Kolmas diagnoosi

6. Joulukuuta. 2014

Miten on mahdollista, että minä joka mielestäni puhun sujuvaa Suomenkieltä mitä nyt pääkivun takia jouduin miettimään sanoja tarkemmin, että sain muodostettua ymmärrettävän lauseen ja lääkäri joka näyttää nykyajan viikingiltä eivät ymmärrä toisiaan millään tasolla?
Jännityspääkipu? Mikä ihmeen diagnoosi se nyt oli ja mistä taikahatusta tämäkin vedettiin, sieltä samastako mistä taikurit kanejansa poimii?

Lähdin tuosta valtion rahoittamasta arvauskeskuksesta itsenäisyyspäivän viettoon, päässäni ei todellakaan soinut jääkärinmarssi tai porilaistenmarssi vaan aivan jotain muuta, äänet ja tunteet vastasivat enemmänkin nykytanssia ja sitä sekavaa musiikkia minkä tahdissa yritin kotiin laahustaa.
Lääkkeeksi tuo punapartainen valkotakkinen mikä lie sotalaivan perämies määräsi relaxsanttia, aamuin ja illoin.
Vaikka en uskonut tämänkään lääkkeen voimaan ja apteekki mikä päivysti tälläsenä juhlapäivänä oli kaupumkimme keskustassa, joten kotimatkani pidentyi huomattavasti.

Päivät kului entiseen malliin ja oireet vaihtelivat ja kisailivat kuka saa milloinkin hallita kehoani ja tehdä elämästäni entistäkin hankalempaa, ihan kuin ongelmia ei olisi jo tarpeeksi.
Myös tämä juotava omavalintainen relaxsantti jota lähikaupassamme myytiin pysyi lääkelistallani.

10. Joulukuuta. 2014

Aloin olla jo sekoamispisteessä, kun soitin taas tuohon taikureita ja viikinkejä vilisevään paikkaan jota myös erheellisesti terveyskeskukseksi kutsutaan varatakseni aikaa lääkärille, ystävällinen ääni puhelimen toisessa päässä sanoi, että kun tämä joulukin on tulossa ja lääkäreillä on kiire, seraava vapaa aika on vasta 15 päivä tammikuuta, mitä ihmettä nämä lääkärit tekevät jouluna, kun heillä niin kiire on, ovatko ne jotain joulupukin apulaisia vai peräti korvatunturin tonttuja?
Joudunko todellakin odottamaan tämän kivun ja oireiden seurassa vielä yli kuukauden, en minä niiden seurasta niin paljoa pitänyt että olisin sinne asti halunnut odottaa, mutta tämä pääkipu oli vienyt minulta jo voimat lähes täysin enkä jaksanut sen enenpää asiaa kysellä tai vastustella.
Kaiken kukkuraksi aika oli juuri samalle ennustajalle joka minulle ensimmäisen diagnoosin antoi.

Perhe-elämä oli jo karsinyt ja saanut pysyviä vaurioita, olin edelleen vetäytynyt kuoreeni, mutta en enään jaksanut välittää siitä, joka entuudestaan etäännytti minua perheestäni, miten voisin viettää joulua heidän kanssaa? Saatika päästä joulun tunnelmaan, nämä aisiat alkoivat painaa mieltäni yhä enemmän, en ollut siis menettänyt kaikkia inhimillisyyttä, vaikka niin olen pelännytkin.

13. Joulukuuta 2014

Minulla olisi tänään työkeikka, mutta oloni ei ollut sen suuntainen että olisin kunnialla työni tehnyt, päätin kuitenkin lähteä työn ääreen, että saisin jotain muuta ajateltavaa, olihan tämä olotila ollut jo vallallaan kuukauden ja vienyt kaiken huomioni muista asioista.
En tiedä oliko virhe, vai olisiko pääkipuni huonontunut joka tapauksessa ilman työtäkin, mutta sunnuntai aamulla herätessäni, en enään osannut hahmottaa olotilaani, kipu oli yhtä kova kuin ennenkin, mutta oireet olivat selvästi muuttuneet, näkökenttäni oli supistunut, enkä pystynyt seuraamaan televisiosta tulevaa ohjelmaa, koska kuva töksähteli koko ajan, aivan kuin näköni ei olisi pysynyt liikkeen perässä.

Aamu meni entiseen tapaan ja tyylilleni uskollisesti, kahvia ja kessua, poikkeuksena tämä pelottava olo joka sai minut hakeutumaan taas tuonne samaan paikkaan josta jo kaksi kertaa olen lähtenyt ihmetellen koko laitoksen olemassa olon syytä.
Taas vuoronumero tuosta punaisesta laitteesta jota myös kauppojen lihatiskillä käytetään, odottamista, käynti tuossa nakkikioskin luukulla, taas odottamista.
Olin jo varautunut odottamaan pidenpää, mutta sukunimeni huudettiinkin yllättävän nopeasti, oliko tuo nakkikioskin tiskin takana oleva hoitaja arvioinut minut tällä kertaa kiireelliseksi, vai halusivatko he eroon minusta niin pian kuin mahdollista, mutta joka tapauksessa tällä kertaa lääkärinä oli aivan uusi tuttavuus, nuori mies lääkäri.

