Kahlittuna ihmemaailmaan

Kirkasta valoa.

Pimeä ja hiljainen huone, voi kuulostaa karulta paikalta ja jopa pelottavalta vaihtoehdolta kevään auringon ensisäteistä nauttivasta ihmisestä. Poissa on ne ajat kun aamuaurinko ja linnunlaulu sai mielen kohoamaan ja suorastaan tarpeen tarttua haravanvarteen sekä mennä kyykkimään puutarhaan.

Mitä kirkkaampaa on, sitä heikommin näkee, maisema häviää ja ääriviivat vääristyy. Kevät on menettänyt arvokkuutensa. Onko neiti kevään viehätysvoima kadonnut? Vain kuunvalo tuntuu ymmärtävän pimeään ihmemaailmaan kahlittua kulkijaa.  

Näin romanttisella tavalla käsitelty valoarkuus kuulostaa paljon paremmin siedettävältä oireelta, mutta kun elämä ei aina ole pelkkää satua, paha ei saa palkkaansa eikä vaikeneminen ole kultaa. Itselläni tuo valoarkuus on hyvinkin haittaava tekijä, joudun käyttämään valkoista keppiä koska valo heikentää maiseman hahmottamista ja riski kaatumiseen tai tyhjään astumiseen kasvaa huomattavasti ja tuon riskin kasvaessa on suuri vaara että niskavammani pahenee ja joudun aloittamaan kuntoutukset alusta.

Saavutetut tulokset haihtuvat kivun aiheuttaman huudon mukana taivaan tuuliin.

Pimeänsylin tarjoama lepohetki ja hiljaisuus ovat voimia antavia ajatustuokioita, en voi toki jatkuvasti pimeänpuolella kulkea, mutta arvostan niitä hetkiä paljon.

Suhteeton suhteellisuusteoria.

Jos Albert Einstein eläisi, niin kävisin kyllä kyseisen pörröpään pakeilla ja kumoaisin tuon kuuluisan E=mc2 kaavan. Mitä lie miehen päässä liikkunut kun kyseisen kaavan kehitti. Aika vääristyy myös maanpäällä, jopa enemmän kuin avaruudessa. Jos mietin viime vuotta kokonaisuudessaan niin koko vuosi oli täysin vääristynyt ja tuntui että aika kulkee taaksepäin, seuraavassa hetkessä valtava aikaloikka  eteenpäin. Loppuvuodesta hyppäsin silmänräpäyksessä valovuoden eteenpäin. Kaikki tämä johtui vain ja ainoastaan saamastani hoidosta.

Hyvä Albert, jos suinkin mahdollista niin korjaa kaavasi vastaamaan myös ihmisen aikatuntemuksia, välillä aika hidastuu tai jopa pysähtyy kokonaan riippuen ihmisen kokemasta tilanteesta.

Haastattelu Lännen Mediaan.

Turku/Rauma
Anu Elo, Länsi-Suomi
Raumalla asuneen Nico Ojalan elämä muuttui täysin toukokuun lopussa vuonna 2014. Omaa rakennusalan yritystä pyörittänyt mies putosi tuolloin talon katolta neljän metrin pudotuksen maahan, kivien ja lautojen keskelle.
Ensin mies luuli selvinneensä rytäkästä lapaluun, kylkiluiden ja leukaluun murtumisilla, mutta toisin kävi.
Kuusi kuukautta onnettomuuden jälkeen Ojala alkoi saada omituisia pääkipuja ja -tuntemuksia. Kipuilun johdosta mies joutui viimein turvautumaan myös terveyskeskuspäivystyksen apuun. Apua ei kuitenkaan tuntemuksiin tullut vielä useankaan käynnin jälkeen.
-Kävin lääkärissä taukoamatta puolen vuoden ajan. Ensin minulle tyrkytettiin migreenilääkkeitä, sitten diagnoosiksi tuli jännitysniska ja lopulta lääkäri sanoi suoraan, että minä kuvittelen kaikki oireeni. Olo oli epätoivoinen, kun kukaan ei uskonut minua. Lopulta olin itsekin varma, että olen tullut hulluksi, selvittää Ojala.

