Syrjäytymisen ja yksinäisyyden ABC

 Erillaisuus pelottaa boksin sisällä olevia.

Kävin eilen erittäin mielenkiintoisen paneelikeskustelun Aivovammaliiton ja Aksonin järjestämässä tilaisuudessa, mukana oli kokemustoimijoita molemmista liitoista sekä järjestöjen edustajia että asiantuntijoita. Keskustelussa yhtenä osana nousi esiin vammautuneen syrjäytyminen ja yksinäisyys ja sen tuomat haasteet jo valmiiksi vaikeaan arkeen. Tämän keskustelun innoittamana tai pikemminkin suuttuneena siihen, että erillaisuus olisi jotenkin oikeutettua syrjimiselle ja sen mukanaan tuomalle yksinäisyydelle, niin ryhdyin miettimään mikä tämän kaiken takana on. Mikä aiheuttaa syrjintään ja johtaa yksinäisyyteen.

On totta, jo ihan tutkimustenkin valossa että vammaisuus lisää merkittävästi riskiä syrjäytyä yhteiskunnan tukiverkon ulkopuolelle ja se on myös omiaan aiheuttamaan yksinäisyyttä. Mutta onko vammaisuus jokin automaatio kyseisille haasteille, vai johtuuko asia kuitenkin ullkopuolisista tekijöistä? Entä mitä syrjäytyminen tarkoittaa ja miten yksinäisyys näkyy vammautuneen arjessa? Tässä muutamia kysymyksiä joita itselläni eilisen paneelikeskustelun yhteydessä heräsi.

Syrjäytyminen lyhykäisyydessään tarkoittaa osallistumismahdollisuuksien kaventumista tai puuttumista työelämässä, koulutuksessa, harrastemahdollisuuksissa, sosiaalisessa elämässä sekä poliittisessa toiminnassa. Tämä siis lyhykäisyydessään, mutta asiaa pitää avata vielä tarkemmin jotta todelliset syyt syrjäytymiselle nähtäisiin paremmin.

Esimerkiksi jos aloitetaan tuosta osallistumismahdollisuuksien kavemtumisesta tai puuttuumisesta, niin julkisten tilojen, työpaikan tai liikennevälineiden esteettömyys on usein puutteellista, joka johtaa monesti  osallistumismahdollisuuksien merkittävään kaventumiseen. Vammautunut saattaa jäädä ilman tarjottua työpaikkaa, koska kulkeminen julkisilla ei onnistu esteellisyydestä johtuen.

Koulutuksessa puolestaan mukautetun opetuksen rajallisuus tai jopa sen puuttuminen on huomattava tekijä vammautuneen kyvyssä opiskella. Harrastemahdollisuuksissa toki henkilön vamma jo rajaa mahdollisuuksia eri lajien kohdalla, mutta myös harrastemahdollisuuksien hinta ja valmennus vammaisurhelussa on jopa merkittävästi kalliimpaa kuin niin sanotusti terveiden ihmisten kohdalla.

Sosiaalinen elämä on yksi vammautuneen suurinpia syrjäytymisen tekijöitä ja sen puuttuminen tai katkeaminen vammautumisen myötä johtaa usein myös muihin sairauksiin, kuten masennukseen. Vammautunut kokee myös usein ennakkoluuloja vapaa-ajan elämässään joka rajoittaa hänen sosiaalista verkostoaan. Vammautunut saattaa kokea ettei enään riitä puolisolleen tai pitää itseään taakkana, tämä johtaa kierteeseen jonka lopputuloksena on usein ero tai rikkoutunut parisuhde jossa kumpikaan osapuoli ei koe saavansa riittävästi huomiota.

Muita syrjäytymisen riskitekijöitä ovat taloudellinen tilanne sekä ennakkoluulot ja asenteet, näistä ensimmäisenä avaan tuota taloudellista tilannetta ja miten se voi johtaa syrjäytymiseen. Ihmisen vammauduttua, saattaa hänen taloudellinen tilanteensa muuttua merkittävästi ja tämä saattaa myös lisätä köyhyyden riskiä. Vammautunut saattaa joutua myymään omaisuuttaan turvatakseen talouttaan. Madaltunut tulotaso tai jopa köyhyys myös rajaa mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnallisiin toimintoihin tai vapaa-ajan viettoon.

Entä sitten ennakkoluulot ja asenteet? On valitettavaa, että edelleen vammaisuus on jollakin tapaa tabu ja siitä puhuminen koetaan joskus jopa häiritseväksi, yhteiskunnassa esiintyy myös asenteellisia esteitä, jotka heikentävät vammautuneen asemaa ja heikentää heidän mahdollisuuksiaan osallistua yhteiskunnan eri osa-alueisiin kuten poliittiseen toimintaan.