Kerroin asiani ja kuvailin oireitani tälle nuorelle työhönsä vakavasti suhtautuvalle lääkärille, joka hetken mietittyään antoi minulle lähetteen laboratorioon verikokeisiin, nyt minusta tuntui, että asiaani oikeasti kuunnellaan.
Labrassa käytyäni jäin odotusaulaan odottamaan tuon lääkärin kutsua, pian kuuluikin tuo tuttu ääni käytävältä ja kävelin niin reippaana kuin olotilaan nähden voi kävellä tämän ihmeidentekijän huoneeseen, istuin alas ja katselin kun lääkäri tutki verikokeeni tuloksia.

Sitten hän aloitti, soitin TYKS:iin ja kysyin konsultaatiota neurologilta, tämä kuulosti hyvältä korviini, ihan yliopistolliseen keskus sairaalaan soitettu minun takia.
Sitten hän jatkoi, neurologi oli sitä mieltä että teillä on migreeni.
Mitä? Migreeni kysyin tältä nuorelta ei enään mielestäni niin vakavasti suhtautuvalta lääkäriltä, voiko migreeni kestää yli kuukauden? Kyllä minäkin nyt jonkun verran tunnen terveydenoitoalaa, mutta se että migreeni kestää yli kuukauden on jo jotain aivan uutta lääketieteessä.

Onko teillä buranaa tai jotain muuta särkylääkettä kotona? Lääkäri kysyi jo vähän närkästyneenä, että edes kehtasin epäillä hänen diagnoosiaan.
On, vastasin silmiä pyöritellen, enhän minäkään nyt tyhmä ole, totta kai olen syönnyt särkylääkkeitä pääkipuun jo pidemmän aikaan, vai luuliko tämä nuori lääkäri, että nyt vasta tulisin kysymään että mahtaisiko burana tai jokin muu särkylääke auttaa, kun minulla nyt sattuu olemaan pää kipeänä jo yli kuukauden unohtamatta muita oireita.

Uskoni tähän pienen kaupungin rahareikään alkoi jo olemaan todella koetuksella.

Toinen diagnoosi

28. Marraskuuta 2014

Fysioterapeutin sanat, voit kokeilla jotain rentouttavaa voidetta kaikuivat päässäni vielä pitkään suljettuani tuon oven jonka taakse en enään koskaan halunnut mennä.
Se että pääkipuni ja muut oireet jatkoivat kehoni kiusaamista ei todellakaan helpota jollain voit kokeilla rasvalla, en enään tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä?  Mikä minua vaivasi? Mitä seuraavaksi? Ajatukset täyttivät entuudestaan täyden pään, itse asiassa en edes tiedä mihin nämäkin ajatukset sulloisin.

Raahasin itseni kotiin, jotenkin tuo kodin ja terveyskeskuksen välinen matka oli pidempi näin päin käveltynä, askeleita  vähintään tuplamäärä ja kadut jotenkin kapeampia. Olin todella uuvuksissa tämän kivun, oireiden ja epätietoisuuden takia.
Ennen kuin edes pääsin kotiin, jostain tuli ajatus niistä portaista jotka minun täytyisi vielä kiivetä ennen kuin voisin mennä lepäämään.

Kotiin päästyä ja hetken henkeä vedellen kerroin vaimolle tästä ihme voiteesta jota voi laittaa niskaan vaikka mitään vikaa ei niskoista ja hartioista löytynyt, vaikka niin tuo valkotakkinen ennustaja oli sanonut aikaisemmin samalla viikolla.
Päivä kului todella hitaasti, ruoka ei maistunut, vetäydyin kuoreeni vieläkin tiukemmin ja hain etäisyyttä vaimoon ja lapsiin.
Oravanpyörä oli valmis, ja sen vauhti vain kiihtyi sitä mukaa, kun tuo seinäkellomme kova ääninen sekuntiviisari paukutti tahtia pääkivulle.
Makasin lopun päivää sängyssä, kuoreeni käpertyneenä ja ihan kuin varmuuden vuoksi vielä peiton alla piilossa, illan hämärtyessä ja perhe-elämän äänien vaietessa uskalsin mennä olohuoneeseen keittiön kautta, hakeakseni olutta jääkaapista, uskoakseni sen rentouttavaan voimaan.

Tissuttelin siinä sohvalla televisiota katsellen varmaan neljä olutta, lapsiperheen laatuaika oli muuttunut täysin, jäljellä oli vain iso sohva ja kaljaa litkivä sairas mies.
Vaikka ajatukseni ja muistini oli alkanut heikentymään, kaipasin silti turvaa ja läheisyyttä jota kuitenkin samaan aikaan välttelin kaikin keinoin.

Päivät vaihtui yöksi ja yöt aamuksi, kivut ja muut oireet vain jatkoivat minun ja perheeni erottamista toisistaan, joka aamu oli samallainen. Huone pyöri ja sänky keinui. Illat kului yksin sohvalla istuen ja tuota rentouttavaa juomaa juoden, olin enään muisto entisestä.

6. Joulukuuta 2014

Kello taisi olla lähempänä puolta päivää. Ihan kuin itsenäisyyspäivän kunniaksi, menetin kehoni hallinnan.
kävely oli vaikeaa, näköharhat muuttuivat väreilystä valon leimahduksiin, tasapainoni oli todella heikko jo pelkästään pystyssä pysyminen vaati valtavat ponnistelut. Pääkipu vain paheni sitä mukaa mitä uusia oireita ilmeni.
Pääsin kuitenkin yhtenä kappaleena terveyskeskuksen päivystykseen, vuoronumeron otettuani ja hetken istuttua pääsin tuohon nakkikioskin omaiselle luukulle, yritin parhaani mukaan selittää hoitajalle oireitani, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä, koska jouduin odottamaan lääkärille pääsyä yli kaksi tuntia, vaikka odotusaula tuntui todella tyhjältä, mitä lie linnanjuhlia olivat katselemassa. Itseäni ei voinnut tuolla hetkellä vähempää kiinnostaa kuka astuu kenenkin helmalle ja kenellä on tuuhein kampaus.

