Yksinäiset jouluerakot

Kadotettu ilo.

Mediassa ja muissa äänitohottimissa on puhuttu paljon joulun yksinäisyydestä, varsinkin palvelukoteihin ja kotihoitoon unohdetut vanhukset nousevat puheenaiheeksi ja varmasti ihan oikeutetusti, onhan joulu perhejuhlaa ja yhteisen ajan viettämistä läheisten kanssa.

Olen ollut töissä sairaanhoitoalalla ja tehnyt useita työvuoroja joulunpyhien ajan ja itse henkilökohtaisesti huomannut sen yksinäisyyden joka saa vanhuksen hakeutumaan hoitoon sairaalaan saadakseen seuraa edes hetken kanssapotilaalta tai hoitohenkilökunnalta.

Tuo yksinäisyys ajaa vanhukset myös epätoivoisiin tekoihin, jopa lopullisiin ratkaisuihin. Tämä näkyy hyvin sanomalehtien sivuilta kuolinilmoituksina tammikuussa ja helmikuussa. Joten te kaikki jotka olette unohtaneet isovanhemmat tai omat vanhemmat, nyt olisi hyvä aika viimeistään ottaa yhteyttä, puhelu toki tuo iloa, mutta ei korvaa halaamista ja aitoa keskustelua.

Joulun aika sekä uusivuosi on myös raskasta aikaa aivovammautuneille, jo pelkästään tunneköyhyyden sekä muiden oireiden johdosta. Joulu ei enään tunnu samalta kuin ennen vammautumista, jo pelkkä juhlan suunnittelu on hankalaa ja voimia vievää. Meluyliherkkyyden johdosta jouluostoksilla käynti  tai uudenvuoden rakettien paukuttelu saattaa olla ylitsepääsemätön suoritus tai pahimmillaan täysin lamauttava kokemus.

Myös moni aivovammautunut on yksinäinen näiden pyhien aikana, joka omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Vamman aiheuttamat muutokset ovat vienneet juhlimisesta ilon, ja toivelistaan kirjoitettu tervehtyminen on jopa joulupukille mahdoton toteuttaa. 

Oma joulutoiveeni oli se että sain katsoa kun lapset avasivat lahjoja ja näin sen hymyn heidän kasvoiltaan, eikä sitä tunnelmaa haitannut yhtään vaikka en niitä iloisia ilmeitä enään seuraavana päivänä muistaisikaan. Itse joulun tarjoamaa rauhaa ja sanomaa en osaa odottaa, koska aivovamman oireet ja fatiikki määräävät jopa näiden juhlapäivien kulun.

Itselläni tämä joulun aika on nyt kolmas vammautumiseni jälkeen, edellisistä joulusta en kuitenkaan muista kovinkaan paljon vain joitan yksittäisiä asioita. Onneksi ne jouluiset muistot jotka lapsuudestani olen saannut ovat jääneet lämpiminä mieleeni. Nykyään nuo muistot ovat valokuvien ja muiden kertoman varassa.

Epäoikeudenmukainen tasajako.

Muistan lapsuudestani tuon pienen pojan silmissä viisaalta näyttäneen ala-aste opettajani toitotuksen, kun hän suu vaahdossa julisti kuinka jokainen meistä on saanut syntymälahjana tietyn määrän onnea sekä epäonnea. Kunpaakin yhtä paljon jotta elämän tasapaino säilyisi.

Näin vanhempana alan pikku hiljaa uskoa, että tuossa synnytyssalissa jossa minut ulos pykättiin on omaan vaakakuppiini kaadettu ylitsepursuavan määrän epäonnea, Toinen vaihtoehto on toki se että työvuorossa ollut kätilö on minun valttikorttini pakasta ottanut. 

Nyt kun maaliin on vähemmän matkaa kuin lähtöön on tuo epäonnen määrä ollut käsittämätön. Mikäli nuo opettajan sanat pitänee paikkaansa on minulla todella leppoisat päivät edessä, koska jossain kohtaa tuon epäonnen on loputtava ja pääsen nauttimaan noista pienistä onnen rippeistä jotka tuon pitkäkyntisen kätilön jäljiltä jäi.

Hammaskeijun niskapaska.

Toisinaan on mukavaa olla hullu.

Latvalaho, tauti johon sain huonon ennusteen.

 Onko hullulla hauskempaa, kun vakavatkin asiat välillä naurattaa. Jos on mieleltään sairas, niin onko silloin mielisairas? Voiko pillerin puolittaa, jos kokonainen antaa siivet. Voiko vitutukseen kuolla ja vituttaako se jos ei kuolekkaan? Niin paljon kysymyksiä, mutta vain vähän vastauksia. Tekeekö tämä tietämättömyys minusta lopulta hullun?

Paljon on Aurajoessa kuravettä virrannut kohti airistoa tuhoten tuon kauniin saariston, olisiko tehokkaampi kirjoitustahti kuitenkin pitänyt nuo kallioiset saaret puhtaana kaikesta siitä sonnasta joka tuohon ruskeavetiseen jokeen ilomielin pumpataan. Onko minusta tullut ekoterroristi väsymykseni ja kunnon romahtamisen johdosta? Olisiko maailma parempi paikka jos väkisin yrittäisin blogiani päivittää?

Rakas päiväkirja, minusta on tulossa hyvää vauhtia hullu näiden oireiden pahentumisen ja voimistumisen johdosta. Hyvin alkanut kuntoutus on valunut viemäristä alas ja joudun aloittamaan kaiken uudelleen alusta. 

Tuo raskas aikamatka josta olen kirjoittanut useaan kertaan on realisoitunut todelliseksi ja on nyt osa arkeani.

Lainatakseni fysioterapeuttini lausuntoa:

"Hyvin alkanut kuntoutuminen on taantunut vuoden takaiseen tilanteeseen; lihastonus on kohollaan koko takaketjun alueella, sekä leukanivelten ja pään alueen lihakset ovat totaalispastissa vaikeuttaen puheen tuotantoa, tonuksen nousu aiheuttaa kuntoutujalle kivuliaita lihaskouristuskohtauksia päivittäin ja ne ovat usean minuutin pituisia kerrallaan.

Niskan retkahdusvammasta johtuen kuntoutujan tasapaino on heikko ja hän horjahti pystyasennossa, jolloin oikean jalan polven menisci repesi. Tämän johdosta hän ei voi viedä painoa jalan päälle ja kävelystä on tullut voimakkaan epäsymmetristä. Epäsymmetrisyys provosoi jo voimakasta lihastonusta entisestään lisää.

Aivovammasta ja niskan retkahdusvammasta johtuen kuntoutujalla on laajat sentraaliset vestibulaarioireet, jotka vaikeuttavat sekä perusliikkumista että lepoa. Kuntoutujalla on parestesioita ja lihastonuksen voimakasta kohoamista ekstensio suuntaan posturaalisessa lihasketjussa sekä alaraajoissa, fleksio suuntaista yläraajoissa. Edellämainitusta johtuen vartalon hallinta on vaikeaa ala- sekä yläraajojen  karkea- että hienomotoriikassa. Lisäksi kuntoutujalla on voimakkaita kipu-, tunto- ja kehon hahmottamisvaikeuksia, visuksen käytön vaikeuksia ja autonomisen hermoston säätelyvaikeuksia."

Mikä sitten tilanteeni tälläiseksi sai, yksi suurin tekijä oli hammaslääkärissä käynti, jossa minulle tehtiin alahampaiden korotus joka puolestaan aiheutti minulle tilanteen jossa en enään saanut takahampaita yhteen, koska etuhampaat lukittuivat toisiinsa jättäen takahampaiden väliin kielen mentävän välin.

Pureskelu ja sitä kautta syöminen vaikeutui huomattavasti ja jouduinkin henkenipitimiksi syömään soseruokaa usean viikon kunnes etuhampaiden korotus purettiin.

Tämä korotus ehti kuitenkin muuttamaan niskani lihasspastisuutta niin paljon että kaikki oireeni palautuivat ja kuntoutus on aloitettava alusta uudelleen, tai niin ainakin toivoin kunnes lääkärini ollessa sairaslomalla päätti tämä tuuraava tohtori puuttua peliin ja eväsi minulta fysioterapian lähes kokonaan, minulle myönnettiin vain viisi käyntikertaa, eli toisin sanoen kuukaudessa pitäisi saada minut taas kuntoon.

Hyvä tuuraava tohtori ja hammaskeiju, vaikka minulla on niskapaska niin ei se sitä itseään silti ole.

Tämä paska sijatsee paljon syvemmällä eikä se pesemällä poistu.

Jos vitutukseen voi kuolla niin ei minulla kovin montaa päivää enään pakassa ole.

Aikamatka Harjavaltaan.

Sano mulle jotakin, ennen kuin meen.

25. helmikuuta 2014

Mennyt yö tuntui epätodelliselta, eikä ihan selvää varmuutta eilisistä tapahtumista ollut. Olinko kuvitellut tuon kirjekuoren joka minut pelastaisi? Miksi kuvitelmani kiusaa minua? Mitä pahaa olen sielulleni tehnyt? Eikö riivaajani voisi jättää jo minua rauhaan? Olet jo vienyt terveyteni, perheeni ja melkein henkeni. Eikö mikään riitä sinulle?

Valkeneva aamu sattui silmiini, edes huoneessa olevat verhot eivät antaneet armoa eikä sitä hämäryyttä jota mieleni himoitsi. Sänky keinui entiseen malliin ja katosta roikkuva lamppu toimi napana jonka ympärillä huone pyöri. Kaikki oli niin kuin monena aamuna ennenkin, eikä mikään ollut muuttunut.

Kampesin itseni väkisin ylös tuolta lämpöisen ja turvallisen peiton alta, peiton jonka suojaan niin monesti olen pahaa oloa piiloon mennyt.

Hitaasti ja osittain huojuvin askelin suuntasin kohti keittiötä, jossa tuo mustan kuran keitin jo odotti joka aamuista käyttöään. Matka tuonne kodin sydämeen kulki eteisen kautta, huomasin kyllä tuon seinää vasten nojaavan kirjekuoren lipaston päällä, sen enempää siihen ajatustani tuhlaamatta. Verkkainen laahustaminen jatkui kunnes ymmärsin näkemäni. Ajatukseni kahvista vaihtui kirjekuoreen, jonka vielä hetki sitten unessa kuvittelin saaneeni.

Tuo valkoinen suorakaiteen muotoinen menolippu olikin olemassa. Yölliset tapahtumat alkoivat muuttumaan todellisiksi, muutaman askeleen taaksepäin ottaneena tuijotin tuota kirjekuorta jonka tuo ystävällinen lääkäri oli minulle antanut. Tunteet alkoivat nousta selkärankaa pitkin ylös, aina niskan kautta silmiin ja lopuksi valuen suolaisina pisaroina lattialle.

