Joukosta erottuvat.
Ihminen on varmasti maailman ainoa elollinen olento jonka suurin tehtävä on sulautua ympäröivään joukkoon ja jakaa samat mielipiteet kaikkien muiden kanssa, ymmärtäisin tämän täysin jos olisimme saaliseläimiä ja meitä vaanisi joka puolella potenttiaalisia saalistajia joiden tehtävä olisi etsisiä joukostamme poikkeavia yksilöitä ja näin harventaa laumaamme. Tässä tapauksessa olisi varmasti hyvä sulautua joukkoon ja olla mahdollisimman huomaamaton pysyäkseen edes ylipäätään hengissä.
Mikä ajaa sitten ihmisen siihen tilanteeseen, että hänen täytyy olla laumastaan poikkeamaton vaikka meillä ei ole luontaisia vihollisia? Onko se häpeä, pelko erillaisuudesta, pelko joutua ryhmän ulkopuolelle vai onko se yhteiskunnan vaatimus kuulua tiettyyn muottiin? Toki meille luodaan koko ajan painetta pukeutua tietyn tyylisiin vaatteisiin ja käyttää tiettyä puhelinmerkkiä ja jos poikkeat tästä kaavasta saatat joutua kiusatuksi. Tämäkö ajaa meitä kulkemaan ryhmän mukana ja olemaan samaa mieltä kuin kaikki muutkin. Pelko ilmaista erillaista ajatusmaailmaa pakottaa meidät sulautumaan joukkoon.
Eläinmaailmassa muista poikkeavat yksilöt joutuvat usein ensimmäisinä petoeläinten ruuaksi ja vain vahvat ja ryhmään kuuluvat pystyvät pakenemaan vaaraa. Useat eläinmaailmaan kuuluvat eläimet jopa hylkäävät poikasiaan jotka poikkeaa normaalista ja joilla ei ole edellytyksia selviytyä aikuisikään. Mutta miksi tätä tapahtuu myös ihmisten keskuudessa vaikka meillä on kaikki edellytykset selviytyä eikä meitä pitäisi mikään petoeläin saalistaa. Miksi me hylkäämme ystäviämme hänen erillaisuuden tai vamman takia? Ajaako pelko meitä tekemään epäeettisiä päätöksiä, joita kuitenkin myöhemmin kadumme. Onko empaattisuus rike joka johtaa laumasta erottamiseen?
Ihminen on todellisuudessa petoeläin, ihminen käyttäytyy kuin eläin ja hylkää erillaiset yksilöt pelon takia vaikka ne olisivat kuinka läheisiä, tuo pelko ajaa ihmisiä laumaan ja jakamaan samat mielipiteet ja toiminnan, kukaan ei uskalla olla erillainen edes vaatetuksen suhteen. Pelko joutua itse hyljätyksi ajaa meitä tekemään tekoja jotka ovat jopa eläinmaailmassa raadollisia. Välttelemme joukosta erottuvia vain pelon takia.
Kun ihminen vammautuu tai sairastuu, joutuu hän usein laumansa ulkopuolelle, vammautuminen tai sairastuminen katkoo ihmis- ja ystävyyssuhteitä. Laumasta erottuva jätetään usein yksin, häntä vältellään ja osoitellaan vain koska hän käyttäytyy tai näyttää erillaiselta kuin kaikki muut. Erillaisuus ajaa ihmisen petoeläinten riepoteltavaksi, samallaisuus antaa kuvitteellisen oikeuden hankkiutua eroon erillaisuudesta.
Tätä on vammautuneen ja sairastuneen ihmisen arki, taistelua ennakkoluuloja kohtaan. Taistelua suodattaa pilkka menettämättä ihmisyyttään, taistelua uskaltaa olla oma itsensä.
Kun itse vammauduin vuonna 2014, taistelin pitkään itseni kanssa, vastakkain oli kuvitelma täysin terveestä ja työkykyisestä perinnerakentajasta vastustajana oli kieltämäni todellisuus vammautuneesta mitättömästä ihmisestä. Tuon taistelun aikana tunsin, että kehoni ja mieleni ei enään vastannut totuttua minäkuvaani, pelkäsin ja häpesin, piilouduin omieni rakentamieni kulissien taakse. Yritin pitkään käyttäytyä ja näyttää samalta kuin kaikki muutkin, yritin kuulua joukkoon. Kulissit kaatuivat ja kilpeni suojaus petti aina välillä ja samalla kun vammani astui näyttämölle sain kuulla kommentteja ja uhkailuja, lopulta väsyin kehittämääni ja huonosti kirjoitettuun näytelmään ja hyväksyin vammani. Lakkasin yrittämästä ja annoin vammani näkyä, en enään jaksanut esittää olevani samallainen kuin ennen, voimani olivat loppuneet ja olin valmis luovuttamaan jopa loppullisesti. Laumani ei kuitenkaan hylännyt minua vaan sain tukea ja apua enenmmän kuin odotin, ei minua raadeltu tai jätetty yksin kuten harhaisesti kuvittelin.