Jostain kuului kun nimeäni huudettiin, mutta en osannut hahmottaa äänen tulosuuntaa joten pyörin pitkään paikallani ennen kuin löysin tuon miehen luokse joka joutui aika monta kertaa sukunimeni toistamaan.

Kerroin lääkärille oireitani ja edellisestä lääkärikäynnistä ja siitä että niskasta ei vikaa löytynyt, en ole varma puhuimmeko samaa kieltä vaikka tuo parrakas valkotakkinen mies näytty hyvinkin skandivaaviselta, jopa pieni ripaus viikinkiverta taisi virrata suonissa, ainakin parran väristä päätellen.
Hetken tutkittuaan ja taas kerran ammattikuntaan kuuluen, katsoi minua ja välillä tietokoneen näyttöä tämä punapartainen tohtori päästi ilmoille uuden diagnoosin, TEILLÄ ON JÄNNITYSPÄÄKIPU, eikö hän todellakaan kuunnellut minua ollenkaan, sanoinhan hänelle juuri käyneeni fysioterapeutin luona ja niskassa eikä hartioissa ole lihaskireyttä.
Vai tarkoittiko hän, että pelkään kuollakseni tätä pääkipua ja näitä oireita, siinä hän kyllä oli oikeassa.

Ensimmäinen diagnoosi

10. Marraskuuta 2014

Nukuin yön todella huonosti, heräilin useita kertoja ja uudelleen nukahtaminen oli todella hankalaa pääkivun takia, toivoin että herätyskelloni olisi jostain syystä jättänyt herättämättä, mutta turhaan.
Tuo piippaus oli jotenkin tänä aamuna muita aamuja paljon voimakkaampi ja lisäsi pääkipuani entuudestaan potenssiin sata.

Nousin istumaan sängyn laidalle ja tunnustelin heiluuko talo vai minä, ihan täyttä varmuutta en tästä saanut.
Pääkipu oli todella sykkivä ja huimaus samaa luokkaa kuin eilinen, jotain on pielessä. Ei tämä mitään krapulaa enään ole, koska illalla en ottanut lasillastakaan.
Raahasin itseni taas keittiöön eiliseen malliin,  uutena oireena oli kuitenkin tullut ajoittaiset näköhäiriöt, jotka muistuttivat sitä kun katsoo auringoisena päivänä asfalttia joka väreilee lämmöstä. Huone näytti omituiselta, mutta onneksi muistin missä nuo lääkkeet olivat.

Vaimo oli laittanut kahvin jo valmiiksi, onneksi niin koska tuskin itse olisin saanut sitä tänä aamuna tehtyä.
Aamutoimien ja aamun ensimmäisten savujen kohotessa taivaalle, alkoi näkö jo palautua normaaliksi, en vieläkään kertonut vaimolleni näistä oireista, vaan toivoin oloni paranevan vielä.

Muutaman kupin kahvia juotua ja useita kessuja myöhemmin aloin valmistautua viemään lapsia päiväkotiin ja itse menemään päivän askareihin, näköhäiriöt kiusasivat pitkin päivää samoin kuin huimaus ja väsymys.
Päivän päätteeksi hain lapset kotiin ja yritin pyörittää arkea kuin entiseen tapaan.

Viikko pääkivun alusta.

Pääkipu oli edelleen kova ja muut oireet eivät olleet hävinneet tai lievittyneet, olin huomattavasti hermostuneempi nyt kuin aikaisemmin ja myös vaimoni oli pannut tämän merkille. Tämä olotila alkoi jo näkymään arjessa ja aloin vetäytymään itseeni, varsinaista syytä en tiedä tälle vieläkään, yritin ilmeisesti hakeutua rauhalliseen paikkaan, koska kaikki äänet kuuluivat jotenkin voimakkaimilta kuin ennen, jopa seinäkellomme sekuntiviisarin liikkeet kaikuivat päässäni.


19. Marraskuuta 2014

Tänään sain soitettua lääkärille ajan, jonka sainkin seuraavalle viikolle. Vaimoni oli huolissaan meistä, koska olin niin vetäytynyt omaan kuoreeni ja vastailin kysymyksiin kiukkuisesti. En edelleenkään saanut sanottua hänelle pääkivusta ja muista oireista jotka vaihtelivat selvästi, välillä huimaus oli todella kovaa kun taas toisena päivänä yltiöpäinen väsymys piti otteessaan, näköhäiriöt jatkuivat entiseen malliin.

Ennen kuin pääsin lääkäriin, olin syönyt jo usean purkillisen särkylääkkeitä, tässä kohtaa myös alkoholi astui kuvaan.
En alkanut juomaan sitä mitään suuria määriä, mutta muutaman oluen illassa, jostain syystä se oli ainoa joka sai minut rentoutumaan ja voivaan paremmin, niin ainakin itselleni uskottelin.

