Yksinäiset jouluerakot

Kadotettu ilo.

Mediassa ja muissa äänitohottimissa on puhuttu paljon joulun yksinäisyydestä, varsinkin palvelukoteihin ja kotihoitoon unohdetut vanhukset nousevat puheenaiheeksi ja varmasti ihan oikeutetusti, onhan joulu perhejuhlaa ja yhteisen ajan viettämistä läheisten kanssa.

Olen ollut töissä sairaanhoitoalalla ja tehnyt useita työvuoroja joulunpyhien ajan ja itse henkilökohtaisesti huomannut sen yksinäisyyden joka saa vanhuksen hakeutumaan hoitoon sairaalaan saadakseen seuraa edes hetken kanssapotilaalta tai hoitohenkilökunnalta.

Tuo yksinäisyys ajaa vanhukset myös epätoivoisiin tekoihin, jopa lopullisiin ratkaisuihin. Tämä näkyy hyvin sanomalehtien sivuilta kuolinilmoituksina tammikuussa ja helmikuussa. Joten te kaikki jotka olette unohtaneet isovanhemmat tai omat vanhemmat, nyt olisi hyvä aika viimeistään ottaa yhteyttä, puhelu toki tuo iloa, mutta ei korvaa halaamista ja aitoa keskustelua.

Joulun aika sekä uusivuosi on myös raskasta aikaa aivovammautuneille, jo pelkästään tunneköyhyyden sekä muiden oireiden johdosta. Joulu ei enään tunnu samalta kuin ennen vammautumista, jo pelkkä juhlan suunnittelu on hankalaa ja voimia vievää. Meluyliherkkyyden johdosta jouluostoksilla käynti  tai uudenvuoden rakettien paukuttelu saattaa olla ylitsepääsemätön suoritus tai pahimmillaan täysin lamauttava kokemus.

Myös moni aivovammautunut on yksinäinen näiden pyhien aikana, joka omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Vamman aiheuttamat muutokset ovat vienneet juhlimisesta ilon, ja toivelistaan kirjoitettu tervehtyminen on jopa joulupukille mahdoton toteuttaa. 

Oma joulutoiveeni oli se että sain katsoa kun lapset avasivat lahjoja ja näin sen hymyn heidän kasvoiltaan, eikä sitä tunnelmaa haitannut yhtään vaikka en niitä iloisia ilmeitä enään seuraavana päivänä muistaisikaan. Itse joulun tarjoamaa rauhaa ja sanomaa en osaa odottaa, koska aivovamman oireet ja fatiikki määräävät jopa näiden juhlapäivien kulun.

Itselläni tämä joulun aika on nyt kolmas vammautumiseni jälkeen, edellisistä joulusta en kuitenkaan muista kovinkaan paljon vain joitan yksittäisiä asioita. Onneksi ne jouluiset muistot jotka lapsuudestani olen saannut ovat jääneet lämpiminä mieleeni. Nykyään nuo muistot ovat valokuvien ja muiden kertoman varassa.

Epäoikeudenmukainen tasajako.

Muistan lapsuudestani tuon pienen pojan silmissä viisaalta näyttäneen ala-aste opettajani toitotuksen, kun hän suu vaahdossa julisti kuinka jokainen meistä on saanut syntymälahjana tietyn määrän onnea sekä epäonnea. Kunpaakin yhtä paljon jotta elämän tasapaino säilyisi.

Näin vanhempana alan pikku hiljaa uskoa, että tuossa synnytyssalissa jossa minut ulos pykättiin on omaan vaakakuppiini kaadettu ylitsepursuavan määrän epäonnea, Toinen vaihtoehto on toki se että työvuorossa ollut kätilö on minun valttikorttini pakasta ottanut. 

Nyt kun maaliin on vähemmän matkaa kuin lähtöön on tuo epäonnen määrä ollut käsittämätön. Mikäli nuo opettajan sanat pitänee paikkaansa on minulla todella leppoisat päivät edessä, koska jossain kohtaa tuon epäonnen on loputtava ja pääsen nauttimaan noista pienistä onnen rippeistä jotka tuon pitkäkyntisen kätilön jäljiltä jäi.

Hammaskeijun niskapaska.

Toisinaan on mukavaa olla hullu.

Latvalaho, tauti johon sain huonon ennusteen.