Koululääkäri otti
vaivat todesta

Ojala oli aloittanut syksyllä 2014 lähihoitajaopinnot Winnovassa. Hän päätti hakea apua myös koululääkäriltä. Tämä lääkäri otti miehen oireet ensimmäisen kerran vakavasti. Lähete Poriin tuli pikana.
Porissa Ojala pääsi ensimmäisen kerran myös pään magneettikuvaukseen. Kuvissa ei näkynyt mitään, ja hänet kotiutettiin "terveen paperit" kourassa. Mies ei tosin pystynyt kävelemään, sillä aivovamma oli tuolloin jo vienyt jalkojen hienomotoriset taidot.
-Jos pääni olisi kuvattu heti onnettomuuden jälkeen Tampereella, olisi aivoissani näkynyt turvotusta, joka olisi heti kertonut aivovammasta. Näin ei kuitenkaan tehty, koska minulla ei ollut pääkipua, eikä pahaa oloa. Turvotus kestää noin kolme päivää, jonka jälkeen aivovamma ei näy enää missään kuvissa.

Harjavalta oli
suuri onni

Oireet jatkuivat. Päänsärky oli jatkuvaa, samoin huimaus ja näköhäiriöt. Lisäksi Ojala kärsi loputtomasta väsymyksestä. Hän olisi voinut nukkua 20 tuntia yhteen putkeen. Uusia oireita alkoi tulla yhä enemmän. Lähimuisti alkoi kadota, silmät eivät pysyneet enää liikkeen tahdissa ja lopulta tulivat lihasvapinat. Päässä tuntui olevan jokin todella pahasti vialla.
Tunnetta ei otettu todesta, vaan Ojala sai lopulta lähetteen Harjavallan sairaalan akuuttipsykiatrian osastolle, vakava masennus -diagnoosin kanssa.
-Harjavaltaan joutuminen oli minulle suuri onni. Siellä eräs psykiatri sanoi ensimmäisen kerran ääneen, että oireeni voisivat sopia aivovammaan. Hän myös kirjoitti minulle lähetteen Tyksin aivovammapoliklinikalle. Poliklinikalle pääsyä Ojala odotti kolme kuukautta Tyksin kriisiosastolla.

Vihdoinkin oikea
diagnoosi

Ojala sai aivovamma -diagnoosin vihdoin toukokuussa 2015, vuosi tapaturman ja puolen vuoden sairaalassaolon jälkeen. Aivovamman lisäksi hän sai toisenkin diagnoosin, sillä miehen niskasta oli tapaturman johdosta C1- ja C2-nikamien väliset nivelsiteet täysin repeytyneet.
Diagnoosin jälkeen Ojalan perhe muutti Raumalta Turkuun, sillä sopivaa kuntoutusta löytyi vain sieltä. Matkustaminen Rauman ja Turun välillä ei ollut miehelle mahdollista.
-Olen saanut paljon apua ja olen kokeillut kaikenlaisia lääkkeitä. Päänsärky ja oireiden kirjo seuraa kuitenkin mukana jatkuvasti. Tämä on niin omituista, sillä eri päivinä on eri oire hallitseva. Välillä se on päänsärky, toisinaan taas vapina tai jokin muu. Päänsärkyä on aina, mutta senkin voimakkuus vaihtelee. Kukaan ei osaa sanoa loppuuko se huomenna vai ei koskaan. Päivä kerrallaan mennään. Olen nyt fyysisesti todella huonossa kunnossa, mutta henkisesti voin loistavasti.