Vaimoni oli tässä kohtaa erittäin huolissaan meidän suhteesta, aloimme riitelemään ja läheisyys hävisi kokonaan.
Vetäydyin suhteestamme vain kauemmaksi ja aloin olemaan yksin eri huoneessa. Pelkäsin olotilaani tosissani ja uskoinkin, että olen sairatunut johonkin vakavaan sairauteen, tämä ajatus entuudestaan pahensi vain olotilaani.

Viimein koitti se päivä, että pääsin lääkärin pakeille. Asiani kerrottuani ja oireita mahdollisimman tarkon kuvailtuani, lääkäri mietti hetken, ilman mitään sen tarkempaa tutkimusta teki minulle diagnoosin niska-hartiaseudun lihasjäykkyys ja lähetteen fysioterapeutille.

Lääkäristä lähdettyäni soitin samaa tietä varatekseni ajan ja sainkin sen samalle viikolle, olin jossain määrin helpottunut, että kaikki johtuukin vain niskasta.

Parisuhteemme huononi edelleenkin ja kerroin tässä vaiheessa vaimolleni, että minulla on ollut pääni on ollut kipeä jo pari viikkoa, mutta muista oireista en kertonut.
Kuvittelin suojelevani häntä sillä, ettei hän turhaan huolestu. Riittää että minä olen hyvinkin huolestunut itsestäni ja suhteestamme, mutta en osannut tehdä mitään sen parantamiseksi, jotenkin ajatusmaailmani oli köyhtynyt ja päätöksenteko oli huonontunut valtavasti.

Viimein pääsin fysioterapeutille joka tutki niskaani ja kokeili pääni liikkeitä, sitten tuli ne pelottavat sanat. Ei nämä lihakset kyllä jumissa ole, mutta voit kokeilla jotain lihaksia rentouttavaa voidetta.

Voit kokeilla, vaikka mitään vikaa ei ollut. Pelkoni kohosi huimaa vauhtia, ajattelin mielessäni ettei tämä voi näin olla. Lääkärin tekemä diagnoosi ei ollutkaan oikea.

 

Pääkivun alku.

8. Marraskuuta 2014

Pääkipua tai muita oireita ei ollut sitten sen Uudenkaupungin jälkeen, flunssa oli kyllä vaivannut, mutta olin hyvää vauhtia toipumassa siitä.

Lapset olivat jo syöneet iltapalan ja iltatoimetkin oli hyvällä mallilla, kohta alkaisi lapsiperheen laatuaika sohvalla maaten ja televisiota katsoen, taisin siinä illanmittaan samalla yhden tai kaksi lasia punaviiniäkin juoda, siinä me vaimon kanssa makasimme, kuin raskaan työpäivän jälkeen on tapana tehdä.
Kello taisi olla lähempänä puoltayötä, kun raahasimme itsemme sänkyyn ja sitä kautta reippaina uuteen aamuun. kumpa olisin tiennyt että tämä oli viimeinen yö terveenä, olisin varmasti viettänyt hyvinkin romanttisen illan vaimoni kanssa, mutta kun en edes osannut aavistaa, varsinkaan kun mitään oireita ei ole ollut enään pitkään aikaan.

9. Marraskuuta 2014

Ihan tarkkaa kellonaikaa en muista eikä varmasti ole tarkoituskaan muistaa, mutta herättyäni aamulla, olo oli omituinen, tuntui kun olisin ollut keinussa keinumassa vaikka makasin vielä sängyssä, päätä jomotti ja tunsin sydämmeni lyönnit päässäni kipuna.
Ajattelin kaiken johtuvan niistä parista viinilasista ja sen kummemmin asiaa ajattelematta nousin sängystä, silmissä musteni ja tipuin istumaasentoon sängyn reunalle, mitä vitt... ajattelin mielessäni, jopas on kova krapula parista lasista viiniä, samalla kuitenkin mieleeni hiipi se viime kertainen outo tunne joka sai minut lähtemään saaresta pois. Taasko tämä alkaa?

Raahauduin keittiöön, hirvittävä huimaus hidasti matkan tekoa, mutta pääsin lääkekaapille ja otin särkylääkettä jota nyt jokaiselta löytyy kaapista juuri tälläisiä aamuja varten.
Kahvit ja ne vakituiset kessut poltettuani, ryhdyin valmistautumaan tulevaan päivään ja toivoin lääkkeen tehoavan.

Olin väärässä, eivät tehonneet, eivät edes ne mitä päivän mittaan vielä popsin. Huimauksen lisäksi minut valtasi hirvittävä väsymys, väsyin ihan tyhjästä. Jo pelkät portaat kiivettyäni minun oli mentävä pitkäkseni, mutta en uskaltanut laittaa silmiä kiinni koska tuo keinuva olo olisi palannut.

Tässä kohtaa minun on pakko kertoa teille rakaat ystävät ja blogini lukijat, Tämän kirjoittaminen on tästä eteen päin hankalaa henkisesti kuten myös sen takia että minulla on muistikatko tästä kirjoittamastani päivästä aina tähän päivään asti, muistan elämäni käännekohdat, mukavat hetket ystävien kanssa sekä myös ne mustat ajat joista olen kertonut muutamille ystävilleni.

Ensikosketus että jotain on pielessä

16. elokuuta 2014. Uusikaupunki

Sairaslomani oli pidetty ja olin kuntoutunut yllättävän hyvin saamistani vammoista, lähdin työmaalle Uuteenkaupunkiin työntekijäni kanssa. Työmaa sijaitsi noin 20 minuutin merimatkan päässä satamasta.