Vaikka olen kohdannut monen tapaisia ongelmia ja suoranaista pilkkaa sen jälkeen kun itse hyväksyin vammaisuuteni, tämä sanoilla satuttelu ja sormilla osoittelu on tullut vain ja ainoastaan laumani ulkopuolisilta ihmisiltä, jopa terveydenhuollon ammattilaisilta saama kommentointi ja suoranainen tietämättömyys ovat tehneet välillä kipeää. Jotkin kommentit ovat tarkoitettu tikareiksi ja uppoamaan suoraan itsetuntoon, toiset tietämättömyyden sammakoiksi kurnuttamaan sanomaansa olkapäälle. mutta yhtä kaikki, vaikkakin jotkin niistä ovat tehneet kipeää ja jotkin ovat luokanneet ei aina niin minua vaan myös perhettäni, en silti kadu sitä että uskalsin lopulta laskea suojauksen. En menettänyt mitään, sen sijaan sain mahdollisuun tuoda vammaisuutta esille, vaikuttaa asioihin ja lisätä tietoisuutta, kasvattaa laumaani ja oppia olemaan kuuntelematta tuota kurnuttavaa sammakkoa.
Tietämättömyys lisää pelkoa.
Miksi erillaisuus pelottaa ja estää toisinaan saamasta samaa palvelua kuin niin sanottu tavallinen ihminen? Mikä tekee pyörätuolissa istuvasta vaikeasti palveltavan asiakkaan, huojuvasta ja hieman hitaasta aivovammaisesta juopon. Vammaisuus pelottaa kanssa ihmisiä, tietämättömyys tai epävarmuus miten kohdata vammainen tuntuu olevan suuri haaste monelle ihmiselle ja uskallan jopa väittää että me kaikki vammautuneet olemme kohdanneet tätä tietämättömyyttä omassa arjessamme. On todella valitettavaa, että esimerkiksi jo palvelualan koulutuksissa tai opinnäytetyössä ei ole osattu ottaa tätä asiaa huomioon vaan kaikki oppiminen tapahtuu siitä olettamuksesta että palveltava on reipas ja täysin terve kansalainen jolla ei ole esimerkiksi erityistarpeita tai sanoittamisen kanssa ongelmia.
Mielestäni olisi erittäin tärkeää ja tervetullutta ajattelua, jos meidät vammautuneet otettaisiin huomioon koulutuksessa ja esimerkiksi tuleville parturikampaajille tai tarjoilijoille annettaisiin mahdollisuus tutustua vammautuneiden ihmisten tarpeisiin ja työskennellä heidän kanssaan, tämä olisi omiaan jo osaltaan vähentämään sitä pelkoa mitä me vammautuneet eri palvelujen kautta kohtaamme.
Toki tämä olisi yksi pieni askel, mutta suurin haaste on silti kanssa ihmiset. En missään nimessä halua lähteä yleistämään, mutta merkittävä osa kanssa ihmisistä tuntee itsensä joko uhatuksi vammaisen kohdatessaan, pelkää itse vammautuneensa koska kuvitellaan että vammaisuus tarttuu. On myös joukko ihmisiä jotka jopa sylkevät vammaisen päälle koska pitävät heitä alhaisimpina olentoina mitä maa päällänsä kantaa. Tämä kaikki johtuu vain pelosta ja kyvyttömyydestä kohdata erillaisuutta, ihminen ei uskalla kohdata vammaista tasaveroisena, vaan hakeutuu kaltaistensa joukkoon.
Tästä pelosta ja kyvyttömyydestä kohdata erillaisuutta kertoo hyvin myös se tapa jolla esimerkiksi maamme mediat käsittelevät vammaisia, esimerkiksi ParaOlympia kilpailut jää täysin pimentoon vaikka juuri sieltä kannetaan kotiin merkittävä määrä mitalleja, valmiita ollaan kyllä näyttämään jos jonkin laisia kilpailuja jossa kotiin tuomisina on pelkkiä selityksiä. Mikäli esimerkisi Yle nostaisi vammaisuutta enemmän esille eri ohjelmien muodossa niin lisäisi se varmasti kansalaisten tietäväisyyttä meitä kohtaan, toki ymmärrän että vammaisuus ei ole niin mediaseksikästä kuin jonkin rosvon karkumatkasta kertominen, mutta toivoisin silti tähänkin Yleltä asennemuutosta.
Muutos tapahtuu vain jos muutosta halutaan.
