Yksinäiset jouluerakot

Kadotettu ilo.

Mediassa ja muissa äänitohottimissa on puhuttu paljon joulun yksinäisyydestä, varsinkin palvelukoteihin ja kotihoitoon unohdetut vanhukset nousevat puheenaiheeksi ja varmasti ihan oikeutetusti, onhan joulu perhejuhlaa ja yhteisen ajan viettämistä läheisten kanssa.

Olen ollut töissä sairaanhoitoalalla ja tehnyt useita työvuoroja joulunpyhien ajan ja itse henkilökohtaisesti huomannut sen yksinäisyyden joka saa vanhuksen hakeutumaan hoitoon sairaalaan saadakseen seuraa edes hetken kanssapotilaalta tai hoitohenkilökunnalta.

Tuo yksinäisyys ajaa vanhukset myös epätoivoisiin tekoihin, jopa lopullisiin ratkaisuihin. Tämä näkyy hyvin sanomalehtien sivuilta kuolinilmoituksina tammikuussa ja helmikuussa. Joten te kaikki jotka olette unohtaneet isovanhemmat tai omat vanhemmat, nyt olisi hyvä aika viimeistään ottaa yhteyttä, puhelu toki tuo iloa, mutta ei korvaa halaamista ja aitoa keskustelua.

Joulun aika sekä uusivuosi on myös raskasta aikaa aivovammautuneille, jo pelkästään tunneköyhyyden sekä muiden oireiden johdosta. Joulu ei enään tunnu samalta kuin ennen vammautumista, jo pelkkä juhlan suunnittelu on hankalaa ja voimia vievää. Meluyliherkkyyden johdosta jouluostoksilla käynti  tai uudenvuoden rakettien paukuttelu saattaa olla ylitsepääsemätön suoritus tai pahimmillaan täysin lamauttava kokemus.

Myös moni aivovammautunut on yksinäinen näiden pyhien aikana, joka omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Vamman aiheuttamat muutokset ovat vienneet juhlimisesta ilon, ja toivelistaan kirjoitettu tervehtyminen on jopa joulupukille mahdoton toteuttaa. 

Oma joulutoiveeni oli se että sain katsoa kun lapset avasivat lahjoja ja näin sen hymyn heidän kasvoiltaan, eikä sitä tunnelmaa haitannut yhtään vaikka en niitä iloisia ilmeitä enään seuraavana päivänä muistaisikaan. Itse joulun tarjoamaa rauhaa ja sanomaa en osaa odottaa, koska aivovamman oireet ja fatiikki määräävät jopa näiden juhlapäivien kulun.

Itselläni tämä joulun aika on nyt kolmas vammautumiseni jälkeen, edellisistä joulusta en kuitenkaan muista kovinkaan paljon vain joitan yksittäisiä asioita. Onneksi ne jouluiset muistot jotka lapsuudestani olen saannut ovat jääneet lämpiminä mieleeni. Nykyään nuo muistot ovat valokuvien ja muiden kertoman varassa.

Epäoikeudenmukainen tasajako.

Muistan lapsuudestani tuon pienen pojan silmissä viisaalta näyttäneen ala-aste opettajani toitotuksen, kun hän suu vaahdossa julisti kuinka jokainen meistä on saanut syntymälahjana tietyn määrän onnea sekä epäonnea. Kunpaakin yhtä paljon jotta elämän tasapaino säilyisi.

Näin vanhempana alan pikku hiljaa uskoa, että tuossa synnytyssalissa jossa minut ulos pykättiin on omaan vaakakuppiini kaadettu ylitsepursuavan määrän epäonnea, Toinen vaihtoehto on toki se että työvuorossa ollut kätilö on minun valttikorttini pakasta ottanut. 

Nyt kun maaliin on vähemmän matkaa kuin lähtöön on tuo epäonnen määrä ollut käsittämätön. Mikäli nuo opettajan sanat pitänee paikkaansa on minulla todella leppoisat päivät edessä, koska jossain kohtaa tuon epäonnen on loputtava ja pääsen nauttimaan noista pienistä onnen rippeistä jotka tuon pitkäkyntisen kätilön jäljiltä jäi.

Hammaskeijun niskapaska.

Toisinaan on mukavaa olla hullu.

Latvalaho, tauti johon sain huonon ennusteen.

 Onko hullulla hauskempaa, kun vakavatkin asiat välillä naurattaa. Jos on mieleltään sairas, niin onko silloin mielisairas? Voiko pillerin puolittaa, jos kokonainen antaa siivet. Voiko vitutukseen kuolla ja vituttaako se jos ei kuolekkaan? Niin paljon kysymyksiä, mutta vain vähän vastauksia. Tekeekö tämä tietämättömyys minusta lopulta hullun?

Paljon on Aurajoessa kuravettä virrannut kohti airistoa tuhoten tuon kauniin saariston, olisiko tehokkaampi kirjoitustahti kuitenkin pitänyt nuo kallioiset saaret puhtaana kaikesta siitä sonnasta joka tuohon ruskeavetiseen jokeen ilomielin pumpataan. Onko minusta tullut ekoterroristi väsymykseni ja kunnon romahtamisen johdosta? Olisiko maailma parempi paikka jos väkisin yrittäisin blogiani päivittää?

Rakas päiväkirja, minusta on tulossa hyvää vauhtia hullu näiden oireiden pahentumisen ja voimistumisen johdosta. Hyvin alkanut kuntoutus on valunut viemäristä alas ja joudun aloittamaan kaiken uudelleen alusta. 

Tuo raskas aikamatka josta olen kirjoittanut useaan kertaan on realisoitunut todelliseksi ja on nyt osa arkeani.

Lainatakseni fysioterapeuttini lausuntoa:

"Hyvin alkanut kuntoutuminen on taantunut vuoden takaiseen tilanteeseen; lihastonus on kohollaan koko takaketjun alueella, sekä leukanivelten ja pään alueen lihakset ovat totaalispastissa vaikeuttaen puheen tuotantoa, tonuksen nousu aiheuttaa kuntoutujalle kivuliaita lihaskouristuskohtauksia päivittäin ja ne ovat usean minuutin pituisia kerrallaan.

Niskan retkahdusvammasta johtuen kuntoutujan tasapaino on heikko ja hän horjahti pystyasennossa, jolloin oikean jalan polven menisci repesi. Tämän johdosta hän ei voi viedä painoa jalan päälle ja kävelystä on tullut voimakkaan epäsymmetristä. Epäsymmetrisyys provosoi jo voimakasta lihastonusta entisestään lisää.

Aivovammasta ja niskan retkahdusvammasta johtuen kuntoutujalla on laajat sentraaliset vestibulaarioireet, jotka vaikeuttavat sekä perusliikkumista että lepoa. Kuntoutujalla on parestesioita ja lihastonuksen voimakasta kohoamista ekstensio suuntaan posturaalisessa lihasketjussa sekä alaraajoissa, fleksio suuntaista yläraajoissa. Edellämainitusta johtuen vartalon hallinta on vaikeaa ala- sekä yläraajojen  karkea- että hienomotoriikassa. Lisäksi kuntoutujalla on voimakkaita kipu-, tunto- ja kehon hahmottamisvaikeuksia, visuksen käytön vaikeuksia ja autonomisen hermoston säätelyvaikeuksia."

Mikä sitten tilanteeni tälläiseksi sai, yksi suurin tekijä oli hammaslääkärissä käynti, jossa minulle tehtiin alahampaiden korotus joka puolestaan aiheutti minulle tilanteen jossa en enään saanut takahampaita yhteen, koska etuhampaat lukittuivat toisiinsa jättäen takahampaiden väliin kielen mentävän välin.

Pureskelu ja sitä kautta syöminen vaikeutui huomattavasti ja jouduinkin henkenipitimiksi syömään soseruokaa usean viikon kunnes etuhampaiden korotus purettiin.

Tämä korotus ehti kuitenkin muuttamaan niskani lihasspastisuutta niin paljon että kaikki oireeni palautuivat ja kuntoutus on aloitettava alusta uudelleen, tai niin ainakin toivoin kunnes lääkärini ollessa sairaslomalla päätti tämä tuuraava tohtori puuttua peliin ja eväsi minulta fysioterapian lähes kokonaan, minulle myönnettiin vain viisi käyntikertaa, eli toisin sanoen kuukaudessa pitäisi saada minut taas kuntoon.

Hyvä tuuraava tohtori ja hammaskeiju, vaikka minulla on niskapaska niin ei se sitä itseään silti ole.

Tämä paska sijatsee paljon syvemmällä eikä se pesemällä poistu.

Jos vitutukseen voi kuolla niin ei minulla kovin montaa päivää enään pakassa ole.