Kaikki oli hyvin ja kumpikaan meistä ei sairastunut merisairauteen vaikka aallokko oli ajoittain hyvinkin korkeaa niinkin pienelle veneelle jolla tämän matkan teimme. Saavuttuamme tälle kyseiselle saarelle jossa työmaa sijaitsi, purimme veneestä ruoka- ja muut tarvikkeet jotka olimme mukaamme ottaneet, työkalut ja rakennusmateriaalit oli tuotu saareen jo viikkoa aikaisemmin paikallisen omistamalla proomulla, joten meidän kantamukset olivat hyvinkin kevyet siihen nähden.

Työn tilaaja oli antanut käyttöömme vanhan traktorin johon oli kytkettynä pienehkö peräkärry, minä kuskina ja työntekijäni kärryssä lähdimme taittamaan hyvinkin kapeaa ja mutkittelevaa tietä, sivusta katsoja olisi voinnut saada hyvinkin maalaisromanttisen vaikutelman tästä meidän karavaanista, mutta voin vannoa, että se oli kaikkea muuta, pienikin kivi tai tiellä mutkitteleva puunjuuri teki ajosta hyvinkin hankalaa, viimeistään tässä kohtaa jos jompi kumpi meistä olisi ollut herkkä sairastumaan merisairauteen, niin tällä kuivanmaan matkalla se olisi varmasti tapahtunut, hytkytys ja keinuminen oli jotain aivan uskomatonta.

Viimein saavuimme aukean reunaan ja samalla työmaamme läheisyyteen, myös tien kunto parani, olin sopinut työn tilaajan kanssa että käytämme yöpymiseen vanhaa torppaa, jossa oli sähkö, mutta ei juoksevaa vettä, kuten ei koko saaressakaan.
Varsinaisen asuinrakennuksen jota siis korjasimme, tämän pihapiiristä löytyi kaivo ja puuweecee, mutta onneksi olimme tottuneet tämän tapaisiin työkohteisiin.

Purimme ruokatarvikkeet sekä muut tarvikkeet torppaan, laitoimme kahvin tippumaan ja lähdimme kävelemään asuinrakennusta kohti tarkistaaksemme missä mallissa työ on ja mistä jatkaisimme.

Kierrettyäni taloa, minulle tuli aivan omituinen tunne. Tämä tunne joka tuntui päässä oli jotain aivan uutta ja ennenkokematonta, se ei ollut kipua tai särkyä vaan aivan niin kuin aivot olisivat pysähtyneet ja samalla kuin ne olisivat käyneet ylikierroksilla, omituinen lämmön tunne valtasi koko pään.
Pelästyin hieman ja lähdin kävelemään kohti torppaa ja samalla tämä päässä tuntuva omituinen tunne hävisi yhtä nopeaan kuin alkoikin.

Saavuttuani torpalle oli kahvi jo valmiina ja istahdin pöydän ääreen kupposen kanssa ja leikkasin muutaman siivun pullapitkosta jonka olimme tuoneet mukanamme, työntekijäni tuli hetken minun perästäni ja ihmetteli mihin olin hävinnyt, asiasta sen enempää keskustelematta joimme kahvia ja suunnittelimme työvaiheita joita tekisimme vielä samana päivänä, ennen kuin ilta hämärtyisi ja näkyvyys sitä kautta estäisi työnteon.
Loppupäivä sujui hyvin ja tätä omituista tunnetta ei enään tullut ja olin jo unohtanut koko asian.


17 Elokuuta 2014

Yö meni hyvin, toki sänkyni millä nukuin oli todella vanha hetekka, vanhuuttaan jo väsähtynyt ja ääneltään hyvinkin kitisevä.
Päivästä oli tulossa poutainen ja lämmin, taivaalla ei ollut yhtään pilveä ja auringonvalo kajasti torppaa suojaavan metsän lomasta, tapani mukaan polttelin pihalla aamu kessun ja kuuntelin sitä uskomatonta hiljaisuutta, edes mantereella olevien tehtaiden äänet  eivät kantautuneet näin kauas saaristoon.

Aamukahvit ja pienen aamupalan syötyämme aloimme valmistautumaan tulevaan työpäivään,
työtekijäni lähti ennen minua valmistelemaan työmaata samalla kun minä tein vielä joitain hallinnollisia töitä tabletillani, lopuksi minunkin täytyi lähteä tekemään tuottavaa työtä ja hetken käveltyäni asuinrakennukselle polkua pitkin, oli kuin näkymätön seinä olisi pystytetty minulle esteeksi polulle johon törmäsin, taas tuo omituinen tunne päässä, tällä kertaa pelästyin huomattavasti enemmän kuin edellisenä päivänä.
Päätin lähteä takaisin torppaan rauhoittelemaan itseäni kahvikupin ja kessun parissa, hetken voimiani keräten lähdin uudelleen kävelemään mutkittelevaa polkua pitkin asuinrakennukselle, edelleen tuo omituinen tunne päässä, kylläkin vähän lievempänä pääsin perille, sen enempää selittelemättä aloimme työntouhuun.

Päivä vaihtui illaksi ja työpäivämme oli lopussa, laitoimme työkalut ja koneet asuinrakennuksen sisälle suojaan, suojaan kosteudelta tai mahdolliselta sateelta, varkaita tähän saareen tuskin edes löytää joten niistä ei ollut huolta ollenkaan.

Iltaa kohti mentäessä, päässäni oli edelleen tuo lämmön ja jonkun ihmeellisen puristavan, kiristävänoloinen tunne, en vielä tässäkään vaiheessa puhunut siitä työntekijäni kanssa, vaan uskoin sen olevan ohi menevää.