 Onko hullulla hauskempaa, kun vakavatkin asiat välillä naurattaa. Jos on mieleltään sairas, niin onko silloin mielisairas? Voiko pillerin puolittaa, jos kokonainen antaa siivet. Voiko vitutukseen kuolla ja vituttaako se jos ei kuolekkaan? Niin paljon kysymyksiä, mutta vain vähän vastauksia. Tekeekö tämä tietämättömyys minusta lopulta hullun?

Paljon on Aurajoessa kuravettä virrannut kohti airistoa tuhoten tuon kauniin saariston, olisiko tehokkaampi kirjoitustahti kuitenkin pitänyt nuo kallioiset saaret puhtaana kaikesta siitä sonnasta joka tuohon ruskeavetiseen jokeen ilomielin pumpataan. Onko minusta tullut ekoterroristi väsymykseni ja kunnon romahtamisen johdosta? Olisiko maailma parempi paikka jos väkisin yrittäisin blogiani päivittää?

Rakas päiväkirja, minusta on tulossa hyvää vauhtia hullu näiden oireiden pahentumisen ja voimistumisen johdosta. Hyvin alkanut kuntoutus on valunut viemäristä alas ja joudun aloittamaan kaiken uudelleen alusta. 

Tuo raskas aikamatka josta olen kirjoittanut useaan kertaan on realisoitunut todelliseksi ja on nyt osa arkeani.

Lainatakseni fysioterapeuttini lausuntoa:

"Hyvin alkanut kuntoutuminen on taantunut vuoden takaiseen tilanteeseen; lihastonus on kohollaan koko takaketjun alueella, sekä leukanivelten ja pään alueen lihakset ovat totaalispastissa vaikeuttaen puheen tuotantoa, tonuksen nousu aiheuttaa kuntoutujalle kivuliaita lihaskouristuskohtauksia päivittäin ja ne ovat usean minuutin pituisia kerrallaan.

Niskan retkahdusvammasta johtuen kuntoutujan tasapaino on heikko ja hän horjahti pystyasennossa, jolloin oikean jalan polven menisci repesi. Tämän johdosta hän ei voi viedä painoa jalan päälle ja kävelystä on tullut voimakkaan epäsymmetristä. Epäsymmetrisyys provosoi jo voimakasta lihastonusta entisestään lisää.

Aivovammasta ja niskan retkahdusvammasta johtuen kuntoutujalla on laajat sentraaliset vestibulaarioireet, jotka vaikeuttavat sekä perusliikkumista että lepoa. Kuntoutujalla on parestesioita ja lihastonuksen voimakasta kohoamista ekstensio suuntaan posturaalisessa lihasketjussa sekä alaraajoissa, fleksio suuntaista yläraajoissa. Edellämainitusta johtuen vartalon hallinta on vaikeaa ala- sekä yläraajojen  karkea- että hienomotoriikassa. Lisäksi kuntoutujalla on voimakkaita kipu-, tunto- ja kehon hahmottamisvaikeuksia, visuksen käytön vaikeuksia ja autonomisen hermoston säätelyvaikeuksia."

Mikä sitten tilanteeni tälläiseksi sai, yksi suurin tekijä oli hammaslääkärissä käynti, jossa minulle tehtiin alahampaiden korotus joka puolestaan aiheutti minulle tilanteen jossa en enään saanut takahampaita yhteen, koska etuhampaat lukittuivat toisiinsa jättäen takahampaiden väliin kielen mentävän välin.

Pureskelu ja sitä kautta syöminen vaikeutui huomattavasti ja jouduinkin henkenipitimiksi syömään soseruokaa usean viikon kunnes etuhampaiden korotus purettiin.

Tämä korotus ehti kuitenkin muuttamaan niskani lihasspastisuutta niin paljon että kaikki oireeni palautuivat ja kuntoutus on aloitettava alusta uudelleen, tai niin ainakin toivoin kunnes lääkärini ollessa sairaslomalla päätti tämä tuuraava tohtori puuttua peliin ja eväsi minulta fysioterapian lähes kokonaan, minulle myönnettiin vain viisi käyntikertaa, eli toisin sanoen kuukaudessa pitäisi saada minut taas kuntoon.

Hyvä tuuraava tohtori ja hammaskeiju, vaikka minulla on niskapaska niin ei se sitä itseään silti ole.

Tämä paska sijatsee paljon syvemmällä eikä se pesemällä poistu.

Jos vitutukseen voi kuolla niin ei minulla kovin montaa päivää enään pakassa ole.

Aikamatka Harjavaltaan.

Sano mulle jotakin, ennen kuin meen.