Aivain kuin varmistaakseni näkemäni, otan tuon kirjekuoren käteni. Lipaston edessä tuota kirjekuorta pidellen kuulen jostain vaimean äänen, joku puhui mutta ajatukseni ei anna tilaa tuolle ulkoisille häiriöille.

Sama ääni toistuu, mutta nyt huomattavasti voimakkaammin. Onko kaikki kunnossa? Tuo kysymys tunkeutuu läpi korvien katkaisten mielikuvat eilisestä.   “On”.

Lasken kirjekuoren lipaston päälle ja aivan kuin varmistaakseni tilanteen todellisuuden, toistan vielä tuon vastauksen.

“On”.

Kaikesta tästä oudosta aamusta huolimatta suoritan nuo normaalit aamutoimet, kahvia ja kessua mutta nyt huomattavasti helpotuksen sekaisin tuntein ja hitusen odottavien ja malttamattomien ajatusten seurassa.

Jotenkin odotan lähtöä tuonne Harjavaltaan, varmistaakseni että tämä tosiaan tapahtuu. Edes pakkaaminen ei tuota ahdistusta, vaikka en edes tiedä mitä minun pitäisi ottaa mukaan, joten reppuni saa hyvin sattumanvaraista täytettä. Enhän edes tiedä kauanko tulen olemaan tuolla vuosisadan vaihteessa rakennetussa parantolassa.

Aika kuluu kuin huomaamatta ja yllättäen lapsenvahtikin on jo ovella joten lähdön hetki on oikeasti käsillä. Hyvästelen lapset "isi menee lääkäriin, mutta isi tulee takaisin" jotenkin tuo hyvästely repii taas rintani auki ja tunnen kuinka ahdistus tekee hengitykseni taas raskaaksi, nyt tämä tosiaan tapahtuu. Miksi sairauteni realisoituu juuri tässä tilanteessa ja lasten silmien edessä, pelon ja pakon sanelemana minun on mentävä ulos ennen kuin nuo suolaiset helmet löytävät tiensä silmäkulmiin.

En kertakaikkiaan halua näyttää lapsille tilanteen vakavuutta ja aiheuttaa hämmennystä sekä pelkoa heissä. Ennen ulos menoa kuiskaan vaimolle, että hyvästelee vielä lapset puolestani uudelleen, mä en enään pysty siihen uudelleen.

Muistamaton matka

Matka Turusta Harjavaltaan kestää reilut tunnin, mutta varsinaista kuvaa minulla ei ole koko matkasta. Joitain yksittäisiä kuvia mieleeni on jäännyt kuten yksi iso liikenneympyrä keskellä peltoa sekä jokin kivikautinen museo joka matkan varrella tien laidassa sijaitsi.

Varsinaiset muistikuvat alkavat, kun käännymme Harjavallan sairaalaan johtavalle kadulle, joka on aivan luotisuora aina horisonttiin asti. Sairaalan opasteet ja kyltti parkkipaikalle. En tiedä mitä olen matkalla ajatellut tai tehnyt, enkä sitä ole vaimoltani edes kysellyt. Ehkä mieleni antoi minulle hetken rauhan, hetken levähtää.

Harjavallan sairaalaa on hyvin majesteettinen, ehkä hieman pelottava. Iso valkoinen kivitalo kivisillä pääoven portailla joita koristaa todella vankat pylväspilarit. Raskas pääovi johdattaa isoon aulaan, joka myös tuntuu olevan veistetty kivestä. Näiden paksujen seinien sisältä eivät avunhuudot ulkopuolelle kanna.

Hetken tuossa kraniitin värisen aulan seinällä olevaa opastekylttiä tutkittuani, huomasin olevani väärässä rakennuksessa. Tuo rakennus johon minun pitäisi lähetteen mukaan ilmoittautua sijaitsi tämän sairaala-alueen toisella reunalla ja jollain tavalla oli helpotus poistua tuosta raskaasta kivilinnasta.

Pitkin sairaalan aluetta käveltyämme saavuimme tuon päiväsairaalan eteen, vielä yksi kessu ennen sisään menoa ja portaiden kiipeämistä kolmanteen kerrokseen.

En tiedä tarkalleen mitä kello oli, mutta uskoakseni lähempänä puoltapäivää kun viimein astuimme tuosta ovesta sisään johon minun oli tarkoitus ilmoittautua. Annoin lähetteen ensimmäiselle hoitajalle jonka näin ja hänen kehoituksestaan istuimme odottamaan, että joku tulisi hakemaan minut lääkärin luokse.

Istuimme vaimoni kanssa tuossa käytävässä joka lähinnä muistutti vanhan kansakoulun käytävää, tuo pitkä ja historian tahrimat seinät kuiskivat kuulijalle omaa tarinaansa. Käytävä oli synkkä vailla piristävää auringonsädettä, aivan kuin tuo viimeisten askelien sininen linja.

Ainoa luonnonvalo pääsi kurkistamaan sisälle vain käytävän päädyssä olevasta ristikkomaisesta ikkunasta.

Askelten kaiku kertoi jonkun lähestyvän, yllättäen tyhjyyteen tuijottamiseni katkaistiin ja edessäni seisoi sivilivaatteisiin pukeutunut mies, ainoa henkilökuntaan viittaava tunniste oli tuo kaulassa roikkuva henkilökortti ja rintataskuun kiinnitetty hälytysnappi. Nostin katseeni ylemmäs nähdäkseni noutajani kasvot jolloin tuo siistitellyn parran omaava miehen suusta pääsi sukunimeni kysyvään sävyyn.

Nousin tuosta plyyssikankaisesta yhden hengen nojatuolista kätelläkseni vastauksena esitettyyn kysymykseen.

Tästä eteen päin jatkaisin matkaa yksin, joten tuli aika hyvästellä vaimo. Halausten ja jäähyväis suudelmien saattelemana lähdin tämän parrakkaan miehen matkaan kohti tuota ristikkoikkunaa, sinistä linjaa valoa päin.

Käytävän päässä oli toinen porraskäytävä, josta laskeuduimme kerrosta alemmaksi. Tässä kohtaa seurueseeni liittyi vielä kaksi hoitajaa lisää, joten kolmen henkilön saattelemana saavuimme lääkärin vastaanottohuoneen eteen. Oven ollessa valmiiksi auki ohjattiin minut suoraan tuon tohtorin luokse, yllätyksekseni myös nuo kolme hoitajaa tulivat huoneeseen, kukin omalle tuolilleen. Istumajärjestys muistutti sulkeutunutta ympyrää.

Lääkärin tutkiessa lähetettäni, muut hoitajat esittelivät itsensä. Muistan että tämä parrakas mies kertoi olevansa päiväsairaalan ohjaaja, jälkeenpäin seurueeseen liittyneet kaksi nais hoitajaa kertoivat olevansa  akuuttipsykiatrian osastolta. Sitten tuli lääkärin vuoro joka pyysi minua kertomaan mitä on tapahtunut.

Kuin samaa mantraa toistaen kerroin tälle lääkärille saman jonka juuri edellisiltana TYKS:in psykiatrian päivystyksessä olin kertonut.

En osannut kerta kaikkiaan sanoa mitään muuta. Pääni oli aivan jumissa ja pääkipu joka minua oli jo usein kuukauden vaivannut piti minua pilkkanaan.

Hoitajien vuorotellen minulta tuntemuksia kysellessä, yritin kyllä parhaani mukaan niihin vastata, mutta tuo sama mantra vain toistui. Lopuksi hoitajien ja lääkärin keskustellessa keskenään tulivat he päätökseen, että minut siirretään tuonne akuuttipsykiatrian osastolle ainakin toistaiseksi. Kättelin lääkärin ja tuon parrakkaan hoitajan. Niin alkoi matkani osastohoitoon kahden nais hoiotajan saattelemana.

Minulla ei ollut ajatustakaan missä tuo osasto sijaitsi, mutta ei selvästikään tässä rakennuksessa, koska suuntasimme ulos ja lähdimme kävelemään hyvin hiekoitettua käytävää pitkin. Matkalla hoitajat kertoivat osastosta johon olen menossa sekä matkan varrella olevista tupakointi paikoista joista yhteen pyysin pääsyä ja se minulle myös suotiin.

Matkan jatkuessa huomasin tuon kivisen päärakennuksen jota kohti matkamme vääjäämättä eteni. Jotenkin toivoin, että ohittaisimme tuon kraniittipalatsin, mutta ei. Matkan määränpää oli tuossa rakennuksessa. Saavuimme tuohon päärakennukseen takakautta, jossa sijaitsi lastauslaituri ja jonkin tapainen tupakointipaikka. Hoitajat kyllä huomauttivat että tämä ei ole virallinen sauhuttelu paikka, mutta kaikki tätä tuntuu käyttävän. Jos vaan mahdollista niin käy tupakalla tuolla matkan varrella olleessa tupakointi katoksessa.

Taka ovesta sisälle mentyämme, huomasin tuon saman aulan jossa vielä hetki sitten tutkin seinällä olevaa opastetaulua. Tällä kertaa kuitenkin matkani jatkui kivisiä portaita kerroksen ylemmäksi. Huomasin seinällä opasteet ja nuolet jotka johdattivat kulkian oikean oven taakse.

Viimein edessäni oli raskas panssarilasein varusteltu metalliovi johon oli kiinnitetty numerosarja 22 ja alapuolella teksti akuuttipsykiatria.

Olin päässyt perille, tuon oven takana minut hoidettaisiin kuntoon. Vaikka käytävä joka tämän oven luokse johti oli hyvin harmaan sävytteinen ja kapea, mutta oven takana minua odotti iso aula jossa sijaitsi sekä päiväsali että ruokailutila. Hetken ympärilleni katselleena huomasin myös lääkärin huoneen ja hoitajien toimiston.

Toinen saattajistani pyysi minua istumaan aulassa olevaan pehmeään tuoliin ja odottamaan hetken, että joku tulisi kohta hakemaan minut siitä pois ja näyttäisi minulle huoneeni. Aulassa oli myös muita potilaita, mutta ilmapiiri oli silti yllättävän seesteinen. Onko kaikki lääkitty hiljaiseksi, vai onko kuvitelmani psykiatrian osastosta väärä? Tätä ajatusta päässäni pyöritellen eteeni ilmestyi taas uusi naishoitaja joka esitteli itsensä ja kertoi että on minun omahoitaja tästälähtien. Sain myös nipun kaavakkeita täytettäväksi jotka voisin täyttää sitten kuin vain jaksan.

Hetken keskustelun jälkeen lähdimme kävelemään osaston käytävää pitkin jossa sijaitsi potilashuoneet, kävelimme lähes päätyyn asti, kunnes koitti huone numero viisi.

"Tässä on sinun huone" hoitajani sanoi ja jatkoi että minulla kävi tuuri, koska tämä on yhden hengen huone jossa oli myös oma kylpyhuone ja suihku. Huone oli pieni, mutta riittävä minulle. Huomasin myös että ovista puuttuivat lukot, joten edes kylpyhuoneen ovea ei saanut lukittua joka tuntui aluksi omituiselta, mutta ajanmittaan siihen tottui.

Olen kuullut puhuttavan pyöreistä huoneista, mutta tämä minun huoneeni oli viisikulmainen sekä kolmion muotoinen kylpyhuone jossa suihku oli sijoitettuna kolmion terävään kärkeen. Ettei siinä ollut vielä tarpeeksi ihmettelemistä, oli kolmion päätyseinälle asennettu turvapeili, josta ei hyvällä tahdollakaan saannut mitään järkevää kuvaa itsestään, peili vääristi kasvonmuodot mitä omituisimmiksi aina riippuen mistä kulmasta itseään katsoi. Lopuksi löysin peilin vasemmasta alareunasta noin viisi kertaa viisi senttisen sileän kohdan josta voisin apua saada kun parranajon aika koittaisi.

Vaatteet kaappiin laitettuna, yritin hetken tuossa kapeassa sairaalasängyssä torkkua mutta huoneen oven yläpuolella oleva kello herätti minut joka minuutin välein. Tuo kellosta lähtevä ja pään läpi tunkeva ääni otti vain voimaa näistä kivisistä seinistä. Jos en vielä ole hullu, niin täällä sellaiseksi viimeistään tulisin.

Jostain kuului koputtava ääni, ääni joka ei sopinut tuon viisareita pyörittävän kapistuksen paukkeeseen.

Se tunne kun et ole tarpeeksi vammainen

Fatiikkia vastuusta.

Siitä on taas hetki vierähtänyt, kun viimeksi tätä ajatusten mappi öötä päivittelin. Paljon on tapahtunut joka sinällään on varsin pätevä syy siihen etten ole ehtinyt ja ennen kaikkea jaksanut mitään kirjoittaa. Palataan ajassa muutama viikko taaksepäin, olen kuin ihmeen kaupalla selvinnyt sairastumatta niistä kaikista influenssista jotka perheessämme on tämän kevään aikana muita petiin kaatanut.

Viimeisin tauti joka meillä kyläili oli influennssa B, tuo niin sanotusti lievempi tauti oli kaikkea muuta kuin mitä lääkärit antoivat ymmärtää. Lapset selvisivät sinänsä helpolla ja jälkitautina saivat vain korvatulehduksen, mutta vaimoni vei kyllä voiton tässä kipujen maratonissa ja lopuksi päätyi tehohoitoon tuntemattoman tulehduksen johdosta. Tuo jälkitauti oli turvottanut kurkunpään niin pieneksi että hengittäminen kävi työlääksi eikä syömisestä tai puhumisesta enään tullut mitään.

Se että vaimoni makasi teholla tarkoitti sitä että minun piti hoitaa lapsia kotona, onneksi lasten mummi oli lähes aamusta iltaan täällä minun kanssani jakamassa vastuuta. Vaimon lähes viikon mittainen sairaalareissu tarkoitti sitä etten nukkunut päiväunia. Unen puute ja kohonnut stressitaso vain ruokkivat fatiikkia joka taas pahensi oireitani huomattavasti. Huimaus, lihasvapina sekä monet muut oireet vain pahenivat. Oravanpyörä oli valmis pyörimään ja ajamaan minut takaisin lähtöruutuun.

Viimein vaimon kotiuduttua sain levähtää ja tuota lepäämistä sitten jatkui lähes viikon, aina kun laitoin silmät kiinni niin nukahdin. Päivittäinen avuntarpeeni kasvoi aivan uusiin lukemiin eikä minusta enään miksikään suureksi ajattelijaksi ollut.

Ennen vammautumista tuollainen viikon mittainen valvominen olisi kuittaantunut pienillä päikkäreillä, mutta nyt tilanne on toinen. Nykyään palautuminen on yksi yhteen. Viikko valvomista tarkoittaa viikon mittaista palautumista.

Olenko tarpeeksi vammainen?

Tässä on kohta kulunut kaksi vuotta siitä kun tulin tonttiin yli neljästä metristä. Minut on julistettu terveeksi useaan kertaan ja hoidettu psykiatrisena potilaana ja onpa jopa aivovammadiagnoosin jälkeenkin väitetty että oireeni ovat toiminnallisia, kunnes lopulta sain oikean lääkärin ja oikeuden olla vaikeasti vammainen. Ajolupaa ei minulla ole enään yli vuoteen ollut ja kulkeminen julkisilla ei tule onnistumaan. Vaimoni on tähän saakka toiminut avustajanani ja autonkuljettajana, koska mitään tietoa minulle ei ole tullut, että olisin oikeutettu henkilökohtaiseen avustajaan sekä muihin vammaispalveluihin, kunnes aika yllättävältä taholta, eli ex-puolisolta sain tietää minulle kuuluvista palveluista ja samalla kehoitti vaimoani tutustumaan Lihastautiliiton sivuilta löytyvään sosiaalikompassiin.

Asiasta innostuneena soitinkin Turun kaupungin vammaispalveluihin kysyäkseni tarjolla olevista palveluista, mutta mitä vielä, langan toisessa päässä oleva rouva alkoi tivaamaan minulta asioita johon en osannut edes vastata ja lopuksi ääneen ajatteli että olisinko tarpeeksi vammainen, kun minullahan on vain aivovamma. 

Lähetin postissa tuolle rouvalle kuitenkin lääkärinlausunnot siinä toivossa, jospa minäkin saisin tarvitsemani palvelut eikä vaimon tarvitsisi kaikkea hoitaa.

Miksi yhden lääkärin lausunto ei riitä.

Olen ollut nyt TYKS:in aivovammapolin potilaana reilut vuoden ja saanut erittäin hyvää hoitoa sekä asiantuntevaa kuntoutusta ostopalveluna. On allasterapiaa, fysiotarapiaa, neuropsykologiaa ja viimeisenä vielä näönkuntoutusta. 

Lääkärinlausunnot ovat olleet asiallisia ja kaikki tarvittavat kuvaukset on tehty, mutta eipä asia mennytkään ihan niin helposti. Ei ainakaan vakuutusyhtiön mielestä, koska vakuutusyhtiöni ylilääkäri päätti lähettää minut TAYS:iin aivovammapolille ja aloittaa kaikki tutkimukset alusta. Eli alkaen aina lääkärin tutkimuksista päätyen kuntoutusohjaajan tapaamiseen.

Mitä ihmeen järkeä on päällekkäisissä tutkimuksissa  ja kuvauksissa? Kyseinen toiminta on mielestäni vain pelkkää vähäisten resurssien tuhlaamista sekä verorahojen väärinkäyttöä.

 

Kun Sorsa munan hukkasi

Niskapaska ja henki vaikea.

Kyllä julkisuudessa eläminen on hankalaa, varsinkin kun yrittää otsikoissa pysyä. Tämän todisti Sorsa joka munan hukkasi niskakivun takia. Toivon todella Sorsalle pikaista paranemista jotta löytää taas munan ja toki ilmoittamaan tämän asian lehteen meidän kaikkien niskavikaisten iloksi.

En toki tiedä kuinka pahasti Sorsan niska on mutkalla ja mihinkä suuntaan, mutta itse jonkin verran niskakivuista tietävänä ja WAD4 luokituksen vammaa, voisiko sanoa hyvin läheltä seuraavana, suosittelen Sorsalle yksilöllisen niskatuen hankkimista. Kannattaa varmaan myös toimintaterapeutille esittää toive, jotta valmistaisi niskatuen siten että muna jälleen maistuisi.

Jotkin asiat varmaan kannattaisi Sorsankin pitää ominaan, eikä huudella niitä joka keltaisen lehdistön sivuilla. Luulen että näinkin pieneen maahan kuin Suomi on, mahtuu aika monta ihmistä jotka joutuvat ihan oikeasti kärsimään esim. niskakivuista sekä muista neurologisista oireista, eikä ne huutelemalla parane.

Vanha sanonta: Se eniten huutaa jolla on vähiten asiaa, pitänee tässäkin kohtaa paikkansa.

Mutta ei niin paljoa pahaa ettei jotain hyvääkin.

Yhdestä asiasta olen Sorsan kanssa samaa mieltä, kun lapsia hankitaan niin lapsia myös yhdessä hoidetaan. Lapsen tuleminen osaksi parisuhdetta muuttaa arkea huomattavasti sekä tuo mukanaan vastuuta, johon vanhempien pitää olla valmiit.

Perhe-elämä varmasti tulee vähentämään aikuisten kahdenkeskistä aikaa niin päivällä kuin yölläkin, Mutta tähän pitää varautua.

Persoonallisuus koetuksella

Ei tarvitse iso vika jos se on päässä.

"Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi". Näillä sanoilla alkaa tuo kansalliseepos jonka Elias Lönnroht reilut 180 vuotta sitten kirjoitti. Eepos jota on käännetty yli 60 kielelle.

Mutta mutta. Ei menny ihan kuin trömsössä. Mieli tekee ja aivot ajattelee , mutta ei niin kuin Väinämöisellä joka laulaa lurautti kilpailijansa suohon. Ajatusmaailma taitaa vastata lähinnä Lemminkäistä, joka ei se terävin kynä penaalissa ollut.

Aivoni ajattelevi on sinänsä mielenkiintoinen lähtökohta jos asiaa lähestyy sillä mikä aivojen tehtävä ylipäätään on. Aivot tietenkin ajattelevat.

Ajattelu on prosessi, joka mahdollistaa sen, että voimme muodostaa abstrakteja malleja todellisuudesta ja näin päämääriemme tai suunitelmiemme mukaisesti. Ajattelussa aivot käsittelevät informaatiota muodostamalla käsitteitä. Aivot ratkaisevat ongelmia päättelemällä ja tekemällä valintoja.

Sigmund Freud, tuo psykoanalyysin lahja maailmalle. Sigmund erotti primaariprosessi- ja sekundaariprosessiajattelun toisistaan. Mitä nuo eri ajattelutavat sitten tarkoittavat?

Primaariprosessiajattelu on nautinnollista ajattelua, se vallitsee unitilassa ja haaveissa.

Sekundaariprosessiajattelu sen sijaan on loogista, jota ihminen oppii tuottamaan ja se on välttämätöntä sosiaaliselle kanssakäymiselle. Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, nämä kaksi ajattelutapaa pystyy toimimaan myös yhteistyössä eri tilanteissa, kuten leikkissä, seksuaalisuudessa ja päihtymystiloissa.