18. Elokuuta 2014

En tiedä kumman meistä pitäisi narista ja valittaa enemmän, minun vai hetekan, aivan hirvittävä olo päässä, kahvi tai kessu ei auta, jotain on siis pielessä, mutta mitä?
Nyt minun oli pakko sanoa jo työntekijälleni etten voi oikein hyvin, lepäilen vielä hetken ja tulen sitten työmaalle.

Työntekijäni lähti reippaana ja minä jäin torppaan oloni kanssa, mitä mulle tapahtuu? mikä tämä tunne on? Ajatus alkoi pätkimään, ajantaju alkoi hämärtymään.
Yritin useaan kertaan mennä työmaalle, mutta turhaan. En kertakaikkiaan enään päässyt sinne.
Tässä kohtaa minut valtasi pelko ja tunne että nyt on päästävä pois täältä vielä omin avuin.
Pakkasin jo torpassa tavarat valmiiksi ennen kuin edes olin puhunut työntekijälle tilanteesta, keräsin voimia ja raahasin itseni väkisin työmaalle, tässä kohtaa jo työntekijäni huomasi että nyt ei ole kaikki kunnossa, sain sanottua että nyt lähdetään, pakataan kaikki työkalut ja varusteet ja mennään.

Nostan hattua todella korkealle tälle minun työntekijälleni, hän ei missään kohtaa kysynyt tai kyseenalaistanut minun päätöstä vaan pakkasi tavarat ja työkalut traktorin lavalle ja siisti vielä työmaan minun harhaillessani ympäriinsä.
Soitin vaimolleni, että tulemme pois täältä, nyt ei ole kaikki kunnossa. Sovimme että tulemme vierasvenesatamaan ja odottelemme siellä.

Ajoimme traktorin rantaan jossa veneemme oli, pakkasimme nämä kaikki varusteet ja työkalut jotka aiemmin oli proomulla tuotu tänne saareen, nyt lastaamme ne tähän pieneen veneeseen, onneksemme aallokko ei ollut kovin korkea, veneemme ui nimittäin todella syvällä jo välillä vettä hörpäten, huomasin kyllä työntekijäni pelon, mutta en osannut sanoa tai rohkaista mitenkään häntä, merimatka oli todella pitkä ja vaivalloinen, mutta pääsimme kuin ihmeen kaupalla satamaan saakka, vaikka lähtiessä en sitä uskonut itsekkään.

Vierasvenesataman parkkipaikalla oli työautoni ja lastasimme nämä tarvikkeet ja työkalut siihen, sanoin työntekijälleni, että vaimoni on tulossa hakemaan minua, joten hän voi lähteä työautollani kotiin, tulisin sen hakemaan sitten myöhemmin tällä viikolla.

19. Elokuuta 2014

Ei mitään kipua tai muutakaan tunnetta.

20. Elokuuta 2014

Ei mitään oireita.

Ambulanssilla Tampereelle

Saapuminen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

Tästä hetkestä alkoi se alamäki joka ei ole vieläkään pysähtynyt.
Ambulanssin ensihoitajat veivät minut ensiapuun, jossa lääkäri oli jo vastassa ja oli ilmeisesti jollain tasolla tietoinen tapahtumasta.

Tämä lääkäri sanoi jo ennen tutkimuksia, että ihmeen vähällä selvisit niinkin suurienergisestä tiputuksesta, taisi olla onnea matkassa, en tiedä oliko sanat tarkoitettu lohdutukseksi vai oliko hänellä jo jotain tietoa, no mutta hän sai minut ainakin hetkeksi huokaisemaan helpotuksesta.

Minut siirrettiin siinä ensiavun aulassa toiseen sänkyyn, ajattelin että taas se perk... nostaminen oli edessä, toivottavasti tällä kertaa se olisi helpompi, ja kaikkea muuta, huusin ihan yhtä lujaa kuin edellisellä kerrallakin vaikka tällä kertaa nostajia oli ainakin tuplasti enemmän.

Siitä selvittyäni minut siirrettiin johonkin huoneeseen jossa oli liuta myös muita potilaita ja meteli sen mukaista, tässä vaiheessa minulle oli tiputettu ainakin kaksi pussillista keittosuolaa ja tarve vessaan oli jo kova.
Hetken mietittyäni miten selviäisin tuon vajaan kymmenen metrin matkan ovelle jossa tämä helpottava kuva oli, juuri kun sain mietittyä reitin, niin ilmeisesti osaston hoitaja tuli ja sanoi että nyt pitää mennä kuville, en ehtinyt kissaa sanomaan, kun sänkyni jo lähti liikkeelle, joka ikinen töyssy ja kolahdus tekivät kipeetä ja ennen kaikkea pidätyskykyni oli koetuksella vielä kovemmin tässä epätasaisessa maastossa, mietinkin että kuka ihmeen työnjohtaja on voinut edes hyväksyä tälläistä työnjälkeä.