Hoitovirheilmoitus
saa vielä odottaa

Ojala kertoo jo oppineensa elämään vamman kanssa, vaikka tekeekin vielä töitä sen hyväksymisen eteen.
Jos mies laitettaisiin seisomaan torille muiden ihmisten sekaan, vamma ei näkyisi ulospäin. Se näkyy lähinnä käyttäytymisessä ja liikkumisessa. Ympäristön paine luokin vammautuneelle suurimmat paineet.
-Muutaman kerran minua on osoitettu sormella, kun olen liikkunut lasteni kanssa kaupungilla. Menoni näyttää varmaan siltä, kun olisin humalassa. Joudun miettimään jokaista askelta, kummalla jalalla otan milloinkin askeleen. Pari kertaa minulle on kieltäydytty jopa myymästä kahvikupillista, koska myyjä on epäillyt minun olevan humalassa. Lisäksi joudun ulkona liikkuessa pitämään tukikaulusta.
Ojalan oikean diagnoosin saaminen kesti luvattoman pitkään ja aiheutti miehelle henkistä ja fyysistä kärsimystä. Jonkinlaisen musitutuksen hän aikoo asiasta tehdä, sillä jos aivovammaa olisi osattu epäillä edes tammikuussa, olisi hän selvinnyt helpommalla.
-Minua on kehotettu tekemään hoitovirheilmoitus. Tulen sen varmasti vielä tekemäänkin, mutta vielä en jaksa siihen byrokratiaan lähteä, pohtii Ojala.

Katoavat tavarat

Midaksen kadottava kosketus.

Moni on varmaan törmännyt sukkia syöviin pesukoneisiin, jopa meidän kodinhoitohuoneessa tuollainen  valkoinen rouskuttava kone majailee. En tiedä mikä se kone on joka kadottaa kaikenlaisia tavaroita, vaikka kuinka vakuuttaisin itseäni että laitoin kännykkäni illalla tuohon eteisen pöydälle, ei sitä enään aamulla siinä ole. Myös muut useat tavarat katoavat nykyään mysteerisesti aina avaimista jopa ulkokenkiin.

Jokin on siis muuttunut, Midaksen kosketus ei muutakaan kaikkea kullaksi vaan siirtelee tavaroita tehden minut hulluksi. En tiedä johtuuko kaikki kuukausi sitten saamastani aivotärähdyksestä vai eikö aivovamman jälkitila olekaan loppunut? Yhtä kaikki, lähimuistini on huonontunut huomattavasti.

18. tammikuuta 2016

Minulla oli jälleen neurofysiologini kotikäynti ja kävimme läpi lausuntoa terveydentilastani ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Lausunnon sisältö oli hyvin raskasta kuultavaa, vakavan ligamenttivaurion lisäksi lihaspastisuus on voimakasta sekä oikeanpuolen halvaus (käsi ja jalka) sekä jokin usean lihaksen vaurio jonka virallista nimeä en muista. 

Se on kumma miten vammautuminen muuttaa arkea niin paljon, lähes kaikki tulee opetella uudestaan, tavaroiden asettelu oikealle korkeudelle ja arkisten askareiden toiminta täytyy miettiä uudestaan, jo pelkästään hammaspesu pitää tehdä istualtaan. Suuria muutoksia ja todella paljon oppimista johon oman haasteensa antaa aivovamman tuoma keskittymisvaikeus ja muistin toimimattomuus.

Entä mitä apuvälineitä arjen suorittaminen vaatii? Itselläni on kävelykeppi, jäykkä niskatuki ja uintiin tarkoitettu oma niskatuki, sängynpäädyn korottaja sekä myöhemmin saan valkoisenkepin maaston ja etäisyyksien hahmottamiseen. Toki myös nastat kengissä, koska yksi kaatuminen muuttaa taas kaiken.

Tuomiopäivä vai toivonpäivä?

Olen nyt käynyt kuntoutuksissa usean kuukauden ja terapeuttini on aika tehdä raportti lääkärilleni jonka tapaan ensi kuun alkupuolella, sen tiedän että sairaslomani tulee jatkumaan vähintään koko loppu vuoden ja kuntoutus tulee jatkumaan ostopalveluna. Eniten minua pelottaa tuo vakuutusyhtiön vaatima E-lausunto jossa arvioidaan aivovamman ja niskavamman aiheuttama haittaluokka, sekä vakuutusyhtiön lääkärin tekemä oma haittaluokka-arvio tietojeni perusteella. Kävi miten kävi, oli onni että minulla oli vakuutus tapaturman sattuessa.