Sitten jos sekoittaa pakkaa vielä lisää ja ajatteluun yhdistetään tietoisuus, näin saadan kyky hahmottaa ympäristön ja itsensä välistä suhdetta. Tämä vaatii kuitenkin kykyä tunnistaa eri lajityyppejä sekä eliöitä. 

Mitä sitten tapahtuu jos jokin ajattelutapa muuttuu esimerkiksi vammautumisen johdosta?

Syntyy kaaos, pieni vika johtaa isoihin ongelmiin. 

Omituisten otusten syndrooma

Samanlaisesti erityinen

Me kuljemme teidän joukossa ilman että edes huomaatte meitä.

Me syömme samoissa ravintoloissa kuin te, ettekä te kiinnitä mitään huomiota meihin.

Me olemme ulkoa päin samanlaisia kuin te.

Me olemme erityisiä, omanlaisia, mutta silti yhdenvertaisia.

Me olemme sisältä rikki.

Me olemme hauraita.

Me olemme joutuneet kokemaan paljon.

Me olemme saaneet uuden mahdollisuuden.

Me olemme aivovammaisia.

Me olemme ihmisiä.

Me olemme samanvertaisia.

Älkää pelätkö meitä.

Älkää pilkatko meitä.

Älkää pitäkö meitä lapsina.

Vaikka me olemme sisältä rikki, 

Silti me tunnemme.

Silti me unelmoimme.

Silti me haaveilemme.

Aivan kuten te.

Antakaa te meille myös toinen mahdollisuus.

Unelma joka toteutui

Olin tänään yhteydessä Pekka Hyysaloon, tuohon positiivisuuden ruumillistumaan. Pekka toteutti unelmansa ja avasi Turkuun kuntokeskuksen aivovamman saaneille. 

Pekan lanseeraama FightBack kuvastaa juurikin tuota tahtoa ja päättäväisyyttä jonka avulla mies on noussut takaisin jaloilleen, vaikka lääkärit eivät siihen toivoa antaneet.

Pekan avaama aivovamman saaneiden kuntokeskus toimii myös tuon FightBack merkin alla ja on avoin kaikille aivovamman saaneille.

FightBack -tilassa taistellaan takaisin kuntoon, siellä on myös videoseinä jonka kautta pystytään ottamaan yhteys Intiaan Pekan kuntouttajaan Rajul Vasaan.

FightBack:iin menosta kannattaa ilmoittaa etukäteen nettisivujen kautta, jotta ohjaajat tietävät tulosta ja arvioivat pystytäänkö kyseiseen vammaan antamaan kuntoutusta. Tavallista fysioterapiaa ei Pekan avaamassa tilassa tarjota vaan toiminta keskittyy vain aivovammojen kuntoutukseen.

FightBack -tila on ilmainen kaikille aivovamman saaneille. Suosittelen lämpimästi tutustumista tähän toteutuneeseen unelmaan.

Tuplasti näkemistä.

Näkemisen sietämätön keveys

Onko siinä jotain väärää jos näkee kaiken kahtena? Kaikkea on tupla määrä. Saa kaksi kerrosateriaa yhden hinnalla, kaupan valikoima on tuplasti suurempi, asuntokin näyttää isommalta ja elokuvissa on kaksi kertaa enemmän näyttelijöitä.

Mutta mutta, siihen ne hyvät puolet sitten loppuukin. Olisi paljon helpompaa nähdä kaikki vaikka kolmena, niin aina voisi valita keskimmäisen tien. Ei välttämättä sitä kultaista, mutta suurella todennäköisyydellä se on se oikea ja todellinen. Mutta nyt täytyy päättää kumpi on todellinen, vasen vai oikea. Tavarat tippuu lattialle kun yrität ottaa kaapista jotain, syöminen on sotkuista, saatika maidon kaataminen lasiin.

Onneksi kaikkeen tottuu ja oppii elämään hyvinkin epätarkassa ympäristössä. Haasteita tuottaa lähinnä uudet ympäristöt sekä paikat joissa on paljon ihmisiä. Mutta eipä ne näköongelmat vielä siihen lopu, auringonvalo tekee sokeaksi ja kontrastinäkö maaston hahmottamisen hankalaksi. 

Kävin viime viikolla silmälääkärissä, jossa tarkoituksena oli tutkia johtuuko kaksoiskuvat mahdollisesta silmäsairaudesta vai aivovamman ja niskavamman yhdistelmästä.

Tutkimukset olivat hyvin laajat ja rasittavat: näkötutkimus, näkökenttätutkimus, värinäkötesti, kontrastinäkötutkimus. Tämän jälkeen puuduttavat tipat silmiin sekä pupilleja laajentavat tipat, hetken odotus ja tutkimukset jatkuivat silmänpohjan kuvauksella sekä lopuksi silmän mikroskooppitutkimus. Koko partituuri kesti lähes neljä tuntia ja lopputulos oli odotettu.

Näköhermo kunnossa, mutta silmän lihakset toimivat hitaasti. Tästä johtuen silmän näöntarkennus ei pysy silmän liikkeen perässä ja lopputuloksena on kaksoiskuvat.

Silmän anatomian lyhyt oppimäärä: Näköhermo kulkee silmästä suoraan aivoihin, kun  taas silmän lihasten hermot kulkevat niskan kautta aivoihin. Tämän takia niskanretkahdusvamma saattaa aiheuttaa näköhäiriöitä. Yksi yleisimmistä oireista on ns: kuvan liikkuminen, eli raidallisen tai pallokuvioisen kuvan katsominen saattaa aiheuttaa pahoinvointia tai huimausta kun kuva "herää henkiin"

Kanootti ilman intiaaneja

Minulla on lukemattomia harrastuksia, kuten valokuvaus, luonnossa liikkuminen sen mitä pystyy, kirjan ja blogin kirjoittaminen, psykiatrian historian tutkiminen sekä pyrkimys parantaa vammaisten asemaa ja kohtelua. 

Nyt uutena, ei niinkään harrastuksena mutta erittäin mielenkiintoisena asiana on aivovamman aiheuttamien erityistaidoista kirjoittaminen ja olenkin aikoinaan kirjoittanut kolmesta eri esimerkistä mitä vammautuminen on saanut aikaan.

Se mikä minua eniten tässä asiassa harmittaa on valtaväestön pelonsekainen suhtautuminen ja vähättely. Usein erityisen kyvyn omaava ihminen leimataan friikiksi tai omituiseksi ja suljetaan ryhmän ulkopuolelle. Keksitään mitä eriskummallisimpia nimityksiä sekä leimataan sairaaksi. 

Ajattelinkin kirjoittaa taas muutaman esimerkin näistä kyvykkäistä vammautuneista jotka ovat maailmaa kummastuttaneet.

Aloitetaan vaikka Kuningas Henrik VIII joka sai aivovamman ratsastusturnauksessa tapahtuneessa onnettomuudessa kun vastustajan peitsi läpäisi Henrikin käyttämän kypärän.

Tämä aivovamma muutti koko Euroopan historiaa. Vammautunut Henrik VIII ajautui riitaan katollisen kirkon kanssa, koska  kirkko ei myöntänyt hänelle eroa ensimmäisestä vaimostaan, sillä seuraamuksella että Englannissa alkoi uskonpuhdistus ja Anglikaaninen kirkko syntyi.

Skotlantilainen Richard Wawro syntyi 1952. Hänet diagnosoitiin henkisesti vajavaiseksi kolme vuotiaana ja hän oppi lukemaan vasta yksitoista vuotiaana. Richardilla oli erittäin huono näkö, mutta hän tuntui saavan mielihyvää auringon katselusta ilman suojalaseja.

Richardilla ilmeni hämmästyttävä kyky piirtää vahaliiduilla erittäin yksityiskohtaisia kuvia eläimistä, kasveista ja valokuvista. Hänellä oli uskomaton muisti eikä hän koskaan käyttänyt malleja piirtäessään.

Richard kuoli 2006, mutta hänen taulujaan on ympäri maailmaa ja esimerkiksi Englannin ex-pääministeri Margaret Thatcher omistaa useita Richardin töitä.

Syvästi kehitysvammainen Leslie Lemke pystyy korvakuulolta soittamaan minkä tahansa klassisen kappaleen. Leslien silmät poistettiin viherkaihin takia, joten hän on täysin sokea. Tästä huolimatta Leslie myös säveltää omia kappaleitaan.

Historia tuntee valtavan määrän vastaavia tapauksia. Vielä lopuksi muutama mainitakseni, Saksalainen arkeologi Heinrich Schlieman joka Troijan kaivauksien kautta tuli maailman tietoisuuteen, hän oppi viisitoista kieltä vain kolmessa kuukaudessa, sekä Brittidiplomaatti John Brown joka osasi puhua yli sataa kielta sekä ymmärsi yli kahtasataa eri kieltä. Heitä molempia yhdistää myös aivovamma.

Loppukevennyksenä muutama kuuluisa valtaväestön edustaja.

Hyvänä ykkösenä voidaan mainita Englannin Kuningas Rikhard Leijonamieli. Historia pitää häntä hyvänä ja lempeänä hallitsijana. Rikhardin hallitsijakausi kesti kymmenen vuotta, josta hän vietti vain viisi kuukautta Englannissa. Rikhard Leijonamieli oli kuningas joka ei ollut koskaan kotona.

Kakkosena olkoot Yhdysvaltain Presidentti William Harrison joka oli sitä mieltä että päällysvaatteet ovat turhia. Hän vannoi virkavalan hyytävässä kylmyydessä päällään pelkästään housut ja paita sekä piti vielä valan päätteeksi kahden ja puolentunnin puheen. Hän sairastui samana päivänä keuhkokuumeeseen ja oli noin kuukauden tajuttomana ennen kuolemaansa.

Mortui vivos docent

Dementikon portfolio

Olen tässä pitkin viikkoa möykännyt suu vaahdossa Turun hyvinvointitoimialan ja psykiatrisen sairaanhoidon surkeasta tilasta, sekä kyseisen toimialan sokeudesta ja ennen kaikkea piittaamattomuudesta Kupittaan G1 osastolla edelleen tapahtuviin väärinkäytöksiin. Mikä pahinta, on kyseinen toimiala lähtenyt puolustuskannalle ja asettunut itse uhrin asemaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on hoitajille järjestetty kriisiapu. Mihin unohtui niiden potilaiden kriisiapu joiden ihmisoikeuksia on räikeästi rikottu?

Turun hyvinvointitoimiala teetti sisäisen tarkastuksen psykiatriseen sairaanhoitoon jo vuonna 2013, tuolloin esille tulleet julmuudet ja väärinkäytökset lakaistiin maton alle,väärinkäytöksistä ei vaivauduttu edes Valviraan ilmoittamaan, vaikka laki niin vaatii. Turun hyvinvointitoimiala päätti ummistaa silmänsä ja näin antaa siunauksen jatkaa potilaiden väkivaltaista kohtelua.

Nyt  tämän asian tultua esiin, päätti hyvinvointitoimiala julistaa teetetyn raportin salaiseksi, koska sen julkituleminen vaarantaisi potilasturvallisuuden. Jotta nämäkään tyhmyyden tunnusmerkit eivät vielä riittäisi, vetosi hyvinvointitoimialan johtaja muistamattomuuteen sekä näytön puutteeseen. Herää kysymys, että eikö teetettyä raporttia ole koskaan edes luettu ja jos kerta tapahtuneesta ei ole näyttöä, niin miksi teetetty selvitys julistettiin salaiseksi?

Olen vakaasti sitä mieltä, että tämä muistamattomuus tuntuu olevan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista joita vaaditaan korkeissa virkatehtävissä. Olen aikoinaan päättänyt etten politiikasta blogissani kirjoita, mutta nyt joudun tekemään poikkeuksen.

Otetaan muutama esimerkki tästä virkatehtävässä vaaditusta muistamattomuudesta:

Matti Vanhanen ja kuuluisa lautakasa: Vanhanen ei muistanut mistä lautakasa oli pihaansa tullut, vaikka samaan aikaan rakensi omakotitaloa. Lautakasa oli vain ilmaantunut pihalle.

Anneli Jäätteenmäki ja kuuluisa faksi: Jäätteenmäki sai salaiseksi julistettuja asiakirjoja faksiinsa yllättäen ja pyytämättä, Joku vaan sattui lähettämään salaisia asiakirjoja faksilla.

Aleksander Stubb ja prosenttiluvut: Stubb ei muistanut että eduskunnassa ei saa valehdella. Toki Stubb ei omasta mielestää valehdellut vaan keksi prosenttiluvut omassa päässään.

Timo Soini ja perusduunari: Soini on täysin unohtanut äänestäjänsä eikä muista minkä aatteen takia eduskunnassa on.

Lukemattomat kansanedustajat ja vaalirahoitus: Kukaan ei muista mistä vaaliraha on tullut tilille, eikä varsinkaan muista tehdä vaalirahailmoitusta.

Tähän muistamattomien joukkoon siis liittyi nyt myös Turun hyvinvointitoimialan johtaja, joka ei muista miksi ketään ei irtisanottu vuonna 2013 eikä ilmeisesti muista lukeneensa koko tilaamaansa selvitystä.

Tämä asia on loppuun käsitelty ja siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen.

Työkyvyttömänä työmarkkinoille.

Sain tässä viime viikolla tutustua näihin Kelan kummallisuuksiin ja aika huvittuneena tästä asiasta Kelan virkailijan kanssa keskustelin, joka myös oli ihmeissään tästä omituisesta byrokratiasta. Eli asia joka sai minut ihmettelemään ja huvittuneena asiaan tarkemmin tutustumaan oli kuntoutustuki eli paremmin tunnettuna määräaikainen työkyvyttömyyseläke. 

Kaikki alkoi siitä kun tämän hetkinen sairaslomani päätyy kuluvan kuun viimeinen päivä ja olen jo toimittanut uuden B-lausunnon Kelaan jossa sairaslomaani on jatkettu syyskuun loppuun saakka, Itse pyrin pitämään asiat yksinkertaisina ja toivon sitä myös muilta, mutta toiveeksi jäi. Soitin Kelaan kyselläkseni täytyykö minun tehdä jokin jatkohakemus kuntoutustuesta johon ystävällinen virkailija vastasi, että jos sairasloma on samasta vammasta kuin edellinen niin se menee vanhalla hakemuksella, joten kuntoutustuen jatkoon riitti tuo lähettämäni B-lausunto.

Kaikki näytti hyvältä aina tämän viikon puoliväliin saakka, kunnes Kelan sivuille oli ilmestynyt teksti "kuntoutustuki-hakemus, käsittelyaika noin kahdeksan viikkoa" tässä kohtaa aloin ynnäämään, että tuohan tarkoittaa kahta kuukautta ilman mitään tuloja. Soitin hämmästyneenä Kelaan kysyäkseni mitä tuo tiedoissani lukeva kahdeksan viikon käsittelyaika tarkoittaa ja kerroin myös edellisestä puhelustani jossa minulle ilmoitettiin, ettei minun tarvitse tehdä mitään jatkohakemusta vaan se menee sillä vanhalla hakemuksella.

Tätä tarkoitan, kun puhun yksinkertaisista asioista. Ymmärsin tuosta viime viikon puhelusta, että kuntoutustukeni jatkuu katkeamatta. Mutta kun ei jatku. Siihen päättyi se yksinkertaisuus. Keskustelin tämän virkailijan kanssa, että mitä minun täytyy sitten tehdä? Enhän minä voi ilman kuntoutustukea yli kahta kuukautta olla, siinä ajassa ehtii kyllä nälkä tulemaan. Kelan virkailija kehoitti minua ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi, tässä kohtaa keskeytin virkailijan ja muistutin häntä että olen työkyvytön ja juuri tämän takia saan kuntoutustukea. Enhän minä voi työttömäksi ilmoittautua, koko ajatus tuntui omituiselta, eikä kertakaikkiaan saanut kannatusta korvienvälissäni. 

Virkailija vakuutteli, että tämä kahdeksan viikkoa on normaali käsittelyaika ja täksi ajaksi kehoitetaan ilmoittautumaan työttömäksi. Sanoin virkailijalle, että lääkäri ja kuntouttajani ovat juuri kirjanneet minut työkyvyttömäksi, Eikö kehoitus työttömäksi työnhakiaksi ilmoittautuminen tuntuisi aika omituiselta? Kuulin kyllä tässä kohtaa vaivautuneen äänensävyn virkailian puheessa hänen yrittäessä vastata esittämääni kysymykseen. Pitkän ja välillä hupaisan keskustelun jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen järjestelmän kankeudesta. 

Tämä jäykkä ja pilkuntarkka järjestelmä ei suinkaan ole Kelan virkailijoiden suunnittelema, vaan työeläkejärjestelmän jonka tarkoituksena on pitää ihmiset työssä niin pitkään kuin henki pihisee. Uskon että Suomi on täynnä ihmisiä jotka ovat tämän kyseisen järjestelmän rattaisiin jäänneet. Tästä johtuen asialle täytyisi saada tehtyä jotain ja ajattelin olla yhteydessä asiasta päättäviin tahoihin.

Muumitalon avaimenvartija

Anteeksi, että jäimme kiinni.

Olen tässä pitkin viikkoa seurannut tuota Kupittaalla tapahtunutta ihmisoikeuksien polkemista ja sitä harrastavien tahojen luikertelua irti vastuusta. On aivan käsittämätöntä tuo virkamiesten ja -naisten toiminta kyseisten väärinkäytösten paljastuttua. Ensin määrätään työntekijöitä pitämään suu kiinni, ettei vaan vahingossa paljastuisi lisää salaisuuksia tuolta kauhujen kammiosta, sen jälkeen tiedotusvastuu annetaan hyvinvointitoimialan johdolle jonka suojeluksessa kaikki väärinkäytökset ovat tapahtuneet. 

Entäs tämä sisäinen tarkastus jonka Turun kaupunki hätäpäissään järjesti, jotta näyttäisi siltä että asioihin puututtaisiin. Sisäisen tarkastuksen tuloksena on suosituksia joiden käytäntöönpanosta vastaa hyvinvointitoimialan johto. Siis sama johto jota sisäisessä tarkastuksessa tutkitaan. 

Jotta tätä virkamiesten järjestämää soppaa saataisiin vielä vähän hämmennettyä, päätti Turun kaupunginjohtaja ottaa tiedottamisvastuun itselleen. Samalla päätettiin vuonna 2013 tehty sisäinen tarkistus julistaa salaiseksi, jotta julkisuuteen ei vuotaisi enempää arkaluontoista tietoa. Salaiseksi julistamista perusteltiin potilasturvallisuuden vaarantumisella, mutta eiköhän tuo potilasturvallisuus ole jo vaarantunut ihan riittävästi. 

Entä ne lukemattomat kuolemantapaukset joita osastolla tapahtuu vääjäämättä, onhan kyse kuitenkin vanhuspsykiatriasta. Herää kuitenkin kysymys, että kuinka moni näistä tapauksista johtuu potilasturvallisuuden laiminlyönneistä sekä ylilääkitsemisestä? Uskon että tähänkin asiaan tullaan puuttumaan poliisin toimesta.

Se mikä tänä aamuna nosti niskakarvat pystyyn, oli Turun Sanomissa julkaistu haastattelu jossa hyvinvointitoimialan johtaja puolustelee itseään ja työntekijöitään. On toki kunnioitettavaa, että työnantaja puolustaa työntekijöitä, mutta tässä tapauksessa ei johto ole oikeutettu puolustamaan itsensä eikä työntekijöidensä tekoja. Ainoa oikea teko olisi sanoutua irti tehtävästään ja ottaa vastuu tapahtuneesta.

Tässä muutama lainaus Turun Sanomista:

"Uskon vakaasti, että meidän työntekijöidemme toiminta on pääasiassa hyvää."

"Kupittaan työntekijöiden tilanne on kriittinen."

"Sairaslomia on enemmän kuin tavallisesti. Työterveys on järjestänyt hoitajille henkistä tukea, ja henkilökunnan turvallisuuden eteen on pyritty tekemään kaikki, mitä tehtävissä on."

Haastateltavana hyvinvointitoimialan johtaja Riitta Liuksa.

Mitähän mahtaa Liuksan päässä liikkua, kun kyseisiä sammakoita suustansa päästää? Ei tullut mieleen käyttää haastattelua hyväksi ja pyytää nöyrästi anteeksi tapahtunutta, mutta ei, ei näköjään käynyt mielessä. Liuksa päätti lähteä puolustuskannalle.

Eikö yhtään hävetä ilmoittaa lehdessä, että työterveys järjestää henkistä tukea työntekijöille ja että työntekijöiden turvallisuuden eteen tehdään kaikki, ikäänkuin työntekijät olisivat tässä uhreina? Mihin unohtui potilasturvallisuus ja potilaiden henkinen tuki?

Eiköhän tässä tapauksessa uhreina ole potilaat eikä työntekijät.

Vetoan sinuun Riitta Liuksa, kanna vastuusi ja eroa tehtävästä. 

Psykiatrinen sairaanhoito psykoosissa

Mielisairaat hoitajat

Elettiin vuotta 1503 jolloin Euroopassa vainottiin mielisairaita kuin villipetoja. Lukemattomia mielisairaita poltettiin noitina roviolla ja toiset suljettiin kaupunkien muurien luoliin ja raatihuoneiden kellareihin. Ihmiset halusivat olla turvassa ja vähät välittivät miltä uhreista tuntui.