Sitten saavuttiin kuvaus huoneeseen, jossa odottelikin jo muutama hoitaja valmiina, nyt sain sanottua, että olisiko mitenkään mahdollista jos saisin käydä vessassa, kun tuntuu että räjähdän tähän paikkaan juuri.
ETTE saa nousta sängystä, kuului ääni ihan toiselta suunnalta johon kysymykseni esitin.
Siirrämme teidät tuohon kuvauspöydälle, onko teillä kipuja jossain? Mikä ihmeen kysymys se oli, olinhan juuri tippunut katolta ja sitä paitsi rakkoni on räjähtämäisillään, ennen kuin ehdin vastaamaan kuulin hoitajan laskevan yksi, kaksi, kirosin mielessäni, kolme, perke... ääni täytti huoneen, mähän kuolen ennen kuin pääsen takaisin omaan sänkyyni jos nämä vielä kovin monta kertaa minua meinaavat siirtää.
Kuka ihme on keksinyt näin tyhmän systeemin että potilasta siirretään sängysta toiseen aina kun hänet viedään eri huoneeseen, vai onko sänkyjen määrä jotenkin rajattu? Onko ensiavulla viisi sänkyä ja jossain muualla osastolla vaikka kolme sänkyä ja näitä ei voi mitenkään vaihtaa keskenään siten että potilas viedään sängyllä ja hoitaja ottaa tyhjän sängyn tilalle,

No mutta, TT kone laitettiin päälle ja kuvaus oli ohi alle minuutissa, sitten taas kuului noi pelottavat sanat, yksi, kaksi, kolme. Olen pahoillani hoitajien puolesta jos he saivat pääkipua siitä valtavasta metelistä. Sitten joku hoitajista sanoi että nyt on trauma TT kuvaus tehty ja vastaus tulee sinne osastolle.

Ja niin taas lähdettiin liikkeelle, yli näiden kynnysten ja mitä lie valuvikoja siinä matkalla olikaan, saavuimme lähtöpisteeseen ja hoitaja sanoi että lääkäri tulee kohta, tässä kohtaa mietin että heti kun hoitaja poistuu livahdan salaa tuonne helpottavan oven taakse.

Sitten koitti se hetki, hoitaja poistui ja aloin kammeta itseäni ylös siitä sängystä, voisin kuvitella että ihminen joka on juonnut puolivuotta putkeen ja sen jälkeisessä darrassa yrittää päästä raahautumaan lähimpään siwaan, tuntee varmaan saman tyylistä ja heikkoa oloa, nuo vajaat kymmenen metriä olivat todella pitkät ja vaivalloiset, jokaisella vaivalloisella askeleella tuntui että aika ei riitä ja lääkäri tulee kohta ja komentaa takaisin sänkyyn, sain tarrattua ovenkahvaan ja avattua oven, siinä tuo jumalainen posliininen esine komeili, tiesin selvinneeni.
Pitkän ja vaivalloisen toimenpiteen jälkeen minulla oli taas edessä tuo sama matka, päästä raahautumaan sänkyyni takaisin ennen kuin lääkäri tulisi.

Ehdin hetken jo makaamaan sängyssä jonkin verran helpottuneena, kun tuo valkotakkinen lääkäri saapui hoitajan kanssa sänkyni laidalle, ammattikuntaan kuuluen hän tutkiskeli papereita ja aina välillä katsoi minua, kunnes sanoi, olet todalla onnekas, sinulla on vain murtunut vasen lapaluu, vasen kylkiluu ja leukaluu.
Olemme miettineet että voisit jo tänään kotiutua, mutta juttelen vielä asiasta toisen lääkärin kanssa.

Kysyin tältä lääkäriltä ennen kuin hän ehti hävitä paikalta, että saisinko käydä pihalla " ottamassa happea " pitkän muminan ja miettimisen jälkeen sain luvan käydä, mutta tulet sitten heti takaisin.
Onnekseni taskussani oli avaamaton kessuaski, mutta tulentekovälineet olivat kyllä entiset, sain kanssapotilaalta joka istui pihalla pyydettyä tulta, muutaman imun jälkeen tuntui kuin savukkeessa olisi ollut jotan muutakin kuin laillista ainetta.

Palattuani osastolle siellä tämä lääkäri jo odottelikin ja sanoi, että olemme päättäneet tarkkailla sinua nyt kuitenkin yön yli toisella osastolla.

Kello taisi olla jo lähempänä iltapäivä viittä, kun siirryin tarkkailuosastolle, jossa oli minun lisäkseni vain yksi potilas, laitoshoitaja toi minulle aterian ja kupin kahvia. Ilta kului aika joutusaan televisiota katsellessa ja välillä pihalla käyden.

Sunnuntai. 1.6.2014

Kello taisi olla lähes seitsemän aamulla, kun hoitaja tuli herättelemään ja mittaamaan verenpainettani samalla kertoen että aamupalan jälkeen voisin lähteä kotiin, kysyin mahdollista kyytiä, koska kotiin oli kuitenkin lähes kaksisataa kilometriä, hoitaja sanoi että selvittää asiaa ja tulee aamupalan jälkeen vielä keskustelemaan.

Aamupala saapuikin pian hoitajan mentyä, puuroa, leipä, mehu ja kuppi kahvia. Nämä syötyäni hoitaja jo ilmestyikin paikalle ja sanoi että taksi on soitettu ja se saapuu tuohon pääoven eteen hetken päästä, onneksi pihalla oli lämmin päivä koska minulla oli vain t-paita ja vielä vähän märät työhousut. sain nipun papereita ja sairaslomalapun, jossa loman pituudeksi oli määrätty kaksi kuukautta, yrittäjänä toki mietin että onko tuo nyt tarpeen, kun tunnen oloni jo paljon paremmaksi.