Yksi iloinen yllätys oli kun lääkärini ilmoitti minulle että minun täytyy perua aikani kunnalliseen hammashoitoon ja saan lähetteen yliopistolliseen hammashoitoon jossa on ammattitaitoa hoitaa vammautuneiden purukalustoa vamman vaativan tavan mukaan, koska niskavammassa on kouristusriski hyvin suuri mikäli leukaa avataan väärin jonka seurauksena niskan asento muuttuu. 

Joten riskit ovat liian suuret kunnallisella puolella.

Flunssaa ja aivovammaa

En tiedä miten muut vammautuneet kokevat flunssan oireet vammautumisen jälkeen, mutta itselläni pienikin flunssa tukkii koko pään ja pelottavinta on aivastaminen, koska tuo pärskäytys heilauttaa päätä ja niskavamma muistuttaa aina olemassaolostaan joka tärskyn jälkeen joko kaksoiskuvilla tai huimaamisella.  En tiedä voinko sanoa onneksi, mutta oikeanpuolen halvauksen johdosta kurkkukipuni tuntuu vain vasemmalla puolella.

Suuri pelkoni on tällä hetkellä perheessämme riehuva influenssa ja sen tarttuminen minuun, luulen ja epäilen että sen saatuani paikkani taitaa olla TYKS:in vuodeosastolla. Yksi onni vammautumisessa on ollut että ilmeisesti päästäni on jokin piuha katkennut ja vienyt mennessään pahoinvoinnin tuntemuksen kokonaan, joten ainakin yksi oire vähemmän tulevaisuudessa.

Silmät sidottuna pimeässä huoneessa.

Kuka aivojani käyttää?

Miksi en muista asioita? Miksi en enään hahmota ympäristöä? Miksi en saa mitään aikaiseksi? 

Kuka minun aivojani käyttää ja tahallaan harhaan johtaa? Näitä ajatuksia suorastaan pursuaa hetki hetkeltä enemmän, kunnes päässä ei enään kulje mikään ja ajatus jumittaa. Arkiaskareet muuttuvat raskaiksi tai jäävät kokonaan tekemättä ja päivät kuluvat huomaamatta ilman että niistä mitään muistoa jää. Olo on kuin silmät olisi sidottu ja kuin varmuuden vuoksi laitettu vielä pimeään huoneeseen odottamaan että aivojen aikapommin vääjäämättä vähenevät numerot lakkaavat naksuttamasta, sitten tulee se pelottava hiljaisuus ja kuulet kuinka sytytin liikahtaa. PAM! Epätoivo ja epätietoisuus saa täyden vallan, olet menettänyt kehosi hallinnan.

Aivovamma ennen diagnoosia on pelottava tilanne, mikään ei ole niinkuin ennen ja jokainen outo tunne kehossa vain nostaa jännitystä. Googlesta etsitty apu vain lisää ahdistusta ja tulevaisuuden pelkoa. Lääkärissä käynti tuntuu turhalta, kun mitään selvää syytä oireille ei löydy ja lääkkeeksi määrätään käsikauppatabletteja, aivan kuin pilkaksi.

Lopuksi luulet tulleesi hulluksi ja hakeudut tutkituttamaan korvienvälin toimivuutta, pahimmassa tapauksessa saat masennusdiagnoosin ja sitä mukaa aloitetaan masennuslääkitys, oravanpyörä on pyörahtänyt ja noidankehä on valmiina ottamaan sinut syleilyynsä. Toivo on menetetty ja ainoa mahdollisuus päästä takaisin pinnalle on, että joku hoitohenkilökunnasta ymmärtää tilanteen ja tunnistaa aivovamman oireet.

Tätä se aivovamman toteamisen todellisuus valitettavasti on, lääkärit eivät ota todesta kerrottuja oireita ja leimaavat ne toiminnallisiksi, pelosta johtuviksi. Olet sairaanpelkoinen ja tarvitset psykiatrista hoitoa.

Tapaturmaisia aivovammoja sattuu Suomessa vuosittain noin 15 000, joista osa on lieviä aivotärähdyksen tapaisia vammoja joiden oireet tunnetaan hyvin terveydenhuollossa. Mutta keskivaikean ja vaikean aivovamman oireistoa ei tunnisteta, koska oireet saattavat ilmaantua vasta useiden kuukausien jälkeen tapaturmasta, eikä terveydenhuollossa osata enään yhdistää oireita esim. kuukausia sitten tapahtuneeseen, vaan oireille etsitään vastausta liian läheltä, arjen ongelmista ja elämänmuutoksista, jotka todellisuudessa johtuvat juuri aivovammasta ja ovat osa sen oireistoa.

Diagnostiikan osaaminen Suomessa rajoittuu vain muutamiin huippulääkäreihin ja on vain hyvää tuuria päästä näiden ammattilaisten asiantuntevaan hoitoon ja tutkimuksiin.

Tämä hoidon eriarvoisuus ja aivovamman oireiston tunnettavuus kaipaa todella suurta korjausliikettä, jonka täytyisi alkaa jo koulutusvaiheessa ottamalla se osaksi neurologista koulutusohjelmaa, sekä perusterveydenhuollon tulisi lisätä yhteistyötä niiden muutamien aivovammapolien kanssa joissa nämä maailmallakin tunnetut huippulääkärit työskentelevät.

Olen keskustellut tästä epäkohdasta useiden lääkärien ja aivovamman asiantuntijoiden kanssa ja ongelma tiedostetaan laajalti, toivon että muutos tapahtuisi, vaikka sitten hitaasti. Tärkeintä on muutos asenteisiin ja potilaan oireiston tunnistaminen sekä oikeaan hoitoon ohjaaminen.

Ravintoketjun huipulla tuulee

Älykkyys vs hypoteesi.

Tykkään seurata paljon luonto- ja historiaohjelmia televisiosta sekä suorastaan ahmin tiededokumenttejä aina sieltä mistä niitä nyt sattuu ilmaantumaan. Nyt viikonloppuna katsoin erittäin mielenkiintoisen dokkarin universumin synnystä ja sen matkasta kohti lopullista tuhoa, ohjelman itseoikeutettuna isäntänä oli Stephen Hawkings, tuo pyörätuolissa istuva elävä tietopankki.

Mieleeni tuli ajatusleikki, että mitä jos kaikki ei olisikaan mennyt lääketieteessä niin kuin meni. Mitä jos Hippokrates olisikin alkanut juomaan viiniä murheeseen ja alkoholisoitunut tai vaikka kännipäissään jäänyt hevosvankkurin alle ja menehtynyt. Mikä olisi länsimaalaisen lääketieteen taso tällä hetkellä?

Nykyjan lääketiede pitää meidät hengissä ja odotettu elinikä on noussut muutamassa sadassa vuodessa huimasti, olemme ravintoketjun yläpäässä vailla vastustajia, vai olemmeko?

Lääketieteellisesti kyllä mutta älyllisesti emme, ihminen on ainoa olento maailmassa joka tarvitsee kaavioita ja opastusta selvitäkseen hengissä. Vaikka joskus on väitetty että ihminen on ainoa eläin joka tappaa huvikseen, ei tämä pidä paikkaansa, on lukemattomia eläimiä jotka tekevät samoin, kuten kansallislintumme joutsen joka hukuttaa poikkeuksetta kaikki jotka tulevat sen reviirille, mutta olemme ainoa elävä laji joka kiduttaa omia lajitovereita sekä muita lajeja, joskus jopa huvikseen. 

Mutta palataan tähän juopuneeseen Hippokratekseen, hypoteesiin että lääketiede olisi shamaanien ja kyläpääliköiden käsissä. Odotettu elinikä olisi kutakuinkin kolmekymmentä, jopa tunturipöllö eläisi meitä pidempään. Kuumeeseen syötäisiin jäkälää ja päälle loraus elohopeaa. Tiedemiehet tappelisivat miten saada neliskulmaisesta vankkurin renkaasta tasaisempi kyyti.

Olisimmeko ravintoketjun huipulla? Emme, vaan paikkamme olisi jossain horsman ja sammakon välimaastossa. Välttelisimme kaikkia punaisia kasveja koska ne saattaisivat olla myrkyllisiä, eikä se kuumeeseen juotu elohopea oloa yhtään helpommaksi olisi tehnyt.

Olisiko maailma parempi paikka elää tämän hypoteesin kaltaisessa maailmassa? Niin hullulta kuin se kuulostaakin niin minun mielestäni olisi, olisimme eläimiä muiden rinnalla ja tappaisimme vain syödäksemme. Niin valitettavaa kuin se onkin, niin älykkyys on tehnyt meistä tyhmiä ja välinpitämättömiä, olemme omasta mielestämme kaiken huipulla ja voimme huoletta tuhota kaiken ympäriltämme, olemme kuin syöpä joka levittäytyy uusille terveille alueille vain tuhotakseen sen.

Osittain nykyaikainen lääketiede on sokaissut meidät, emme näe huomista pidemmälle emmekä kanna huolta terveydestä, koska voimme aina turvautua lääkärin tekemiin ihmeisiin. Emme opi virheistämme vaan toistamme niitä loputtomiin, ihminen ei opi ennen kuin länsimaalainen lääketiede joutuu nostamaan kätensä pystyyn ja ilmoittaa että kaikki voitava on tehty. Vasta tällöin aukeaa silmät ja nähdään todellisuus. 

Älykkyys ei tee meistä viisaampia, älykkyys ei korjaa tehtyjä virheitä. Järjenkäyttö luo tulevaisuuden.

Monesti kuulee sanottavan jostain henkilöstä, että se on se hullu tiedemies, jopa Albert Einstein sai aikoinaan hullun leiman otsaansa tiedepiireissä, kuitenkin Einsteinin keksinnot ovat vieläkin käytössä ympäri maailmaa, me emme vain huomaa niitä koska ne ovat niin arkipäiväisiä. Moni ei varmaan tiedä että yleisesti käytössä oleva kissanluukku ulko-ovessa on juuri Einsteinin keksimä ja patentoima. Mutta mikä erottaa hullun ja tiedemiehen toisistaan? Toinen työskentelee hoitolaitoksessa pakkotyössä ja toinen yliopistossa.

Entä onko ihminen niin erilainen eläin kuin muut jos tätä huvikseen kiduttamista, elinympäristön tuhoamista ja lääketiedettä ei oteta huomioon? Ei ole. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee lauman tukea, laumaa johtaa alfayksilö joka suosii sukulaissuhteita ja laumassa pääsee nousemaan ylemmäs antamalla lahjoja lauman korkeampiarvoisille. 

Joistain näistä alfayksilöistä käytän sanaa sosiopaatti, juonikas laskelmoija joka kerää ympärillensä uskottujen piirin mitä erilaisimpiin tehtäviin, sosiopaatti odottaa piiriltään tukea ja suojelua. Tätä ostettua kunniavelkaa voidaan lyhentää puolustamalla alfayksilöä.

Ihminen on eläin siinä missä muutkin eikä älykkyys takaa meille paikkaa ravintoketjun yläpäähän, länsimaalainen lääketiede on vain nostanut meidät sinne. Aivosolujen määrä ei merkitse mitään, bakteerit joilla ei ole ainuttakaan aivosolua voivat tappaa meidät koska vaan.

Ihmisen on aika ottaa se paikka joka sille kuuluu, kunnioittaa lajitovereita sekä tappaa vain syödäkseen.

Tämä olkoot minun hypoteesi älykkyydestä.

Hermokeskus piiputtaa

Kehon sähköjohdot oikosulussa.

Se on käsittämätöntä mitä kaikkea tuntemuksia hermot saavat aikaiseksi, on muunmuassa nykäyksiä, sähköiskuja, pistelyä ja polttelua sekä puutumisia. Hermotuntemukset kohdistuvat mitä ihmeellisimpiin kehon osiin, jopa sellaisiin lihaksiin mitä ei edes tiennyt olevan olemassa. Onneksi olen ihminen ja minulla on vain vähän yli 600 lihasta, voin vain kuvitella mitä tuntemuksia norsu kokee, jolla on jo kärsässä yli 40 000 lihasta. Hulluksihan siinä tulisi jos tuollainen määrä lihaksia nykisi ja kärsä heiluisi holtittomasti.

Itselläni nuo hermosäryt kohdistuu lähinnä kehon oikealle puolelle, mutta myös vasen puoli saa oman osuutensa tästä hermokeskuksen piiputtamisesta. Pahin hermojen aiheuttamista kivuista on omalla kohdallani oikean jalan reisilihaksen särky, tuo särky ilmaantuu vain makuuasennossa ja tuntuu kuin jalkaa sahattaisiin poikki juuri tuosta reiden kohdasta.

 

Oma lukunsa on tietenkin lihasnykinät jotka kohdistuu kaikkialle kehoon missä vain hermoja kulkee, milloin nilkkaan, milloin hauikseen tai niskaan. Onneksi nämä nykinät antavat ennakkotunteen tulevasta ja niihin osaa jollain tasolla varautua, mutta nykinän voimakkuus on aina yllätys. 

Kaikille näille tuntemuksille yhteistä on aivovamma ja sen aiheuttama väärä tiedonkäsittely sekä virheellisen tiedon lähettäminen kehoon. Tähän soppaan kun lisätään vielä niskan retkahdusvamma ja sen aiheuttama tietokatkos niin paletti alkaa olemaan kasassa ja lopputulos on hyvin nähtävissä, yleensä väärin tulkittuna ja joko juopoksi tai aineidenkäyttäjäksi. Näin me ihmiset valitettavasti toimimme ja lokeroimme toisiamme pelkästään ulkoisen habituksen perusteella. Myös minä olen tähän soppaan lusikkani laittanut.

Tästä hermosärystä on paljon keskusteluja internetin ihmeellisessä maailmassa. Toki kaikki hermosäryt ei johdu aivovammasta tai niskavammasta, maailmassa on lukemattomia sairauksia johon kuuluu hermosärkyoireisto, joten ei kannata heti pelästyä että on aivovammainen kun elohiiri silmäkulmaan iskee.

Mutta ne jotka ovat aivovamman saaneet ja mahdollisesti vielä niskavamman, saavat he kuin lahjaksi vielä lihasjäykkyyden eli spastisuuden. Tätä ei pidä lähteä hoitamaan omatoimisesti hierojalla tai muillakaan rentouttavilla hoidoilla, lopputuloksena saattaa olla tajuton potilas tai kahta kauheammin kipeämmät oireet. Vain ja ainoastaan oman lääkärin tai fysioterapeutin luvalla voi hakeutua hemmotteluhoitoihin. Tämä kannattaa muistaa myös keskustelupalstoilla.

Pers`reiästä kuoriutui aivovammaosaamisen keskus

Turusta on kuin varkain tullut yksi maailman aivovammaosaamisen keskus, jo entuudestaan Turussa olleet huippuammattilaiset Tenovuo ja Juvela saivat rinnalleen israelilaisen Harelin.

Moni varmaan hieraisi silmiään luettuaan Turun Sanomien julkaiseman artikkelin Harelin tutkimustyöstä ja tavoitteista kehittää pikatesti aivovamman selvittämiseen. Jos kyseinen juttu olisi aprillipäivänä ollut luettavissa olisi aamukahvihetkeni ollut aivan normaali, mutta kun ei ollut. Aamukahvit väärässä kurkussa ja niitä ulos yskien luin tästä pikatestistä joka mullistaisi aivovammatutkimuksen.

Parasta tässä testissä olisi nimenomaan sen nopeus, viitteitä aivovammasta saataisiin jo sekunneissa, pelkästä verinäytteestä. Mitä nopeampi varmentaminen sitä nopeampi kuntoutus ja aivovammassa kyse on nimenomaan ajasta. Mitä nopeammin kuntoutus saadaan alkamaan sitä paremmat on ennusteet työelämään palautumisesta.

Toivon todella että testi tulisi markkinoille ja ammattilaisten käyttöön, tämä olisi erittäin hyvä työkalu jo entuudetaan TYKS:in huippuluokan yksikölle.

Aivoton aikamatka

Yhden nuotin sävelmä.

Oli synkkä ja myrskyinen yö... Tuon pidemmälle tarina ei koskaan edennyt kirjailijaksi ryhtyneen musta-valkoisen koiran päässä, eikä keltaisesta kanarianlinnustakaan juurikaan apua tarinan kerrontaan koskaan ollut.