25. helmikuuta 2014

Mennyt yö tuntui epätodelliselta, eikä ihan selvää varmuutta eilisistä tapahtumista ollut. Olinko kuvitellut tuon kirjekuoren joka minut pelastaisi? Miksi kuvitelmani kiusaa minua? Mitä pahaa olen sielulleni tehnyt? Eikö riivaajani voisi jättää jo minua rauhaan? Olet jo vienyt terveyteni, perheeni ja melkein henkeni. Eikö mikään riitä sinulle?

Valkeneva aamu sattui silmiini, edes huoneessa olevat verhot eivät antaneet armoa eikä sitä hämäryyttä jota mieleni himoitsi. Sänky keinui entiseen malliin ja katosta roikkuva lamppu toimi napana jonka ympärillä huone pyöri. Kaikki oli niin kuin monena aamuna ennenkin, eikä mikään ollut muuttunut.

Kampesin itseni väkisin ylös tuolta lämpöisen ja turvallisen peiton alta, peiton jonka suojaan niin monesti olen pahaa oloa piiloon mennyt.

Hitaasti ja osittain huojuvin askelin suuntasin kohti keittiötä, jossa tuo mustan kuran keitin jo odotti joka aamuista käyttöään. Matka tuonne kodin sydämeen kulki eteisen kautta, huomasin kyllä tuon seinää vasten nojaavan kirjekuoren lipaston päällä, sen enempää siihen ajatustani tuhlaamatta. Verkkainen laahustaminen jatkui kunnes ymmärsin näkemäni. Ajatukseni kahvista vaihtui kirjekuoreen, jonka vielä hetki sitten unessa kuvittelin saaneeni.

Tuo valkoinen suorakaiteen muotoinen menolippu olikin olemassa. Yölliset tapahtumat alkoivat muuttumaan todellisiksi, muutaman askeleen taaksepäin ottaneena tuijotin tuota kirjekuorta jonka tuo ystävällinen lääkäri oli minulle antanut. Tunteet alkoivat nousta selkärankaa pitkin ylös, aina niskan kautta silmiin ja lopuksi valuen suolaisina pisaroina lattialle.

Aivain kuin varmistaakseni näkemäni, otan tuon kirjekuoren käteni. Lipaston edessä tuota kirjekuorta pidellen kuulen jostain vaimean äänen, joku puhui mutta ajatukseni ei anna tilaa tuolle ulkoisille häiriöille.

Sama ääni toistuu, mutta nyt huomattavasti voimakkaammin. Onko kaikki kunnossa? Tuo kysymys tunkeutuu läpi korvien katkaisten mielikuvat eilisestä.   “On”.

Lasken kirjekuoren lipaston päälle ja aivan kuin varmistaakseni tilanteen todellisuuden, toistan vielä tuon vastauksen.

“On”.

Kaikesta tästä oudosta aamusta huolimatta suoritan nuo normaalit aamutoimet, kahvia ja kessua mutta nyt huomattavasti helpotuksen sekaisin tuntein ja hitusen odottavien ja malttamattomien ajatusten seurassa.

Jotenkin odotan lähtöä tuonne Harjavaltaan, varmistaakseni että tämä tosiaan tapahtuu. Edes pakkaaminen ei tuota ahdistusta, vaikka en edes tiedä mitä minun pitäisi ottaa mukaan, joten reppuni saa hyvin sattumanvaraista täytettä. Enhän edes tiedä kauanko tulen olemaan tuolla vuosisadan vaihteessa rakennetussa parantolassa.

Aika kuluu kuin huomaamatta ja yllättäen lapsenvahtikin on jo ovella joten lähdön hetki on oikeasti käsillä. Hyvästelen lapset "isi menee lääkäriin, mutta isi tulee takaisin" jotenkin tuo hyvästely repii taas rintani auki ja tunnen kuinka ahdistus tekee hengitykseni taas raskaaksi, nyt tämä tosiaan tapahtuu. Miksi sairauteni realisoituu juuri tässä tilanteessa ja lasten silmien edessä, pelon ja pakon sanelemana minun on mentävä ulos ennen kuin nuo suolaiset helmet löytävät tiensä silmäkulmiin.

En kertakaikkiaan halua näyttää lapsille tilanteen vakavuutta ja aiheuttaa hämmennystä sekä pelkoa heissä. Ennen ulos menoa kuiskaan vaimolle, että hyvästelee vielä lapset puolestani uudelleen, mä en enään pysty siihen uudelleen.

