Kirkasta valoa.
Pimeä ja hiljainen huone, voi kuulostaa karulta paikalta ja jopa pelottavalta vaihtoehdolta kevään auringon ensisäteistä nauttivasta ihmisestä. Poissa on ne ajat kun aamuaurinko ja linnunlaulu sai mielen kohoamaan ja suorastaan tarpeen tarttua haravanvarteen sekä mennä kyykkimään puutarhaan.
Mitä kirkkaampaa on, sitä heikommin näkee, maisema häviää ja ääriviivat vääristyy. Kevät on menettänyt arvokkuutensa. Onko neiti kevään viehätysvoima kadonnut? Vain kuunvalo tuntuu ymmärtävän pimeään ihmemaailmaan kahlittua kulkijaa.
Näin romanttisella tavalla käsitelty valoarkuus kuulostaa paljon paremmin siedettävältä oireelta, mutta kun elämä ei aina ole pelkkää satua, paha ei saa palkkaansa eikä vaikeneminen ole kultaa. Itselläni tuo valoarkuus on hyvinkin haittaava tekijä, joudun käyttämään valkoista keppiä koska valo heikentää maiseman hahmottamista ja riski kaatumiseen tai tyhjään astumiseen kasvaa huomattavasti ja tuon riskin kasvaessa on suuri vaara että niskavammani pahenee ja joudun aloittamaan kuntoutukset alusta.
Saavutetut tulokset haihtuvat kivun aiheuttaman huudon mukana taivaan tuuliin.
Pimeänsylin tarjoama lepohetki ja hiljaisuus ovat voimia antavia ajatustuokioita, en voi toki jatkuvasti pimeänpuolella kulkea, mutta arvostan niitä hetkiä paljon.
Suhteeton suhteellisuusteoria.
Jos Albert Einstein eläisi, niin kävisin kyllä kyseisen pörröpään pakeilla ja kumoaisin tuon kuuluisan E=mc2 kaavan. Mitä lie miehen päässä liikkunut kun kyseisen kaavan kehitti. Aika vääristyy myös maanpäällä, jopa enemmän kuin avaruudessa. Jos mietin viime vuotta kokonaisuudessaan niin koko vuosi oli täysin vääristynyt ja tuntui että aika kulkee taaksepäin, seuraavassa hetkessä valtava aikaloikka eteenpäin. Loppuvuodesta hyppäsin silmänräpäyksessä valovuoden eteenpäin. Kaikki tämä johtui vain ja ainoastaan saamastani hoidosta.
Hyvä Albert, jos suinkin mahdollista niin korjaa kaavasi vastaamaan myös ihmisen aikatuntemuksia, välillä aika hidastuu tai jopa pysähtyy kokonaan riippuen ihmisen kokemasta tilanteesta.
Haastattelu Lännen Mediaan.
Turku/Rauma
Anu Elo, Länsi-Suomi
Raumalla asuneen Nico Ojalan elämä muuttui täysin toukokuun lopussa vuonna 2014. Omaa rakennusalan yritystä pyörittänyt mies putosi tuolloin talon katolta neljän metrin pudotuksen maahan, kivien ja lautojen keskelle.
Ensin mies luuli selvinneensä rytäkästä lapaluun, kylkiluiden ja leukaluun murtumisilla, mutta toisin kävi.
Kuusi kuukautta onnettomuuden jälkeen Ojala alkoi saada omituisia pääkipuja ja -tuntemuksia. Kipuilun johdosta mies joutui viimein turvautumaan myös terveyskeskuspäivystyksen apuun. Apua ei kuitenkaan tuntemuksiin tullut vielä useankaan käynnin jälkeen.
-Kävin lääkärissä taukoamatta puolen vuoden ajan. Ensin minulle tyrkytettiin migreenilääkkeitä, sitten diagnoosiksi tuli jännitysniska ja lopulta lääkäri sanoi suoraan, että minä kuvittelen kaikki oireeni. Olo oli epätoivoinen, kun kukaan ei uskonut minua. Lopulta olin itsekin varma, että olen tullut hulluksi, selvittää Ojala.
Koululääkäri otti
vaivat todesta
Ojala oli aloittanut syksyllä 2014 lähihoitajaopinnot Winnovassa. Hän päätti hakea apua myös koululääkäriltä. Tämä lääkäri otti miehen oireet ensimmäisen kerran vakavasti. Lähete Poriin tuli pikana.
Porissa Ojala pääsi ensimmäisen kerran myös pään magneettikuvaukseen. Kuvissa ei näkynyt mitään, ja hänet kotiutettiin "terveen paperit" kourassa. Mies ei tosin pystynyt kävelemään, sillä aivovamma oli tuolloin jo vienyt jalkojen hienomotoriset taidot.
-Jos pääni olisi kuvattu heti onnettomuuden jälkeen Tampereella, olisi aivoissani näkynyt turvotusta, joka olisi heti kertonut aivovammasta. Näin ei kuitenkaan tehty, koska minulla ei ollut pääkipua, eikä pahaa oloa. Turvotus kestää noin kolme päivää, jonka jälkeen aivovamma ei näy enää missään kuvissa.