Kiitin hyvästä palvelusta ja lähdin matkaan jonkin verran kosteissa ja yltäpäätä likaisissa vaatteissa, toivoin että taksikuski on ymmärtäväinen eikä käske minua riisumaan vaatteita ennen kuin istuisin hänen uudehkoon autoon, onneksi näin ei käynyt, pysähdyimme tankkaamaan matkalla ja tarjouduin maksamaan tälle ystävälliselle kuskille pullan ja kahvit.

Kotiin saavuttuani aloin miettimään miten järjestän työasiat siten, että voin edes hetken olla sairaslomalla. Onneksi sain ja aloin parantelemaan itseäni vaimon ja lasten avustuksella joka oli aika-ajoin erittäin haasteellista. Jo pelkkä tunne että tytär yksinään tai jopa molemmat samaan aikaan lähestyvät minua, sai minut pakenemaan paikalta, koska eihän he tienneet, että murtunut kylkiluu ja lapaluu ei tunnu kivalta heidän allaan.

Aika kului ja murtumat alkoivat paranemaan enkä enään tarvinnut kantosidettä, samaan aikaan aloin kokeilla miltä autolla ajo tuntuu näiden vammojen jälkeen.

Tunsin oloni onnekkaaksi, koska tapaturmassa olisi voinnut käydä paljon pahemmin, kumpa olisin tiennyt mitä tuleman pitää.

Tästä kaikki alkoi

Palataan ajassa taaksepäin, aina Toukokuun 31 päivään 2014 klo 11.45.

Elämä näytti hyvältä ja yrityksessäni työtilauskanta oli lupaava, kunnes kohtalo puuttui peliin.
Olin työntekijän kanssa viimeistelemmässä rakentamamme talon huopakattoa, kunnes taivas repesi.
Pyysin työtekijää hakemaan alhaalta pressun, jotta suojaisin katon harjan sateen ajaksi, tuuli tarrasi kiinni pressuun ja tällä hetkellä tein elämäni pysyvästi muuttaneet ratkaisun, vaistomaisesti yritin laittaa jalkani pressun päälle ettei tuuli vie sitä, siinä samalla liukastuin ja lähdin luisumaan katon lapetta jossa oli aluskate paikallaan joka oli liukas kuin vesiliukumäki, mitään ei ollut enään tehtävissä, vauhti vain kiihtyi lähestyessäni katon reunaa.

Ihmiset puhuu että tälläisinä hetkinä heidän elämä vilisee silmissä, joudun sanomaan ja paskat, ainoa mitä mietit että nyt käy pahasti, vaikka vauhti oli jo kova juuri ennen vapaata pudotusta joka sekin oli yli 4 metriä, ehdin vielä katsoa että mitä alla on. Muistan kuin eilisen päivän sen tilanteen että oikealla alhaalla oli iso kivikasa ja vasemmalla epämääräinen lautakasa, että jos siihen väliin yrittäisin tähdätä, tämän jälkeen kirkas päivä muuttui yöksi ja alkoi pitkä hiljaisuus, ei tunnetta tippumisesta, ei tietoa kivusta eikä muustakaan, sitten valkeni ja aivan järkyttävä kipu vasemmalla puolella.

Huomasin että olkapääni oli omituisessa asennossa ja käteni niin kummallisesti taipunut sivuttain etten saannut sitä mitenkään suoristettua, työntekijäni oli vieressäni soittamassa ambulanssia ja laittanut takkinsa päälleni sateensuojaksi.

Ensimmäiset omat sanat taisivat olla että voi perk... , anna mulle kessu, ne ovat tuossa housujeni sivutaskussa, työntekijäni katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi että on varmaan parempi jos mä annan sulle kessun tästä omasta askistani, vasta tällöin huomasin että makasin tolella syvässä montussa ja sadevesi oli jo peittänyt minun jalkani ja osan lantiosta kokonaan.

Kessua poltellessani kuulin voimistuvan sireenin äänen, työntekijä kysyi että pärjäänkö, jos hän menee opastamaan avun paikalle, kyllä pärjään, en mä tästä mihinkään lähde.

Yksin jäätyäni tähän kylmään luonnon " kylpyammeeseen " yritin parannella asentoani ja siirsin vasempaa kättäni, aivan hirvittävä kipu ja PAM, olkapääni meni paikoilleen ja sain siirrettyä kättä, mutta kipu säilyi.

Ensihoitajien paikkalle tullessa ja heidän tutkiessaan minua, selvisi että myös kylkiluita ja yläleukaluuni oli murtunut, sitten alkoi se hirvittävin vaihe, siirtäminen ampulanssin paareille.
se kipu kun minua nostettiin siitä kylmästä kylvystä oli viedä tajuntani uudelleen, jollain ihmeen kaupalla minut saatiin ambulanssiin sisälle, tärisin kivusta ja kylmyydestä.
Uusi hieno työtakkini leikattiin pois ja samalla toinen ensihoitaja laittoi minulle kanyylin, kysyivät että olenko allerginen lääkeaineille ja vastasin että en, sillä samalla sekunnilla minuun tuupattiin kipulääkettä ja muistan kuulleeni vielä ennen sitä todella pökkeröistä oloa että ruumiinlämpo 35 ja jotain, pitkä ja kivuton hiljaisuus, jossain kohtaa availin silmiäni ja minulle kerrottiin että hetken päästä ollaan Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja siinä samalla toinen mokoma annos lääkettä ja taas nukuttiin.

Heräsin kun hoitaja taputteli minua käsiin ja kasvoihin kertoen että ollaan perillä.