Keskiajalla alettiin käyttämään ns. hullunarkkuja eli ristikoilla varustettuja isoja metallihäkkejä. Hullunarkuissa levottomimmat olivat kahlittuna vahvoilla ketjuilla ja muut pantiin tottelemaan raipaniskuilla, sellainen ajatus että mielisairaat saattaisivat olla hoidon tarpeessa ei käynnyt edes kenenkään mielessä.

Kului vuosisatoja ja vasta 1700-luvulla vangit ja mielisairaat erotettiin toisistaan omiin hoitolaitoksiin. Tästä alkoi uusi aika mielisairaanhoidossa, mutta olot ja hoitomenetelmät olivat mitä kamalimmat.

Eräässä mielisairaalassa oli 48 naista ja miestä suljettuna samaan huoneeseen, siinä he saivat syödä ja nukkua ulosteen tahrimilla olkipahnoilla. Myös tuohon aikaan hoidot olivat mitä oudoimpia ja epäinhimillisimpiä. Potilaisiin istutettiin syyhyä, rokkoja ja ruusuja sekä muita pahoja tauteja, ihoon hierottiin ärsyttäviä voiteita jotka aiheuttivat pahoja paiseita ja sietämätöntä tuskaa. Sairas saatettiin sitoa paaluun kädet sivulle ojennettuna useiksi päiviksi tai pakkoistuttaa kuukausiksi ja jopa vuosiksi.

Eräässä ministeriöön jätetyssä kirjeessä vaadittiin parempia oloja mielisairaille jonka tuloksena huoneisiin määrättiin rakentamaan lattiat sekä ikkunat, mutta suurin muutos oli se että lääkäri velvoitettiin käymään viikoittain sairaiden luona. Keppirangaistuksia alettiin korvaamaan työnteolla ja ruumiillista rangaistusta vähennettiin. 

1800-luvulla mielisairaat pääsivät jopa ulkoilemaan ja potilaita lähetettiin laitoksiin vain lääkärin lähetteellä.

Eletään vuotta 2015 ja psykiatrisessa sairaanhoidossa ei ole tapahtunut edistystä, edelleen sairaita nöyryytetään ja heitä kohtaan käyttäydytään väkivaltaisesti. Mieleltään sairaalla ei tunnu olevan ihmisoikeuksia edelleenkään ja nämä Kupittaan tapahtumat vain vahvistavat sen.

On todella surullista luettavaa että vielä 2015 luvulla potilaisiin kohdistuva väkivalta on arkipäivää psykiatrisessa sairaanhoidossa. Seuraavat tapahtumat ovat vain jäävuoren huippu.

"Väkivalta osastolla  on tarkoituksellisen kovakouraista repimistä ja riuhtomista. Potilaan pään ja jalkojen kolhimista sängyn kaiteisiin. Erittäin rajua tarttumista, tönimistä ja potilaan heittämistä lattialle. Osa hoitajista hakkaa potilaita nyrkeillä ja kun uhri yrittää tästä kertoa lääkärille, hoitajat vähättelevät ja kertovat potilaan olevan sekava tai psykoosissa."

Seuraavaksi suora lainaus yhdestä tapauksesta"Jos et saatana ota lääkettä, haen aseen ja ammun sinut" myös muita vastaavia esimerkkejä julmuuksista ja väärinkäytöksistä on runsaasti. 

"Kaikki nämä väärinkäytöksien ja ihmisoikeuksien polkemisien tiedot perustuvat lukuisiin lähteisiin joista osa on myös kirjallisia, tästäkään huolimatta kukaan ei puuttunut tilanteeseen."

"Asiasta tiedettiin myös Turun psykiatrian johdossa, mutta ketään ei irtisanottu eikä valvontaviranomaisille ilmoitettu väärinkäytöksistä, laittomuudet saivat jatkua johdon suojeluksessa."

"Käytäntöjä kritisoineet tai niihin puuttuneet vaiennettiin pelolla. Tämän johdosta moni pitää edelleen suunsa kiinni työpaikan menettämisen pelossa."

"Potilaita ylilääkittiin tahallisesti eli heille annettiin vähintään tupla määrä rauhoittavia lääkkeitä, jotta yöhoitajat saisivat nukkua työvuorossaan. Nukkuminen työvuorossa on ehdottomasti kielletty. Hoitajien nukkumisen seurauksena denentoituneet potilaat harhailivat yöaikaan käytävillä ja eksyivät vessareissuilla, jonka seurauksena he saattoivat tehdä tarpeensa käytävien nurkkiin. Yksi räikeimmistä tapauksista tapahtui vuonna 2012, kun hoitajien nukkuessa vanhus oli kaatunut ja loukannut päänsä. Vasta aamuvuoroon tulleet hoitajat löysivät potilaan makaamasta verilammikossa. Syyllinen sai rangaistukseksi vain puhuttelun."

"Osastolla kului huumausaineiksi luokiteltuja lääkkeitä kolminkertainen määrä siihen verrattuna mitä lääkäri oli potilaille määrännyt, tämän selittää jatkuva ylilääkitseminen sekä lääkevarkaudet henkilökunnan toimesta. Potilaille syötettiin myös vanhentuneita lääkkeitä. Osastolla myös eristettiin potilaita virikkeettömään tilaan mielivaltaisesti ilman lääkärin lupaa, tätä tapahtui viikoittain."

"Tätä kaikkea tapuhtuu osastolla edelleenkin johdon suojeluksessa."

Lähde: Turun Sanomat 18.6.2016

Psykiatrisen sairaanhoidon kaikki tahot ovat autuaan tietämättömiä tapahtuneesta, vaikka tapahtuneesta on kirjallisia todisteita. 

Tässä muutama esimerkki eri tahojen toiminnasta ja tietämättömyydestä:

Aluehallintovirasto (AVI), kyseisen viraston pitäisi tehdä tarkastuskäyntejä psykiatrisessa sairaanhoidossa joka toinen vuosi, mutta AVI on viimeksi käynyt kupittaalla yli viisi vuotta sitten vedoten raha- ja resurssipulaan.

Valvira on olettanut että AVI on tehnyt määrätyt valvontakäynnit vaikka ei ole saannut AVI:sta minkäänlaisia tarkastusraportteja useaan vuoteen, tästäkään huolimatta Valvira ei puuttunut tapahtuneeseen millään tavalla. Vaikka potilaiden ihmisoikeuksia on rikottu räikeällä tavalla, olettaa Valvira että osaston omavalvonta hoitaa väärinkäytökset kuntoon.

Turun sosiaali- ja terveyslautakunta pahoittelee tapahtunutta ja vetoaa tietämättömyyteen vaikka asiasta on useita kirjallisia lausuntoja.

Turun hyvinvointiala toteaa vain, että on peiliin katsomisen paikka.

Psykiatrian tulosyksikkö on järkyttynyt, pahoillaan ja häpeissään vaikka heidän suojeluksessaan kaikki tapahtui.

Jos sosiaali- ja terveysministeri on yhtään ajan tasalla sekä oikeudenmukainen, erottaa hän välittömästi kyseiseen tapahtumaan osallisena olevat valviran ja avin virkamiehet, Turun sosiaali- ja terveyslautakunnan sekä hyvinvointialan johtajat, psykiatrisen talousyksikön johtajan, sekä lopuksi itsensä.

Mutta kuten aina, paska valuu alaspäin ja lopuksi vastuuseen joutuu joku kyseisen osaston siivooja jolla ei ole tapahtumaan osaa eikä arpaa.

Suuri osanottoni heille jotka tämän törkeän ihmisoikeusrikkomuksen kohteeksi ovat joutuneet sekä heidän läheisilleen.

Nämä Kupittaan tapahtumat ovat vasta alkua niille kaikille julmuuksille jotka vielä odottavat päivänvaloa.

On todella huolestuttavaa, että yli 500 vuoteen psykiatrisessa sairaanhoidossa ei ole tapahtunut edistystä kuin lääkityksen osalta.

Pientä persoonallisuusremonttia

Eksytetyt terapiaviidakkoon.

Luin tämän päivän Turun Sanomista artikkelin koskien oikean terapeutin etsimistä, juttu alkaa sanoilla "Sopivan psykoterapeutin valitseminen on kuin etsisi neulaa heinasuovasta". Tästä olen haastateltavan terapeutti Sari-Annan kanssa täysin samaa mieltä. Tähän meidän yhteisymmärrys sitten loppuukin.

Jos potilas on vaikeasti masentunut voi psykoterapia olla vain haitaksi, koska terapiaan hakeutunut ei välttämättä pysty käsittelemään terapeutin ohjeita ja neuvoja saatika keskustelemaan manennukseen johtavista tekijöistä. Tai jos kuvitellaan että terapiaan ohjatulla potilaalla on aivovamma joka on väärin diagnosoitu masennukseksi ja hänelle tarjotaan kognitiivista psykoterapiaa jonka lähtökohtana on ajatuksen ja tunteen ohjaus, koituu tästä hoitomuodosta kuntoutujalle suurta haittaa ja ahdistusta, koska vamman aiheuttama tunteiden käsittely ja rationaalinen ajattelutapa ovat muuttuneet eikä vammautunut pysty noudattamaan terapeutin ohjeita. Lopputuloksena saattaa olla luopuminen kokonaan terapioista ja vetäytyminen hoidon ulkopuolelle jolloin myös oikean diagnoosin saaminen hankaloituu.

Suomessa käy vuosittain noin 27 000 ihmistä eri terapioissa ja olen yrittänyt etsiä lukuja onnistuneesta hoitosuhteesta jolloin näiden erotuksella saisi edes jotain kuvaa siitä kirjavasta terapiaviidakosta ja sen tuomasta hankaluudesta. Yksi huolestuttava epäsuhta on luku 200 000 ja tuo 27 000.

Eli Suomessa sairastuu vuosittain noin 200 000 ihmistä masennukseen, osa lievästi ja osa vaikeasti, kuitenkin tuossa 27 000 terapiaa saavissa potilaissa on myös muitakin kuin vain masentuneita. Karkeasti arvioituna vain joka kymmenes masentunut ihminen pääsee Kelan korvaamaan terapiaan.

Entä tämä kaiken kirjava terapiaviidakko johon potilas on helppo eksyttää ja mikä pahinta, niin osalle laitoshoidosta kotiutuvalle tämä itse etsittävä terapia on myös jatkohoitopaikka, jatkohoitopaikka joka on pakollinen järjestää hoitolaitoksen osalta, mutta valitettavan usein vastuu siirretään potilaan harteille.

Tässä pieni supistettu lista tarjolla olevista terapiamuodoista:

- Psykoterapia jossa muotoina mm: kognitiivinen, psykodynaaminen ja kognitiivis-analyyttinen.

- Hot terapia joka käsittää hyväksymis ja omistautumis terapiaa.

- Musiikkiterapia jota käytetään vuorovaikutuksen välineenä.

- Taidetarapia joka on tarkoitettu mm: psyykkisesti sairaille

sekä monet muut terapiamuodot. Sitten pitäisi vielä tietää saako terapiaan hakeutuva parhaan avun yksilö, pari vai ryhmäterapiasta.

Tämä kaikki laitetaan potilaan itse hoidettavaksi ja kokeiltavaksi, eksytetään terapiaviidakkoon josta ei löydä pois.

Huomaamaton persoona

Netissä on paljon keskusteluita ja vielä enemmän kysymyksiä, että muuttuuko vammautuneen persoona? Kyllä muuttuu, mutta vammautunut ei sitä itse huomaa, ei halua uskoa jos siitä mainitaan ja kieltää muuttuneensa. Näin myös minä olen tehnyt. Nykyään myönnän että olen muuttunut ihmisenä ja persoonallisuus on muuttunut ja muuttuu edelleen oireiden vaikutuksesta.

Toki on hyvä muistaa että persoonallisuuden muutos on liitoksissa ICD-10 tautiluokitukseen, eli mitä vakavampi vamma (tautiluokitus 10) sitä todennäköisempi on muuttunut porsoonallisuus. Persoonan muutoksia on mm: epävakaa, estoton, agressiivinen, apaattinen ja paranoidinen.

Tavallisimpia persoonallisuuden muutoksia on tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (34%)  vaativa persoonallisuus (27%) estynyt persoonallisuus (15%) epäluuloinen persoonallisuus (8%) eristäytyvä persoonallisuus (7%). Ylipäätään tutkimuksia aivovamman aiheuttamista persoonallisuuden muutoksista on erittäin niukasti, mutta Yhdysvaltalainen tutkimus vuodelta 2000 toteaa, että aivovamman saaneista 66% kärsii jonkin asteisesta persoonallisuuden muutoksesta.

Yksi merkittävä huolenaihe on kuitenkin se että tutkimuksissa on todettu aivovamman lisäävän dementian riskiä merkittävästi ja jopa aikaistaa sen puhkeamista. Aivovamma myös lisää apoliproteiini e -tuotantoa joka on yhteydessä suoraan alzheimerin tautiin.

Tästäkin huolimatta haluan toivottaa kaikille hyvää ystävänpäivää.

Valkoinen taikasauva

Jäämies Ötzi

"Tähän se sitten päättyi" ehti Ötzi miettiä, kun vihollisen ampuma nuoli läpäisi solisvaltimon. Shokkihiki ryöpsähti kastellen vaatteet litimäräksi. Happi loppuu aivoista ja miestä pyörryttää. Lopullisen valojen sammumisen aiheuttaa ohimoon lyöty kivi joka murskaa ohimolohkon ja silmänpohjan. Niin päättyi yksi tarina historiassa, mutta vain alkaakseen uudestaan. 

"Tähän se sitten päättyi" kävi myös minun mielessäni useasti tämän puolentoista vuoden aikana. Monesti olin valmis antamaan periksi, valmis saamaan valot sammuttavan iskun, olin itse itseni vihollinen, armoton ja säälimätön. 

Yksi harmaansävyinen taulu maalattu ja on aika ottaa uusi puhtaan valkoinen kangas sekä aloittaa uusilla väreillä. Olen hyväksynyt itseni ja vammani. Tämä on minun uusi elämä, sain uuden mahdollisuuden, etuoikeutetusti, toisin kuin Ötzi aikoinaan.

Kokemuksena mennyt aika on ollut pelottavaa ja täynnä epätietoisuutta, epäonnistumisia niin hoidon kuin lääkityksen osalta ja minulta onkin useasti kysytty, että olenko katkera kokemuksestani? Ei, en ole katkera kokemuksesta, päinvastoin se sai silmäni avautumaan ja tekemään jotain asialle. Tunnen kyllä katkeruutta tietämättömyydestä ja kuuntelemattomuudesta. 

Se mihin tämä kaikki on johtanut, tähän päivään ja tämänhetkiseen hoitoon. En olisi uskonut kuinka monta eri tahoa on kytkettynä minun kuntoutukseen ja hoitoon. Uskomaton määrä eri alojen ammattilaisia. Viimeisimpänä kuntoutusryhmään liittyi näkövammapolin kuntouttaja.

Näkymätön vamma

Varmasti moni aivovammainen ja niskan retkahdusvammasta kärsivä kiroaa vammansa näkymättömyyttä, varsinkin kun yksikin kaatuminen saattaa pahentaa oireita huomattavasti. Tästä asiasta olen myös itse useasti täällä blogissani kironnut suu vaahdossa.

Pelottavimpia paikkoja itselleni on isot kaupat, nyt joku varmasti ihmettelee miksi hakeudun isoihin kauppoihin jos kerta pelkään siellä. Syy on hyvin yksinkertainen, hissi ja liukuportaat. Nämä ihmistä liikuttavat kapistukset ovat ainoa keino nousta kerros ylemmäs. Toki myös tulla alas.

Se mitä kaupassa pelkään on ihmisten sokeus, sokeus huomioida muita ihmisiä. Toki minunlaisia nippa nappa pystyssä pysyviä asiakkaita on murto-osa, mutta myös me olemme ihmisiä muiden joukossa. Käytän kävelykeppiä tasapainoa tasaamaan ja tuo tohtori Housestakin tuttu äkäpussin kolmas jalka antaa jossain määrin tilaa liikkua, mutta tuossakin jatkovarressa on huonoja puolia. Niskavammasta johtuen kehoni asento on muuttunut ja nyt kun otan tukea kävelykepistä ja samalla painopiste muuttuu, ei aivoni pysty käsittelemään tilannetta vaan antaa virheellistä tietoa kehon asennosta antaen minulle humalankaltaisen huojuvan olotilan.

Tätä aivovammaisen pyhää kolminaisuutta (oire + apuväline = uusi oire) olemme yrittäneet kuntouttajien kanssa ratkaista ja vahvistukseksi mukaan otettiin vielä neurologisten silmäoireiden lääkäri ja kuntouttaja.

Sain juuri tällä viikolla alustavan WAD (Whiplash associated disorders) luokituksen joka oli korkein mahdollinen eli 4. Tämä tarkoittaa merkittäviä neurologisia oireita, murtumia / luksaatioita. Tiedän että minulla on ligamenttivaurio C1-C2 nikamien välissä, mutta tutkimukset jatkuvat vielä tuon vamman osalta pitkään. Juuri näistä merkittävistä neurologisista oireista yksi on näköhäiriöt (kaksoiskuvat, valoarkuus ja etäisyyksien hallinta), tästä johtuen myös silmäpoli on mukana kuntoutuksessani.

Juuri tuon silmäpolin kuntouttaja teki kotikäynnin muutama päivä sitten ja toi mukanaan kasan uusia valkoisia keppejä, ja oli minullekin yllätys että voin jatkaa luonnossa liikkumista, koska tähänkin tarkoitukseen on oma valkoinen keppi olemassa.

Tuntuu sinänsä hassulta käyttää tuota valkoista taikasauvaa ja huomata ihmisten reaktiot, kunpa vastaantulijat vain tietäisivät että näen kyllä heidän tuijotuksensa ja tilan antamisen. Toisin sanoen tuo valkoinen keppi toimii moitteettomasti, mutta mitään tukea se ei tietenkään anna jos horjahdan.

Nyt odottelen oman aivovammapolin lääkärin B-lausuntoa jotta saan senkin toimitettua vakuutusyhtiöön niiden kaikkien muiden papereiden lisäksi jotka siellä nyt jo ovat. Luulen että minun lääkärin lausunnoille on jouduttu varaamaan oma huone ja kenties palkkaamaan lisää väkeä asian hoitamiseen. Toisin sanoen minulla saattaa olla työllistävä vaikutus.

Tulehduksen anatomia

Tukijalka pettää

Taas on muutamia päiviä kulunut siitä kun viimeksi tälle rakkaalle päiväkirjalleni murheitani vuodatin, paljon on taas tapahtunut näinkin lyhyessä ajassa. On ollut tuulta ja tuiskua sekä ennen kaikkea jäätäviä kävelyteitä joiden hiekoitus on ollut kyllä ihan kohdillaan, mutta aivan kuin ilkeyttään on aurinko lämmittänyt sepelin ja saannut nuo kivenmuruset painumaan tuon kirkkaan ja liukkaan pinnan alle pitoa heikentämään.

Ihan kuin tasapainoilu tuolla aurinkoa heijastavalla pinnalla ei olisi tarpeeksi hankalaa muutenkin, päätti kehoni hankaloittaa tilannetta huomattavasti. Ensin lievänä kipuna vasemman jalan jalkapöydässä, mutta päivä päivältä kipua lisätäkseen kunnes lopulta jalkapöytä oli kirkkaan punainen ja turvoksissa. Jalkapöytääni oli tullut tulehdus ja painon varaaminen tuolle tukijalalle oli entistäkin hankalampaa. 

On varmaan kohtalon ivaa että juuri tuo tulehdus tulee vasempaan jalkaan joka on minun vahvempi puoli, jalkaan johon olen pystynyt luottamaan ja painoa varaamaan. Liikkumisestani on tullut entistäkin huojuvampaa ja kävelykeppini on joutunut kohtuuttoman rasituksen alaiseksi. 

Kävin tuota jalkaa myös tohtorille näyttämässä josko sille jotain voisi tehdä ettei tilanne pahenisi niin paljoa että vähäinenkin liikkumiseni loppuisi kokonaan, koska jalassa ei mitään rasitusmurtumaa tai muutakaan sisäistä vammaa ollut oli hoitokeinot aika vähissä, voisin jopa sanoa että olemattomat. Siinä me tohtorin kanssa sitten yhdessä ihmettelimme tuota punoittavaa ja jossain määrin pyöreäksi muuttunutta jalkapöytää  ja kuin yhteen ääneen totesimme että palaan hänen pakeilleen jos tilanne pahenee entisestään, onneksi näin ei ole vielä käynnyt. Toki tilanne ei ole myöskään rauhoittunut vaan pysynyt jossain määrin samana.

Täytyy vaan toivoa että luvatut vesisateet ja lämpiävät kelit vievät jäät tuon sepelin päältä ja ulkona liikkuminen helpottuisi siinä määrin että uskallan astua ovesta ulos. Mikäli Pekka Poudan ennusteet ei pidä paikkaansa, tulee minusta siinä tapauksessa mökkihöperö.