Harjavalta oli
suuri onni
Oireet jatkuivat. Päänsärky oli jatkuvaa, samoin huimaus ja näköhäiriöt. Lisäksi Ojala kärsi loputtomasta väsymyksestä. Hän olisi voinut nukkua 20 tuntia yhteen putkeen. Uusia oireita alkoi tulla yhä enemmän. Lähimuisti alkoi kadota, silmät eivät pysyneet enää liikkeen tahdissa ja lopulta tulivat lihasvapinat. Päässä tuntui olevan jokin todella pahasti vialla.
Tunnetta ei otettu todesta, vaan Ojala sai lopulta lähetteen Harjavallan sairaalan akuuttipsykiatrian osastolle, vakava masennus -diagnoosin kanssa.
-Harjavaltaan joutuminen oli minulle suuri onni. Siellä eräs psykiatri sanoi ensimmäisen kerran ääneen, että oireeni voisivat sopia aivovammaan. Hän myös kirjoitti minulle lähetteen Tyksin aivovammapoliklinikalle. Poliklinikalle pääsyä Ojala odotti kolme kuukautta Tyksin kriisiosastolla.
Vihdoinkin oikea
diagnoosi
Ojala sai aivovamma -diagnoosin vihdoin toukokuussa 2015, vuosi tapaturman ja puolen vuoden sairaalassaolon jälkeen. Aivovamman lisäksi hän sai toisenkin diagnoosin, sillä miehen niskasta oli tapaturman johdosta C1- ja C2-nikamien väliset nivelsiteet täysin repeytyneet.
Diagnoosin jälkeen Ojalan perhe muutti Raumalta Turkuun, sillä sopivaa kuntoutusta löytyi vain sieltä. Matkustaminen Rauman ja Turun välillä ei ollut miehelle mahdollista.
-Olen saanut paljon apua ja olen kokeillut kaikenlaisia lääkkeitä. Päänsärky ja oireiden kirjo seuraa kuitenkin mukana jatkuvasti. Tämä on niin omituista, sillä eri päivinä on eri oire hallitseva. Välillä se on päänsärky, toisinaan taas vapina tai jokin muu. Päänsärkyä on aina, mutta senkin voimakkuus vaihtelee. Kukaan ei osaa sanoa loppuuko se huomenna vai ei koskaan. Päivä kerrallaan mennään. Olen nyt fyysisesti todella huonossa kunnossa, mutta henkisesti voin loistavasti.
Hoitovirheilmoitus
saa vielä odottaa
Ojala kertoo jo oppineensa elämään vamman kanssa, vaikka tekeekin vielä töitä sen hyväksymisen eteen.
Jos mies laitettaisiin seisomaan torille muiden ihmisten sekaan, vamma ei näkyisi ulospäin. Se näkyy lähinnä käyttäytymisessä ja liikkumisessa. Ympäristön paine luokin vammautuneelle suurimmat paineet.
-Muutaman kerran minua on osoitettu sormella, kun olen liikkunut lasteni kanssa kaupungilla. Menoni näyttää varmaan siltä, kun olisin humalassa. Joudun miettimään jokaista askelta, kummalla jalalla otan milloinkin askeleen. Pari kertaa minulle on kieltäydytty jopa myymästä kahvikupillista, koska myyjä on epäillyt minun olevan humalassa. Lisäksi joudun ulkona liikkuessa pitämään tukikaulusta.
Ojalan oikean diagnoosin saaminen kesti luvattoman pitkään ja aiheutti miehelle henkistä ja fyysistä kärsimystä. Jonkinlaisen musitutuksen hän aikoo asiasta tehdä, sillä jos aivovammaa olisi osattu epäillä edes tammikuussa, olisi hän selvinnyt helpommalla.
-Minua on kehotettu tekemään hoitovirheilmoitus. Tulen sen varmasti vielä tekemäänkin, mutta vielä en jaksa siihen byrokratiaan lähteä, pohtii Ojala.
Anu Elo, Länsi-Suomi
Raumalla asuneen Nico Ojalan elämä muuttui täysin toukokuun lopussa vuonna 2014. Omaa rakennusalan yritystä pyörittänyt mies putosi tuolloin talon katolta neljän metrin pudotuksen maahan, kivien ja lautojen keskelle.
Ensin mies luuli selvinneensä rytäkästä lapaluun, kylkiluiden ja leukaluun murtumisilla, mutta toisin kävi.
Kuusi kuukautta onnettomuuden jälkeen Ojala alkoi saada omituisia pääkipuja ja -tuntemuksia. Kipuilun johdosta mies joutui viimein turvautumaan myös terveyskeskuspäivystyksen apuun. Apua ei kuitenkaan tuntemuksiin tullut vielä useankaan käynnin jälkeen.
-Kävin lääkärissä taukoamatta puolen vuoden ajan. Ensin minulle tyrkytettiin migreenilääkkeitä, sitten diagnoosiksi tuli jännitysniska ja lopulta lääkäri sanoi suoraan, että minä kuvittelen kaikki oireeni. Olo oli epätoivoinen, kun kukaan ei uskonut minua. Lopulta olin itsekin varma, että olen tullut hulluksi, selvittää Ojala.