Itsellänikin on ollut vähän sama tilanne kuin tuolla koppinsa päällä istuvalla koiralla, varsinkin näiden pyhien ja hiljentymiseen tarkoitettujen välipäivien aikana. Olen useasti ottanut tietokoneen eteeni ja yrittänyt saada jotain järkevää saatikka ymmärrettävää tekstiä aikaiseksi, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä, koska pääni on aivan täynnä keskeneräisiä tarinoita.

En tiedä olisiko minun kohdallani tuo pieni keltainen sirkuttaja auttanut sen enempää kuin Ressullakaan? Ehkä minun muusana toimii kuitenkin paremmin yöpöydällä yhtä nuottia naksuttava ajannäyttäjä, joka lyö tahtia lauseiden asettelulle.

Tein pyhien aikana mielessäni jonkinasteista terveydellistä tilikauden päätöstä menneestä vuodesta, siitä hyvin epävarmasta olosta josta vuosi alkoi ja päättyäkseen paljon valoisemmissa tunnelmissa. Uskomattoman paljon mahtuu tapahtumia kalenterin kansien väliin, niin hyviä kuin huonojakin sekä sitten niitä erittäin huonoja. En tiedä onko minulla ollut yhtään niin sanottua normaalia päivää, koska jokainen päivä on jollain tavalla ollut erikoinen, joko oireiden tai mielialan takia. Toki viime vuoden kalenterista puuttuu huomattava määrä päiviä joita en edes muista.

Yksi asia minkä olen nostanut monesti kirjoituksissani esille on musiikki, sen kuuntelu ja kuuleminen, sanoituksien tarjoama mielikuvien maalaaminen sekä piilopaikkaan pääseminen.
Keskustelin tästä aiheesta viime vuonna useasti myös lääkärien ja terapeuttien kanssa ja sain ilokseni kuulla että Turkuun on tulossa tutkimus musiikin vaikutuksesta aivovamman hoitoon.

Toinen asia minkä myös nostin esille oli aivovamman aiheuttaman depression ja masennuksen toisistaan erottamisen vaikeus tai taitamattomuus, koska kyseessä on täysin kaksi eri asiaa vaikka oireet ovat samat. Vaikka aivovamman aiheuttaman depression hoitaminen masennuslääkkeillä saattaa olla kohtalokasta ei asiaan suhtauduta vieläkään riittävällä vakavuudella perusterveydenhuollossa. Toki asian ottaminen esille on saanut hyvää vastakaikua ja toivon että keskustelu aiheesta jatkuu ja johtaa joskus muutokseen diagnostiikassa.

Entä sitten ne kuuluisat uudenvuoden lupaukset? Olen jo viime vuonna antanut lupauksen pitää meteliä aivovammasta ja vammautuneiden kohtaamisesta, lupaan jatkaa myös tänä vuonna tuota aloittamaani metelin pitämistä.

Luoviminen myötätuuleen.

Välillä minusta tuntuu että käyn taistelua tuulimyllyjä vastaan, taistelua jota en koskaan voita. Edes maalaisjärjestä ei ole apua, oireet ja arjen haasteet ovat liian suuret, olo on kuin tuolla espanjalaisella Don Quijotella. 

Se on uskomatonta kuinka paljon haasteita vammautuminen tuo tullessaan, kuinka arkiset asiat muuttuvat hankaliksi suorittaa, mikään ei pysy muistissa ja muistilappuihin kirjoitetut muistutukset ovat jatkuvasti hukassa. Myötätuuli ei auta eteenpäin, vastatuuleen on helpompaa mennä ja alamäki kiihdyttää vain vauhtia kohti voimakkaampia oireita.

Tätä se arki on, täynnä haasteita ja unohduksia, tasapainoilua hulluuden ja maalaisjärjen välimaastossa. 

Mutta onko asiat niin huonosti vaikka elämä on muuttunut? Ei, ei ole. Vaikka jokainen päivä on kamppailua itsensä kanssa, kääntyy tarina päälaelleen. Minä olenkin tuo tarinan tuulimylly joka itsensä kanssa kamppailee.