Sain myös tällä viikolla lausunnon neuropsykologisesta kuntoutuksesta jossa olen nyt käynyt syksystä lähtien. Lausunto oli, voisiko sanoa että odotetun kaltainen mutta kuitenkin aika rajua luettavaa vaikka tunnistan osittain oirekuvani, oli oireiden selkeä ulospäin näkyminen minulle yllätys.  

Toki aivovammassa on normaalia juurikin se että vammautunut ei tunnista muuttunutta minäkuvaa eikä välttämättä hahmota oireitaan. 

Tämän oireen takia on tärkeää että myös vammautuneen läheinen käy kuntouksessa kertomassa oman näkemyksen muutoksista vammautuneesta, sekä saamassa samalla opastusta muuttuneesta arjesta.

Neuropsykologinen lausunto

Nykytilanne: Vammautuneen oirekuvassa tulee erityisesti esiin väsymys ja uupuneisuus, muistivaikeudet, toiminnanohjauksen pulmat eli mm. Aloitekyvyn ja suunnittelun pulmat, keskittymisen pulmat, hitaus, ääniyliherkkyys, valoyliherkkyys, sanojen löytämisen vaikeus ja sanojen sekoittuminen, sosiaalisten kognition pulmat (mm. tunteiden tunnistaminen ja tilanteiden lukemisen pulmat) vetäytyminen sosiaalisista tilanteista, käyttäytymisen säätelyn vaikeus. Lisäksi yläniskavammaan liittyen mm. tasapainovaikeuksia, kaksoiskuvia, lihasjäykkyyttä, hienomotorisia ongelmia.

Yhteenveto: Vammautuneella on vahva-asteinen neuropsykologinen oirekuva, josta aiheutuu huomattavaa haittaa arkeen. Vammautunut on vahvan oirekuvansa vuoksi selvästi työkyvytön. Vammautunut hyötyisi moniammatillisesta laitoskuntoutusjaksosta Validia-kuntoutuksessa Helsingissä.

Kahlittuna ihmemaailmaan

Kirkasta valoa.

Pimeä ja hiljainen huone, voi kuulostaa karulta paikalta ja jopa pelottavalta vaihtoehdolta kevään auringon ensisäteistä nauttivasta ihmisestä. Poissa on ne ajat kun aamuaurinko ja linnunlaulu sai mielen kohoamaan ja suorastaan tarpeen tarttua haravanvarteen sekä mennä kyykkimään puutarhaan.

Mitä kirkkaampaa on, sitä heikommin näkee, maisema häviää ja ääriviivat vääristyy. Kevät on menettänyt arvokkuutensa. Onko neiti kevään viehätysvoima kadonnut? Vain kuunvalo tuntuu ymmärtävän pimeään ihmemaailmaan kahlittua kulkijaa.  

Näin romanttisella tavalla käsitelty valoarkuus kuulostaa paljon paremmin siedettävältä oireelta, mutta kun elämä ei aina ole pelkkää satua, paha ei saa palkkaansa eikä vaikeneminen ole kultaa. Itselläni tuo valoarkuus on hyvinkin haittaava tekijä, joudun käyttämään valkoista keppiä koska valo heikentää maiseman hahmottamista ja riski kaatumiseen tai tyhjään astumiseen kasvaa huomattavasti ja tuon riskin kasvaessa on suuri vaara että niskavammani pahenee ja joudun aloittamaan kuntoutukset alusta.

Saavutetut tulokset haihtuvat kivun aiheuttaman huudon mukana taivaan tuuliin.

Pimeänsylin tarjoama lepohetki ja hiljaisuus ovat voimia antavia ajatustuokioita, en voi toki jatkuvasti pimeänpuolella kulkea, mutta arvostan niitä hetkiä paljon.

Suhteeton suhteellisuusteoria.

Jos Albert Einstein eläisi, niin kävisin kyllä kyseisen pörröpään pakeilla ja kumoaisin tuon kuuluisan E=mc2 kaavan. Mitä lie miehen päässä liikkunut kun kyseisen kaavan kehitti. Aika vääristyy myös maanpäällä, jopa enemmän kuin avaruudessa. Jos mietin viime vuotta kokonaisuudessaan niin koko vuosi oli täysin vääristynyt ja tuntui että aika kulkee taaksepäin, seuraavassa hetkessä valtava aikaloikka  eteenpäin. Loppuvuodesta hyppäsin silmänräpäyksessä valovuoden eteenpäin. Kaikki tämä johtui vain ja ainoastaan saamastani hoidosta.

Hyvä Albert, jos suinkin mahdollista niin korjaa kaavasi vastaamaan myös ihmisen aikatuntemuksia, välillä aika hidastuu tai jopa pysähtyy kokonaan riippuen ihmisen kokemasta tilanteesta.

Haastattelu Lännen Mediaan.

Turku/Rauma
Anu Elo, Länsi-Suomi
Raumalla asuneen Nico Ojalan elämä muuttui täysin toukokuun lopussa vuonna 2014. Omaa rakennusalan yritystä pyörittänyt mies putosi tuolloin talon katolta neljän metrin pudotuksen maahan, kivien ja lautojen keskelle.
Ensin mies luuli selvinneensä rytäkästä lapaluun, kylkiluiden ja leukaluun murtumisilla, mutta toisin kävi.
Kuusi kuukautta onnettomuuden jälkeen Ojala alkoi saada omituisia pääkipuja ja -tuntemuksia. Kipuilun johdosta mies joutui viimein turvautumaan myös terveyskeskuspäivystyksen apuun. Apua ei kuitenkaan tuntemuksiin tullut vielä useankaan käynnin jälkeen.
-Kävin lääkärissä taukoamatta puolen vuoden ajan. Ensin minulle tyrkytettiin migreenilääkkeitä, sitten diagnoosiksi tuli jännitysniska ja lopulta lääkäri sanoi suoraan, että minä kuvittelen kaikki oireeni. Olo oli epätoivoinen, kun kukaan ei uskonut minua. Lopulta olin itsekin varma, että olen tullut hulluksi, selvittää Ojala.

Koululääkäri otti
vaivat todesta

Ojala oli aloittanut syksyllä 2014 lähihoitajaopinnot Winnovassa. Hän päätti hakea apua myös koululääkäriltä. Tämä lääkäri otti miehen oireet ensimmäisen kerran vakavasti. Lähete Poriin tuli pikana.
Porissa Ojala pääsi ensimmäisen kerran myös pään magneettikuvaukseen. Kuvissa ei näkynyt mitään, ja hänet kotiutettiin "terveen paperit" kourassa. Mies ei tosin pystynyt kävelemään, sillä aivovamma oli tuolloin jo vienyt jalkojen hienomotoriset taidot.
-Jos pääni olisi kuvattu heti onnettomuuden jälkeen Tampereella, olisi aivoissani näkynyt turvotusta, joka olisi heti kertonut aivovammasta. Näin ei kuitenkaan tehty, koska minulla ei ollut pääkipua, eikä pahaa oloa. Turvotus kestää noin kolme päivää, jonka jälkeen aivovamma ei näy enää missään kuvissa.

Harjavalta oli
suuri onni

Oireet jatkuivat. Päänsärky oli jatkuvaa, samoin huimaus ja näköhäiriöt. Lisäksi Ojala kärsi loputtomasta väsymyksestä. Hän olisi voinut nukkua 20 tuntia yhteen putkeen. Uusia oireita alkoi tulla yhä enemmän. Lähimuisti alkoi kadota, silmät eivät pysyneet enää liikkeen tahdissa ja lopulta tulivat lihasvapinat. Päässä tuntui olevan jokin todella pahasti vialla.
Tunnetta ei otettu todesta, vaan Ojala sai lopulta lähetteen Harjavallan sairaalan akuuttipsykiatrian osastolle, vakava masennus -diagnoosin kanssa.
-Harjavaltaan joutuminen oli minulle suuri onni. Siellä eräs psykiatri sanoi ensimmäisen kerran ääneen, että oireeni voisivat sopia aivovammaan. Hän myös kirjoitti minulle lähetteen Tyksin aivovammapoliklinikalle. Poliklinikalle pääsyä Ojala odotti kolme kuukautta Tyksin kriisiosastolla.

Vihdoinkin oikea
diagnoosi

Ojala sai aivovamma -diagnoosin vihdoin toukokuussa 2015, vuosi tapaturman ja puolen vuoden sairaalassaolon jälkeen. Aivovamman lisäksi hän sai toisenkin diagnoosin, sillä miehen niskasta oli tapaturman johdosta C1- ja C2-nikamien väliset nivelsiteet täysin repeytyneet.
Diagnoosin jälkeen Ojalan perhe muutti Raumalta Turkuun, sillä sopivaa kuntoutusta löytyi vain sieltä. Matkustaminen Rauman ja Turun välillä ei ollut miehelle mahdollista.
-Olen saanut paljon apua ja olen kokeillut kaikenlaisia lääkkeitä. Päänsärky ja oireiden kirjo seuraa kuitenkin mukana jatkuvasti. Tämä on niin omituista, sillä eri päivinä on eri oire hallitseva. Välillä se on päänsärky, toisinaan taas vapina tai jokin muu. Päänsärkyä on aina, mutta senkin voimakkuus vaihtelee. Kukaan ei osaa sanoa loppuuko se huomenna vai ei koskaan. Päivä kerrallaan mennään. Olen nyt fyysisesti todella huonossa kunnossa, mutta henkisesti voin loistavasti.

Hoitovirheilmoitus
saa vielä odottaa

Ojala kertoo jo oppineensa elämään vamman kanssa, vaikka tekeekin vielä töitä sen hyväksymisen eteen.
Jos mies laitettaisiin seisomaan torille muiden ihmisten sekaan, vamma ei näkyisi ulospäin. Se näkyy lähinnä käyttäytymisessä ja liikkumisessa. Ympäristön paine luokin vammautuneelle suurimmat paineet.
-Muutaman kerran minua on osoitettu sormella, kun olen liikkunut lasteni kanssa kaupungilla. Menoni näyttää varmaan siltä, kun olisin humalassa. Joudun miettimään jokaista askelta, kummalla jalalla otan milloinkin askeleen. Pari kertaa minulle on kieltäydytty jopa myymästä kahvikupillista, koska myyjä on epäillyt minun olevan humalassa. Lisäksi joudun ulkona liikkuessa pitämään tukikaulusta.
Ojalan oikean diagnoosin saaminen kesti luvattoman pitkään ja aiheutti miehelle henkistä ja fyysistä kärsimystä. Jonkinlaisen musitutuksen hän aikoo asiasta tehdä, sillä jos aivovammaa olisi osattu epäillä edes tammikuussa, olisi hän selvinnyt helpommalla.
-Minua on kehotettu tekemään hoitovirheilmoitus. Tulen sen varmasti vielä tekemäänkin, mutta vielä en jaksa siihen byrokratiaan lähteä, pohtii Ojala.