Koululääkäri otti
vaivat todesta
Ojala oli aloittanut syksyllä 2014 lähihoitajaopinnot Winnovassa. Hän päätti hakea apua myös koululääkäriltä. Tämä lääkäri otti miehen oireet ensimmäisen kerran vakavasti. Lähete Poriin tuli pikana.
Porissa Ojala pääsi ensimmäisen kerran myös pään magneettikuvaukseen. Kuvissa ei näkynyt mitään, ja hänet kotiutettiin "terveen paperit" kourassa. Mies ei tosin pystynyt kävelemään, sillä aivovamma oli tuolloin jo vienyt jalkojen hienomotoriset taidot.
-Jos pääni olisi kuvattu heti onnettomuuden jälkeen Tampereella, olisi aivoissani näkynyt turvotusta, joka olisi heti kertonut aivovammasta. Näin ei kuitenkaan tehty, koska minulla ei ollut pääkipua, eikä pahaa oloa. Turvotus kestää noin kolme päivää, jonka jälkeen aivovamma ei näy enää missään kuvissa.
Harjavalta oli
suuri onni
Oireet jatkuivat. Päänsärky oli jatkuvaa, samoin huimaus ja näköhäiriöt. Lisäksi Ojala kärsi loputtomasta väsymyksestä. Hän olisi voinut nukkua 20 tuntia yhteen putkeen. Uusia oireita alkoi tulla yhä enemmän. Lähimuisti alkoi kadota, silmät eivät pysyneet enää liikkeen tahdissa ja lopulta tulivat lihasvapinat. Päässä tuntui olevan jokin todella pahasti vialla.
Tunnetta ei otettu todesta, vaan Ojala sai lopulta lähetteen Harjavallan sairaalan akuuttipsykiatrian osastolle, vakava masennus -diagnoosin kanssa.
-Harjavaltaan joutuminen oli minulle suuri onni. Siellä eräs psykiatri sanoi ensimmäisen kerran ääneen, että oireeni voisivat sopia aivovammaan. Hän myös kirjoitti minulle lähetteen Tyksin aivovammapoliklinikalle. Poliklinikalle pääsyä Ojala odotti kolme kuukautta Tyksin kriisiosastolla.
Vihdoinkin oikea
diagnoosi
Ojala sai aivovamma -diagnoosin vihdoin toukokuussa 2015, vuosi tapaturman ja puolen vuoden sairaalassaolon jälkeen. Aivovamman lisäksi hän sai toisenkin diagnoosin, sillä miehen niskasta oli tapaturman johdosta C1- ja C2-nikamien väliset nivelsiteet täysin repeytyneet.
Diagnoosin jälkeen Ojalan perhe muutti Raumalta Turkuun, sillä sopivaa kuntoutusta löytyi vain sieltä. Matkustaminen Rauman ja Turun välillä ei ollut miehelle mahdollista.
-Olen saanut paljon apua ja olen kokeillut kaikenlaisia lääkkeitä. Päänsärky ja oireiden kirjo seuraa kuitenkin mukana jatkuvasti. Tämä on niin omituista, sillä eri päivinä on eri oire hallitseva. Välillä se on päänsärky, toisinaan taas vapina tai jokin muu. Päänsärkyä on aina, mutta senkin voimakkuus vaihtelee. Kukaan ei osaa sanoa loppuuko se huomenna vai ei koskaan. Päivä kerrallaan mennään. Olen nyt fyysisesti todella huonossa kunnossa, mutta henkisesti voin loistavasti.
Hoitovirheilmoitus
saa vielä odottaa
Ojala kertoo jo oppineensa elämään vamman kanssa, vaikka tekeekin vielä töitä sen hyväksymisen eteen.
Jos mies laitettaisiin seisomaan torille muiden ihmisten sekaan, vamma ei näkyisi ulospäin. Se näkyy lähinnä käyttäytymisessä ja liikkumisessa. Ympäristön paine luokin vammautuneelle suurimmat paineet.
-Muutaman kerran minua on osoitettu sormella, kun olen liikkunut lasteni kanssa kaupungilla. Menoni näyttää varmaan siltä, kun olisin humalassa. Joudun miettimään jokaista askelta, kummalla jalalla otan milloinkin askeleen. Pari kertaa minulle on kieltäydytty jopa myymästä kahvikupillista, koska myyjä on epäillyt minun olevan humalassa. Lisäksi joudun ulkona liikkuessa pitämään tukikaulusta.
Ojalan oikean diagnoosin saaminen kesti luvattoman pitkään ja aiheutti miehelle henkistä ja fyysistä kärsimystä. Jonkinlaisen musitutuksen hän aikoo asiasta tehdä, sillä jos aivovammaa olisi osattu epäillä edes tammikuussa, olisi hän selvinnyt helpommalla.
-Minua on kehotettu tekemään hoitovirheilmoitus. Tulen sen varmasti vielä tekemäänkin, mutta vielä en jaksa siihen byrokratiaan lähteä, pohtii Ojala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti