Elämään opettelua

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Aikamatka Harjavaltaan.

Sano mulle jotakin, ennen kuin meen.



25. helmikuuta 2014


Mennyt yö tuntui epätodelliselta, eikä ihan selvää varmuutta eilisistä tapahtumista ollut. Olinko kuvitellut tuon kirjekuoren joka minut pelastaisi? Miksi kuvitelmani kiusaa minua? Mitä pahaa olen sielulleni tehnyt? Eikö riivaajani voisi jättää jo minua rauhaan? Olet jo vienyt terveyteni, perheeni ja melkein henkeni. Eikö mikään riitä sinulle?


Valkeneva aamu sattui silmiini, edes huoneessa olevat verhot eivät antaneet armoa eikä sitä hämäryyttä jota mieleni himoitsi. Sänky keinui entiseen malliin ja katosta roikkuva lamppu toimi napana jonka ympärillä huone pyöri. Kaikki oli niin kuin monena aamuna ennenkin, eikä mikään ollut muuttunut.
Kampesin itseni väkisin ylös tuolta lämpöisen ja turvallisen peiton alta, peiton jonka suojaan niin monesti olen pahaa oloa piiloon mennyt.


Hitaasti ja osittain huojuvin askelin suuntasin kohti keittiötä, jossa tuo mustan kuran keitin jo odotti joka aamuista käyttöään. Matka tuonne kodin sydämeen kulki eteisen kautta, huomasin kyllä tuon seinää vasten nojaavan kirjekuoren lipaston päällä, sen enempää siihen ajatustani tuhlaamatta. Verkkainen laahustaminen jatkui kunnes ymmärsin näkemäni. Ajatukseni kahvista vaihtui kirjekuoreen, jonka vielä hetki sitten unessa kuvittelin saaneeni.


Tuo valkoinen suorakaiteen muotoinen menolippu olikin olemassa. Yölliset tapahtumat alkoivat muuttumaan todellisiksi, muutaman askeleen taaksepäin ottaneena tuijotin tuota kirjekuorta jonka tuo ystävällinen lääkäri oli minulle antanut. Tunteet alkoivat nousta selkärankaa pitkin ylös, aina niskan kautta silmiin ja lopuksi valuen suolaisina pisaroina lattialle.


Aivain kuin varmistaakseni näkemäni, otan tuon kirjekuoren käteni. Lipaston edessä tuota kirjekuorta pidellen kuulen jostain vaimean äänen, joku puhui mutta ajatukseni ei anna tilaa tuolle ulkoisille häiriöille.
Sama ääni toistuu, mutta nyt huomattavasti voimakkaammin. Onko kaikki kunnossa? Tuo kysymys tunkeutuu läpi korvien katkaisten mielikuvat eilisestä.   “On”.


Lasken kirjekuoren lipaston päälle ja aivan kuin varmistaakseni tilanteen todellisuuden, toistan vielä tuon vastauksen.
“On”.


Kaikesta tästä oudosta aamusta huolimatta suoritan nuo normaalit aamutoimet, kahvia ja kessua mutta nyt huomattavasti helpotuksen sekaisin tuntein ja hitusen odottavien ja malttamattomien ajatusten seurassa.
Jotenkin odotan lähtöä tuonne Harjavaltaan, varmistaakseni että tämä tosiaan tapahtuu. Edes pakkaaminen ei tuota ahdistusta, vaikka en edes tiedä mitä minun pitäisi ottaa mukaan, joten reppuni saa hyvin sattumanvaraista täytettä. Enhän edes tiedä kauanko tulen olemaan tuolla vuosisadan vaihteessa rakennetussa parantolassa.


Aika kuluu kuin huomaamatta ja yllättäen lapsenvahtikin on jo ovella joten lähdön hetki on oikeasti käsillä. Hyvästelen lapset "isi menee lääkäriin, mutta isi tulee takaisin" jotenkin tuo hyvästely repii taas rintani auki ja tunnen kuinka ahdistus tekee hengitykseni taas raskaaksi, nyt tämä tosiaan tapahtuu. Miksi sairauteni realisoituu juuri tässä tilanteessa ja lasten silmien edessä, pelon ja pakon sanelemana minun on mentävä ulos ennen kuin nuo suolaiset helmet löytävät tiensä silmäkulmiin.


En kertakaikkiaan halua näyttää lapsille tilanteen vakavuutta ja aiheuttaa hämmennystä sekä pelkoa heissä. Ennen ulos menoa kuiskaan vaimolle, että hyvästelee vielä lapset puolestani uudelleen, mä en enään pysty siihen uudelleen.




Muistamaton matka



Matka Turusta Harjavaltaan kestää reilut tunnin, mutta varsinaista kuvaa minulla ei ole koko matkasta. Joitain yksittäisiä kuvia mieleeni on jäännyt kuten yksi iso liikenneympyrä keskellä peltoa sekä jokin kivikautinen museo joka matkan varrella tien laidassa sijaitsi.
Varsinaiset muistikuvat alkavat, kun käännymme Harjavallan sairaalaan johtavalle kadulle, joka on aivan luotisuora aina horisonttiin asti. Sairaalan opasteet ja kyltti parkkipaikalle. En tiedä mitä olen matkalla ajatellut tai tehnyt, enkä sitä ole vaimoltani edes kysellyt. Ehkä mieleni antoi minulle hetken rauhan, hetken levähtää.


Harjavallan sairaalaa on hyvin majesteettinen, ehkä hieman pelottava. Iso valkoinen kivitalo kivisillä pääoven portailla joita koristaa todella vankat pylväspilarit. Raskas pääovi johdattaa isoon aulaan, joka myös tuntuu olevan veistetty kivestä. Näiden paksujen seinien sisältä eivät avunhuudot ulkopuolelle kanna.


Hetken tuossa kraniitin värisen aulan seinällä olevaa opastekylttiä tutkittuani, huomasin olevani väärässä rakennuksessa. Tuo rakennus johon minun pitäisi lähetteen mukaan ilmoittautua sijaitsi tämän sairaala-alueen toisella reunalla ja jollain tavalla oli helpotus poistua tuosta raskaasta kivilinnasta.


Pitkin sairaalan aluetta käveltyämme saavuimme tuon päiväsairaalan eteen, vielä yksi kessu ennen sisään menoa ja portaiden kiipeämistä kolmanteen kerrokseen.


En tiedä tarkalleen mitä kello oli, mutta uskoakseni lähempänä puoltapäivää kun viimein astuimme tuosta ovesta sisään johon minun oli tarkoitus ilmoittautua. Annoin lähetteen ensimmäiselle hoitajalle jonka näin ja hänen kehoituksestaan istuimme odottamaan, että joku tulisi hakemaan minut lääkärin luokse.


Istuimme vaimoni kanssa tuossa käytävässä joka lähinnä muistutti vanhan kansakoulun käytävää, tuo pitkä ja historian tahrimat seinät kuiskivat kuulijalle omaa tarinaansa. Käytävä oli synkkä vailla piristävää auringonsädettä, aivan kuin tuo viimeisten askelien sininen linja.
Ainoa luonnonvalo pääsi kurkistamaan sisälle vain käytävän päädyssä olevasta ristikkomaisesta ikkunasta.


Askelten kaiku kertoi jonkun lähestyvän, yllättäen tyhjyyteen tuijottamiseni katkaistiin ja edessäni seisoi sivilivaatteisiin pukeutunut mies, ainoa henkilökuntaan viittaava tunniste oli tuo kaulassa roikkuva henkilökortti ja rintataskuun kiinnitetty hälytysnappi. Nostin katseeni ylemmäs nähdäkseni noutajani kasvot jolloin tuo siistitellyn parran omaava miehen suusta pääsi sukunimeni kysyvään sävyyn.
Nousin tuosta plyyssikankaisesta yhden hengen nojatuolista kätelläkseni vastauksena esitettyyn kysymykseen.


Tästä eteen päin jatkaisin matkaa yksin, joten tuli aika hyvästellä vaimo. Halausten ja jäähyväis suudelmien saattelemana lähdin tämän parrakkaan miehen matkaan kohti tuota ristikkoikkunaa, sinistä linjaa valoa päin.
Käytävän päässä oli toinen porraskäytävä, josta laskeuduimme kerrosta alemmaksi. Tässä kohtaa seurueseeni liittyi vielä kaksi hoitajaa lisää, joten kolmen henkilön saattelemana saavuimme lääkärin vastaanottohuoneen eteen. Oven ollessa valmiiksi auki ohjattiin minut suoraan tuon tohtorin luokse, yllätyksekseni myös nuo kolme hoitajaa tulivat huoneeseen, kukin omalle tuolilleen. Istumajärjestys muistutti sulkeutunutta ympyrää.


Lääkärin tutkiessa lähetettäni, muut hoitajat esittelivät itsensä. Muistan että tämä parrakas mies kertoi olevansa päiväsairaalan ohjaaja, jälkeenpäin seurueeseen liittyneet kaksi nais hoitajaa kertoivat olevansa  akuuttipsykiatrian osastolta. Sitten tuli lääkärin vuoro joka pyysi minua kertomaan mitä on tapahtunut.


Kuin samaa mantraa toistaen kerroin tälle lääkärille saman jonka juuri edellisiltana TYKS:in psykiatrian päivystyksessä olin kertonut.
En osannut kerta kaikkiaan sanoa mitään muuta. Pääni oli aivan jumissa ja pääkipu joka minua oli jo usein kuukauden vaivannut piti minua pilkkanaan.


Hoitajien vuorotellen minulta tuntemuksia kysellessä, yritin kyllä parhaani mukaan niihin vastata, mutta tuo sama mantra vain toistui. Lopuksi hoitajien ja lääkärin keskustellessa keskenään tulivat he päätökseen, että minut siirretään tuonne akuuttipsykiatrian osastolle ainakin toistaiseksi. Kättelin lääkärin ja tuon parrakkaan hoitajan. Niin alkoi matkani osastohoitoon kahden nais hoiotajan saattelemana.