Muistamaton matka

Matka Turusta Harjavaltaan kestää reilut tunnin, mutta varsinaista kuvaa minulla ei ole koko matkasta. Joitain yksittäisiä kuvia mieleeni on jäännyt kuten yksi iso liikenneympyrä keskellä peltoa sekä jokin kivikautinen museo joka matkan varrella tien laidassa sijaitsi.

Varsinaiset muistikuvat alkavat, kun käännymme Harjavallan sairaalaan johtavalle kadulle, joka on aivan luotisuora aina horisonttiin asti. Sairaalan opasteet ja kyltti parkkipaikalle. En tiedä mitä olen matkalla ajatellut tai tehnyt, enkä sitä ole vaimoltani edes kysellyt. Ehkä mieleni antoi minulle hetken rauhan, hetken levähtää.

Harjavallan sairaalaa on hyvin majesteettinen, ehkä hieman pelottava. Iso valkoinen kivitalo kivisillä pääoven portailla joita koristaa todella vankat pylväspilarit. Raskas pääovi johdattaa isoon aulaan, joka myös tuntuu olevan veistetty kivestä. Näiden paksujen seinien sisältä eivät avunhuudot ulkopuolelle kanna.

Hetken tuossa kraniitin värisen aulan seinällä olevaa opastekylttiä tutkittuani, huomasin olevani väärässä rakennuksessa. Tuo rakennus johon minun pitäisi lähetteen mukaan ilmoittautua sijaitsi tämän sairaala-alueen toisella reunalla ja jollain tavalla oli helpotus poistua tuosta raskaasta kivilinnasta.

Pitkin sairaalan aluetta käveltyämme saavuimme tuon päiväsairaalan eteen, vielä yksi kessu ennen sisään menoa ja portaiden kiipeämistä kolmanteen kerrokseen.

En tiedä tarkalleen mitä kello oli, mutta uskoakseni lähempänä puoltapäivää kun viimein astuimme tuosta ovesta sisään johon minun oli tarkoitus ilmoittautua. Annoin lähetteen ensimmäiselle hoitajalle jonka näin ja hänen kehoituksestaan istuimme odottamaan, että joku tulisi hakemaan minut lääkärin luokse.

Istuimme vaimoni kanssa tuossa käytävässä joka lähinnä muistutti vanhan kansakoulun käytävää, tuo pitkä ja historian tahrimat seinät kuiskivat kuulijalle omaa tarinaansa. Käytävä oli synkkä vailla piristävää auringonsädettä, aivan kuin tuo viimeisten askelien sininen linja.

Ainoa luonnonvalo pääsi kurkistamaan sisälle vain käytävän päädyssä olevasta ristikkomaisesta ikkunasta.

Askelten kaiku kertoi jonkun lähestyvän, yllättäen tyhjyyteen tuijottamiseni katkaistiin ja edessäni seisoi sivilivaatteisiin pukeutunut mies, ainoa henkilökuntaan viittaava tunniste oli tuo kaulassa roikkuva henkilökortti ja rintataskuun kiinnitetty hälytysnappi. Nostin katseeni ylemmäs nähdäkseni noutajani kasvot jolloin tuo siistitellyn parran omaava miehen suusta pääsi sukunimeni kysyvään sävyyn.

Nousin tuosta plyyssikankaisesta yhden hengen nojatuolista kätelläkseni vastauksena esitettyyn kysymykseen.

Tästä eteen päin jatkaisin matkaa yksin, joten tuli aika hyvästellä vaimo. Halausten ja jäähyväis suudelmien saattelemana lähdin tämän parrakkaan miehen matkaan kohti tuota ristikkoikkunaa, sinistä linjaa valoa päin.

Käytävän päässä oli toinen porraskäytävä, josta laskeuduimme kerrosta alemmaksi. Tässä kohtaa seurueseeni liittyi vielä kaksi hoitajaa lisää, joten kolmen henkilön saattelemana saavuimme lääkärin vastaanottohuoneen eteen. Oven ollessa valmiiksi auki ohjattiin minut suoraan tuon tohtorin luokse, yllätyksekseni myös nuo kolme hoitajaa tulivat huoneeseen, kukin omalle tuolilleen. Istumajärjestys muistutti sulkeutunutta ympyrää.

Lääkärin tutkiessa lähetettäni, muut hoitajat esittelivät itsensä. Muistan että tämä parrakas mies kertoi olevansa päiväsairaalan ohjaaja, jälkeenpäin seurueeseen liittyneet kaksi nais hoitajaa kertoivat olevansa  akuuttipsykiatrian osastolta. Sitten tuli lääkärin vuoro joka pyysi minua kertomaan mitä on tapahtunut.

Kuin samaa mantraa toistaen kerroin tälle lääkärille saman jonka juuri edellisiltana TYKS:in psykiatrian päivystyksessä olin kertonut.

En osannut kerta kaikkiaan sanoa mitään muuta. Pääni oli aivan jumissa ja pääkipu joka minua oli jo usein kuukauden vaivannut piti minua pilkkanaan.

Hoitajien vuorotellen minulta tuntemuksia kysellessä, yritin kyllä parhaani mukaan niihin vastata, mutta tuo sama mantra vain toistui. Lopuksi hoitajien ja lääkärin keskustellessa keskenään tulivat he päätökseen, että minut siirretään tuonne akuuttipsykiatrian osastolle ainakin toistaiseksi. Kättelin lääkärin ja tuon parrakkaan hoitajan. Niin alkoi matkani osastohoitoon kahden nais hoiotajan saattelemana.

Minulla ei ollut ajatustakaan missä tuo osasto sijaitsi, mutta ei selvästikään tässä rakennuksessa, koska suuntasimme ulos ja lähdimme kävelemään hyvin hiekoitettua käytävää pitkin. Matkalla hoitajat kertoivat osastosta johon olen menossa sekä matkan varrella olevista tupakointi paikoista joista yhteen pyysin pääsyä ja se minulle myös suotiin.

Matkan jatkuessa huomasin tuon kivisen päärakennuksen jota kohti matkamme vääjäämättä eteni. Jotenkin toivoin, että ohittaisimme tuon kraniittipalatsin, mutta ei. Matkan määränpää oli tuossa rakennuksessa. Saavuimme tuohon päärakennukseen takakautta, jossa sijaitsi lastauslaituri ja jonkin tapainen tupakointipaikka. Hoitajat kyllä huomauttivat että tämä ei ole virallinen sauhuttelu paikka, mutta kaikki tätä tuntuu käyttävän. Jos vaan mahdollista niin käy tupakalla tuolla matkan varrella olleessa tupakointi katoksessa.

Taka ovesta sisälle mentyämme, huomasin tuon saman aulan jossa vielä hetki sitten tutkin seinällä olevaa opastetaulua. Tällä kertaa kuitenkin matkani jatkui kivisiä portaita kerroksen ylemmäksi. Huomasin seinällä opasteet ja nuolet jotka johdattivat kulkian oikean oven taakse.

Viimein edessäni oli raskas panssarilasein varusteltu metalliovi johon oli kiinnitetty numerosarja 22 ja alapuolella teksti akuuttipsykiatria.

Olin päässyt perille, tuon oven takana minut hoidettaisiin kuntoon. Vaikka käytävä joka tämän oven luokse johti oli hyvin harmaan sävytteinen ja kapea, mutta oven takana minua odotti iso aula jossa sijaitsi sekä päiväsali että ruokailutila. Hetken ympärilleni katselleena huomasin myös lääkärin huoneen ja hoitajien toimiston.

Toinen saattajistani pyysi minua istumaan aulassa olevaan pehmeään tuoliin ja odottamaan hetken, että joku tulisi kohta hakemaan minut siitä pois ja näyttäisi minulle huoneeni. Aulassa oli myös muita potilaita, mutta ilmapiiri oli silti yllättävän seesteinen. Onko kaikki lääkitty hiljaiseksi, vai onko kuvitelmani psykiatrian osastosta väärä? Tätä ajatusta päässäni pyöritellen eteeni ilmestyi taas uusi naishoitaja joka esitteli itsensä ja kertoi että on minun omahoitaja tästälähtien. Sain myös nipun kaavakkeita täytettäväksi jotka voisin täyttää sitten kuin vain jaksan.

Hetken keskustelun jälkeen lähdimme kävelemään osaston käytävää pitkin jossa sijaitsi potilashuoneet, kävelimme lähes päätyyn asti, kunnes koitti huone numero viisi.

"Tässä on sinun huone" hoitajani sanoi ja jatkoi että minulla kävi tuuri, koska tämä on yhden hengen huone jossa oli myös oma kylpyhuone ja suihku. Huone oli pieni, mutta riittävä minulle. Huomasin myös että ovista puuttuivat lukot, joten edes kylpyhuoneen ovea ei saanut lukittua joka tuntui aluksi omituiselta, mutta ajanmittaan siihen tottui.

