanut sanoa tästä mitään vaimolleni vaan soitin lääkäriin heti aamulla, jossa taas tämä ystävällinen ääni joka aikaisemmin kertoi, että lääkäreillä on kiireinen joulu sanoi tällä kertaa minulle, olette vaan nähneet unta.
Oliko se unta?