Yksinäiset jouluerakot

Kadotettu ilo.

Mediassa ja muissa äänitohottimissa on puhuttu paljon joulun yksinäisyydestä, varsinkin palvelukoteihin ja kotihoitoon unohdetut vanhukset nousevat puheenaiheeksi ja varmasti ihan oikeutetusti, onhan joulu perhejuhlaa ja yhteisen ajan viettämistä läheisten kanssa.

Olen ollut töissä sairaanhoitoalalla ja tehnyt useita työvuoroja joulunpyhien ajan ja itse henkilökohtaisesti huomannut sen yksinäisyyden joka saa vanhuksen hakeutumaan hoitoon sairaalaan saadakseen seuraa edes hetken kanssapotilaalta tai hoitohenkilökunnalta.

Tuo yksinäisyys ajaa vanhukset myös epätoivoisiin tekoihin, jopa lopullisiin ratkaisuihin. Tämä näkyy hyvin sanomalehtien sivuilta kuolinilmoituksina tammikuussa ja helmikuussa. Joten te kaikki jotka olette unohtaneet isovanhemmat tai omat vanhemmat, nyt olisi hyvä aika viimeistään ottaa yhteyttä, puhelu toki tuo iloa, mutta ei korvaa halaamista ja aitoa keskustelua.

Joulun aika sekä uusivuosi on myös raskasta aikaa aivovammautuneille, jo pelkästään tunneköyhyyden sekä muiden oireiden johdosta. Joulu ei enään tunnu samalta kuin ennen vammautumista, jo pelkkä juhlan suunnittelu on hankalaa ja voimia vievää. Meluyliherkkyyden johdosta jouluostoksilla käynti  tai uudenvuoden rakettien paukuttelu saattaa olla ylitsepääsemätön suoritus tai pahimmillaan täysin lamauttava kokemus.

Myös moni aivovammautunut on yksinäinen näiden pyhien aikana, joka omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Vamman aiheuttamat muutokset ovat vienneet juhlimisesta ilon, ja toivelistaan kirjoitettu tervehtyminen on jopa joulupukille mahdoton toteuttaa. 

Oma joulutoiveeni oli se että sain katsoa kun lapset avasivat lahjoja ja näin sen hymyn heidän kasvoiltaan, eikä sitä tunnelmaa haitannut yhtään vaikka en niitä iloisia ilmeitä enään seuraavana päivänä muistaisikaan. Itse joulun tarjoamaa rauhaa ja sanomaa en osaa odottaa, koska aivovamman oireet ja fatiikki määräävät jopa näiden juhlapäivien kulun.

Itselläni tämä joulun aika on nyt kolmas vammautumiseni jälkeen, edellisistä joulusta en kuitenkaan muista kovinkaan paljon vain joitan yksittäisiä asioita. Onneksi ne jouluiset muistot jotka lapsuudestani olen saannut ovat jääneet lämpiminä mieleeni. Nykyään nuo muistot ovat valokuvien ja muiden kertoman varassa.

Epäoikeudenmukainen tasajako.

Muistan lapsuudestani tuon pienen pojan silmissä viisaalta näyttäneen ala-aste opettajani toitotuksen, kun hän suu vaahdossa julisti kuinka jokainen meistä on saanut syntymälahjana tietyn määrän onnea sekä epäonnea. Kunpaakin yhtä paljon jotta elämän tasapaino säilyisi.

Näin vanhempana alan pikku hiljaa uskoa, että tuossa synnytyssalissa jossa minut ulos pykättiin on omaan vaakakuppiini kaadettu ylitsepursuavan määrän epäonnea, Toinen vaihtoehto on toki se että työvuorossa ollut kätilö on minun valttikorttini pakasta ottanut. 

Nyt kun maaliin on vähemmän matkaa kuin lähtöön on tuo epäonnen määrä ollut käsittämätön. Mikäli nuo opettajan sanat pitänee paikkaansa on minulla todella leppoisat päivät edessä, koska jossain kohtaa tuon epäonnen on loputtava ja pääsen nauttimaan noista pienistä onnen rippeistä jotka tuon pitkäkyntisen kätilön jäljiltä jäi.