Minulla ei ollut ajatustakaan missä tuo osasto sijaitsi, mutta ei selvästikään tässä rakennuksessa, koska suuntasimme ulos ja lähdimme kävelemään hyvin hiekoitettua käytävää pitkin. Matkalla hoitajat kertoivat osastosta johon olen menossa sekä matkan varrella olevista tupakointi paikoista joista yhteen pyysin pääsyä ja se minulle myös suotiin.


Matkan jatkuessa huomasin tuon kivisen päärakennuksen jota kohti matkamme vääjäämättä eteni. Jotenkin toivoin, että ohittaisimme tuon kraniittipalatsin, mutta ei. Matkan määränpää oli tuossa rakennuksessa. Saavuimme tuohon päärakennukseen takakautta, jossa sijaitsi lastauslaituri ja jonkin tapainen tupakointipaikka. Hoitajat kyllä huomauttivat että tämä ei ole virallinen sauhuttelu paikka, mutta kaikki tätä tuntuu käyttävän. Jos vaan mahdollista niin käy tupakalla tuolla matkan varrella olleessa tupakointi katoksessa.


Taka ovesta sisälle mentyämme, huomasin tuon saman aulan jossa vielä hetki sitten tutkin seinällä olevaa opastetaulua. Tällä kertaa kuitenkin matkani jatkui kivisiä portaita kerroksen ylemmäksi. Huomasin seinällä opasteet ja nuolet jotka johdattivat kulkian oikean oven taakse.
Viimein edessäni oli raskas panssarilasein varusteltu metalliovi johon oli kiinnitetty numerosarja 22 ja alapuolella teksti akuuttipsykiatria.
Olin päässyt perille, tuon oven takana minut hoidettaisiin kuntoon. Vaikka käytävä joka tämän oven luokse johti oli hyvin harmaan sävytteinen ja kapea, mutta oven takana minua odotti iso aula jossa sijaitsi sekä päiväsali että ruokailutila. Hetken ympärilleni katselleena huomasin myös lääkärin huoneen ja hoitajien toimiston.


Toinen saattajistani pyysi minua istumaan aulassa olevaan pehmeään tuoliin ja odottamaan hetken, että joku tulisi kohta hakemaan minut siitä pois ja näyttäisi minulle huoneeni. Aulassa oli myös muita potilaita, mutta ilmapiiri oli silti yllättävän seesteinen. Onko kaikki lääkitty hiljaiseksi, vai onko kuvitelmani psykiatrian osastosta väärä? Tätä ajatusta päässäni pyöritellen eteeni ilmestyi taas uusi naishoitaja joka esitteli itsensä ja kertoi että on minun omahoitaja tästälähtien. Sain myös nipun kaavakkeita täytettäväksi jotka voisin täyttää sitten kuin vain jaksan.


Hetken keskustelun jälkeen lähdimme kävelemään osaston käytävää pitkin jossa sijaitsi potilashuoneet, kävelimme lähes päätyyn asti, kunnes koitti huone numero viisi.
"Tässä on sinun huone" hoitajani sanoi ja jatkoi että minulla kävi tuuri, koska tämä on yhden hengen huone jossa oli myös oma kylpyhuone ja suihku. Huone oli pieni, mutta riittävä minulle. Huomasin myös että ovista puuttuivat lukot, joten edes kylpyhuoneen ovea ei saanut lukittua joka tuntui aluksi omituiselta, mutta ajanmittaan siihen tottui.


Olen kuullut puhuttavan pyöreistä huoneista, mutta tämä minun huoneeni oli viisikulmainen sekä kolmion muotoinen kylpyhuone jossa suihku oli sijoitettuna kolmion terävään kärkeen. Ettei siinä ollut vielä tarpeeksi ihmettelemistä, oli kolmion päätyseinälle asennettu turvapeili, josta ei hyvällä tahdollakaan saannut mitään järkevää kuvaa itsestään, peili vääristi kasvonmuodot mitä omituisimmiksi aina riippuen mistä kulmasta itseään katsoi. Lopuksi löysin peilin vasemmasta alareunasta noin viisi kertaa viisi senttisen sileän kohdan josta voisin apua saada kun parranajon aika koittaisi.


Vaatteet kaappiin laitettuna, yritin hetken tuossa kapeassa sairaalasängyssä torkkua mutta huoneen oven yläpuolella oleva kello herätti minut joka minuutin välein. Tuo kellosta lähtevä ja pään läpi tunkeva ääni otti vain voimaa näistä kivisistä seinistä. Jos en vielä ole hullu, niin täällä sellaiseksi viimeistään tulisin.
Jostain kuului koputtava ääni, ääni joka ei sopinut tuon viisareita pyörittävän kapistuksen paukkeeseen.