Olen kuullut puhuttavan pyöreistä huoneista, mutta tämä minun huoneeni oli viisikulmainen sekä kolmion muotoinen kylpyhuone jossa suihku oli sijoitettuna kolmion terävään kärkeen. Ettei siinä ollut vielä tarpeeksi ihmettelemistä, oli kolmion päätyseinälle asennettu turvapeili, josta ei hyvällä tahdollakaan saannut mitään järkevää kuvaa itsestään, peili vääristi kasvonmuodot mitä omituisimmiksi aina riippuen mistä kulmasta itseään katsoi. Lopuksi löysin peilin vasemmasta alareunasta noin viisi kertaa viisi senttisen sileän kohdan josta voisin apua saada kun parranajon aika koittaisi.

Vaatteet kaappiin laitettuna, yritin hetken tuossa kapeassa sairaalasängyssä torkkua mutta huoneen oven yläpuolella oleva kello herätti minut joka minuutin välein. Tuo kellosta lähtevä ja pään läpi tunkeva ääni otti vain voimaa näistä kivisistä seinistä. Jos en vielä ole hullu, niin täällä sellaiseksi viimeistään tulisin.

Jostain kuului koputtava ääni, ääni joka ei sopinut tuon viisareita pyörittävän kapistuksen paukkeeseen.

Se tunne kun et ole tarpeeksi vammainen

Fatiikkia vastuusta.

Siitä on taas hetki vierähtänyt, kun viimeksi tätä ajatusten mappi öötä päivittelin. Paljon on tapahtunut joka sinällään on varsin pätevä syy siihen etten ole ehtinyt ja ennen kaikkea jaksanut mitään kirjoittaa. Palataan ajassa muutama viikko taaksepäin, olen kuin ihmeen kaupalla selvinnyt sairastumatta niistä kaikista influenssista jotka perheessämme on tämän kevään aikana muita petiin kaatanut.

Viimeisin tauti joka meillä kyläili oli influennssa B, tuo niin sanotusti lievempi tauti oli kaikkea muuta kuin mitä lääkärit antoivat ymmärtää. Lapset selvisivät sinänsä helpolla ja jälkitautina saivat vain korvatulehduksen, mutta vaimoni vei kyllä voiton tässä kipujen maratonissa ja lopuksi päätyi tehohoitoon tuntemattoman tulehduksen johdosta. Tuo jälkitauti oli turvottanut kurkunpään niin pieneksi että hengittäminen kävi työlääksi eikä syömisestä tai puhumisesta enään tullut mitään.

Se että vaimoni makasi teholla tarkoitti sitä että minun piti hoitaa lapsia kotona, onneksi lasten mummi oli lähes aamusta iltaan täällä minun kanssani jakamassa vastuuta. Vaimon lähes viikon mittainen sairaalareissu tarkoitti sitä etten nukkunut päiväunia. Unen puute ja kohonnut stressitaso vain ruokkivat fatiikkia joka taas pahensi oireitani huomattavasti. Huimaus, lihasvapina sekä monet muut oireet vain pahenivat. Oravanpyörä oli valmis pyörimään ja ajamaan minut takaisin lähtöruutuun.

Viimein vaimon kotiuduttua sain levähtää ja tuota lepäämistä sitten jatkui lähes viikon, aina kun laitoin silmät kiinni niin nukahdin. Päivittäinen avuntarpeeni kasvoi aivan uusiin lukemiin eikä minusta enään miksikään suureksi ajattelijaksi ollut.

Ennen vammautumista tuollainen viikon mittainen valvominen olisi kuittaantunut pienillä päikkäreillä, mutta nyt tilanne on toinen. Nykyään palautuminen on yksi yhteen. Viikko valvomista tarkoittaa viikon mittaista palautumista.

Olenko tarpeeksi vammainen?

Tässä on kohta kulunut kaksi vuotta siitä kun tulin tonttiin yli neljästä metristä. Minut on julistettu terveeksi useaan kertaan ja hoidettu psykiatrisena potilaana ja onpa jopa aivovammadiagnoosin jälkeenkin väitetty että oireeni ovat toiminnallisia, kunnes lopulta sain oikean lääkärin ja oikeuden olla vaikeasti vammainen. Ajolupaa ei minulla ole enään yli vuoteen ollut ja kulkeminen julkisilla ei tule onnistumaan. Vaimoni on tähän saakka toiminut avustajanani ja autonkuljettajana, koska mitään tietoa minulle ei ole tullut, että olisin oikeutettu henkilökohtaiseen avustajaan sekä muihin vammaispalveluihin, kunnes aika yllättävältä taholta, eli ex-puolisolta sain tietää minulle kuuluvista palveluista ja samalla kehoitti vaimoani tutustumaan Lihastautiliiton sivuilta löytyvään sosiaalikompassiin.

Asiasta innostuneena soitinkin Turun kaupungin vammaispalveluihin kysyäkseni tarjolla olevista palveluista, mutta mitä vielä, langan toisessa päässä oleva rouva alkoi tivaamaan minulta asioita johon en osannut edes vastata ja lopuksi ääneen ajatteli että olisinko tarpeeksi vammainen, kun minullahan on vain aivovamma. 

Lähetin postissa tuolle rouvalle kuitenkin lääkärinlausunnot siinä toivossa, jospa minäkin saisin tarvitsemani palvelut eikä vaimon tarvitsisi kaikkea hoitaa.

Miksi yhden lääkärin lausunto ei riitä.

Olen ollut nyt TYKS:in aivovammapolin potilaana reilut vuoden ja saanut erittäin hyvää hoitoa sekä asiantuntevaa kuntoutusta ostopalveluna. On allasterapiaa, fysiotarapiaa, neuropsykologiaa ja viimeisenä vielä näönkuntoutusta. 

Lääkärinlausunnot ovat olleet asiallisia ja kaikki tarvittavat kuvaukset on tehty, mutta eipä asia mennytkään ihan niin helposti. Ei ainakaan vakuutusyhtiön mielestä, koska vakuutusyhtiöni ylilääkäri päätti lähettää minut TAYS:iin aivovammapolille ja aloittaa kaikki tutkimukset alusta. Eli alkaen aina lääkärin tutkimuksista päätyen kuntoutusohjaajan tapaamiseen.

Mitä ihmeen järkeä on päällekkäisissä tutkimuksissa  ja kuvauksissa? Kyseinen toiminta on mielestäni vain pelkkää vähäisten resurssien tuhlaamista sekä verorahojen väärinkäyttöä.

 

Kun Sorsa munan hukkasi

Niskapaska ja henki vaikea.

Kyllä julkisuudessa eläminen on hankalaa, varsinkin kun yrittää otsikoissa pysyä. Tämän todisti Sorsa joka munan hukkasi niskakivun takia. Toivon todella Sorsalle pikaista paranemista jotta löytää taas munan ja toki ilmoittamaan tämän asian lehteen meidän kaikkien niskavikaisten iloksi.

En toki tiedä kuinka pahasti Sorsan niska on mutkalla ja mihinkä suuntaan, mutta itse jonkin verran niskakivuista tietävänä ja WAD4 luokituksen vammaa, voisiko sanoa hyvin läheltä seuraavana, suosittelen Sorsalle yksilöllisen niskatuen hankkimista. Kannattaa varmaan myös toimintaterapeutille esittää toive, jotta valmistaisi niskatuen siten että muna jälleen maistuisi.

Jotkin asiat varmaan kannattaisi Sorsankin pitää ominaan, eikä huudella niitä joka keltaisen lehdistön sivuilla. Luulen että näinkin pieneen maahan kuin Suomi on, mahtuu aika monta ihmistä jotka joutuvat ihan oikeasti kärsimään esim. niskakivuista sekä muista neurologisista oireista, eikä ne huutelemalla parane.

Vanha sanonta: Se eniten huutaa jolla on vähiten asiaa, pitänee tässäkin kohtaa paikkansa.

Mutta ei niin paljoa pahaa ettei jotain hyvääkin.

Yhdestä asiasta olen Sorsan kanssa samaa mieltä, kun lapsia hankitaan niin lapsia myös yhdessä hoidetaan. Lapsen tuleminen osaksi parisuhdetta muuttaa arkea huomattavasti sekä tuo mukanaan vastuuta, johon vanhempien pitää olla valmiit.

Perhe-elämä varmasti tulee vähentämään aikuisten kahdenkeskistä aikaa niin päivällä kuin yölläkin, Mutta tähän pitää varautua.

Persoonallisuus koetuksella

Ei tarvitse iso vika jos se on päässä.

"Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi". Näillä sanoilla alkaa tuo kansalliseepos jonka Elias Lönnroht reilut 180 vuotta sitten kirjoitti. Eepos jota on käännetty yli 60 kielelle.

Mutta mutta. Ei menny ihan kuin trömsössä. Mieli tekee ja aivot ajattelee , mutta ei niin kuin Väinämöisellä joka laulaa lurautti kilpailijansa suohon. Ajatusmaailma taitaa vastata lähinnä Lemminkäistä, joka ei se terävin kynä penaalissa ollut.

Aivoni ajattelevi on sinänsä mielenkiintoinen lähtökohta jos asiaa lähestyy sillä mikä aivojen tehtävä ylipäätään on. Aivot tietenkin ajattelevat.

Ajattelu on prosessi, joka mahdollistaa sen, että voimme muodostaa abstrakteja malleja todellisuudesta ja näin päämääriemme tai suunitelmiemme mukaisesti. Ajattelussa aivot käsittelevät informaatiota muodostamalla käsitteitä. Aivot ratkaisevat ongelmia päättelemällä ja tekemällä valintoja.

Sigmund Freud, tuo psykoanalyysin lahja maailmalle. Sigmund erotti primaariprosessi- ja sekundaariprosessiajattelun toisistaan. Mitä nuo eri ajattelutavat sitten tarkoittavat?

Primaariprosessiajattelu on nautinnollista ajattelua, se vallitsee unitilassa ja haaveissa.

Sekundaariprosessiajattelu sen sijaan on loogista, jota ihminen oppii tuottamaan ja se on välttämätöntä sosiaaliselle kanssakäymiselle. Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, nämä kaksi ajattelutapaa pystyy toimimaan myös yhteistyössä eri tilanteissa, kuten leikkissä, seksuaalisuudessa ja päihtymystiloissa.

Sitten jos sekoittaa pakkaa vielä lisää ja ajatteluun yhdistetään tietoisuus, näin saadan kyky hahmottaa ympäristön ja itsensä välistä suhdetta. Tämä vaatii kuitenkin kykyä tunnistaa eri lajityyppejä sekä eliöitä. 

Mitä sitten tapahtuu jos jokin ajattelutapa muuttuu esimerkiksi vammautumisen johdosta?

Syntyy kaaos, pieni vika johtaa isoihin ongelmiin. 

Omituisten otusten syndrooma

Samanlaisesti erityinen

Me kuljemme teidän joukossa ilman että edes huomaatte meitä.

Me syömme samoissa ravintoloissa kuin te, ettekä te kiinnitä mitään huomiota meihin.

Me olemme ulkoa päin samanlaisia kuin te.

Me olemme erityisiä, omanlaisia, mutta silti yhdenvertaisia.

Me olemme sisältä rikki.

Me olemme hauraita.

Me olemme joutuneet kokemaan paljon.

Me olemme saaneet uuden mahdollisuuden.

Me olemme aivovammaisia.

Me olemme ihmisiä.

Me olemme samanvertaisia.

Älkää pelätkö meitä.

Älkää pilkatko meitä.

Älkää pitäkö meitä lapsina.

Vaikka me olemme sisältä rikki, 

Silti me tunnemme.

Silti me unelmoimme.

Silti me haaveilemme.

Aivan kuten te.

Antakaa te meille myös toinen mahdollisuus.

Unelma joka toteutui

Olin tänään yhteydessä Pekka Hyysaloon, tuohon positiivisuuden ruumillistumaan. Pekka toteutti unelmansa ja avasi Turkuun kuntokeskuksen aivovamman saaneille. 

Pekan lanseeraama FightBack kuvastaa juurikin tuota tahtoa ja päättäväisyyttä jonka avulla mies on noussut takaisin jaloilleen, vaikka lääkärit eivät siihen toivoa antaneet.

Pekan avaama aivovamman saaneiden kuntokeskus toimii myös tuon FightBack merkin alla ja on avoin kaikille aivovamman saaneille.

FightBack -tilassa taistellaan takaisin kuntoon, siellä on myös videoseinä jonka kautta pystytään ottamaan yhteys Intiaan Pekan kuntouttajaan Rajul Vasaan.

FightBack:iin menosta kannattaa ilmoittaa etukäteen nettisivujen kautta, jotta ohjaajat tietävät tulosta ja arvioivat pystytäänkö kyseiseen vammaan antamaan kuntoutusta. Tavallista fysioterapiaa ei Pekan avaamassa tilassa tarjota vaan toiminta keskittyy vain aivovammojen kuntoutukseen.

FightBack -tila on ilmainen kaikille aivovamman saaneille. Suosittelen lämpimästi tutustumista tähän toteutuneeseen unelmaan.