Näin minä nään syrjäytymisen syyt ja seuraukset, mutta vammaisuus ei ole pelkkää syrjäytymistä, siihen liittyy yhtenä osatekijänä myös yksinäisyys ja siitä seuraavaksi.

Yksinäisyys vammaisuudessa.

Yksinäisyyteen liittyy hyvin paljon samoja tekijöiyä, kuten syrjäytymiseen. Nämä edellä mainitut asiat ovat omiaan lisäämään vammautuneen yksinäisyyttä ja eristäytymistä sosiaalisista tilanteista sekä verkostoista. Myös pelko erillaisuudesta voi aiheuttaa yksinäisyyttä, tunne ettei kuulu joukkoon on omiaan ajamaan vammautuneen yksinäisyyteen. Yksinäisyyteen on myös joukko muita tekijöitä ja näitä ovat esimerkiksi puutteeliset palvelut, psykologiset tekijät ja teknologian kehitys.

Jos lähden purkamaan tätä asiaa jälleen tekijä kerrallaan ja avaamaan näin syitä vammautuneen kokemalle yksinäisyydelle. Jos ensimmäisenä otetaan tuo puutteelliset palvelut ja mitä se tarkoittaa, sekä miksi se saattaa lisätä riskiä yksinäisyydelle.

Puutteelliset  palvelut tarkoittaa, esimerkiksi Kelan tarjoamien palvelujen saamattomuutta, tai myönnetyt palvelut saattavat olla riittämättömiä, kuten vammaispalveluiden myöntämä henkilökohtainen apu tai kuljetuspalvelu. Nämä voi johtaa vammautuneen osallisuuden vähentymiseen sosiaalisessa elämässä. Myös riittämättömät vammaispalvelujen myöntämät kuljetuspalvelut saattavat olla esteenä vammautuneen työnteolle sekä vapaa-ajan vietolle.

Entä sitten psykologiset tekijät? Usein kun ihminen vammautuu, niin hänelle saatta kehittyä riski sairastua myös masennukseen tai ahdistukseen. Tämä niin sanottu liitännäis sairastuminen on omiaan lisäämään yhsinäisyyttä. Myös pelko erillaisuudesta saattaa aiheuttaa ahdistusta. Vammaisuus kokonaisuudessaan on niin suuri tekijä ihmisen arjessa, että se rajaa vääjäämättä ihmisen sosiaalista verkkoa pienemmäksi tai jopa eristää ihmisen se ulkopuolella kokonaan, tämän johdosta psykologiset tekijät tulisi nostaa useammin esille kun puhutaan vammaisuudesta.

Lopuksi vielä teknologia ja sen kehitys, koska maamme on kovaa vauhtia digitaalisoitumassa ja lähen kaikki palvelut ovat muuttuneet sähköisiksi, valitettavasti näiden palvelujen saavutettavuus selkokielellä tai esteettömänä ei ole pysynyt kehityksen perässä ja tämä on johtanut siihen, että vammautunut ei pysty tai osaa käyttää enään tarvitsemiaan palveluja. Tämä on myös kasvattanut riskiä vammautuneen yksinäisyyteen.

Tässä minun näkemys vammautuneen ihmisen syistä kokea syrjäytymistä ja yksinäisyyttä, koska kaikki ei ole näin musta valkoista, niin on myös joukko toimenpiteitä jolla jopa hyvinkin pienillä teoilla saadaan merkittäviä parannuksia aikaiseksi, toivottavasti yhteiskunta olisi myös valmis niitä kuuntelemaan. 

Nico Ojala

Vammautuneet myynnissä Kelan huutokaupassa.

 Vammautuneet, nuo nykyajan huutolaiset.

Suomi on kokenut kovia aikoja, on sotia ja niiden jatkoja, on lavantautia sekä syöpälaisiä, huutolaisia ja köyhäinhoitoa. Nyt nuo kaikki vitsaukset sotia lukuun ottamatta ollaan ottamassa käyttöön kun Kela kilpaikuttaa vaativan lääkinnällisen kuntoutuspalvelut jälleen ensi vuonna. Näitä kuntoutuksia ovat, fysio-, allas-, ratsastus-, toiminta-, puhe-, musiikki-, perhe-, psyko- ja kuvataideterapia, myös neuropsykologinen kuntoutus tulee kilpailutukseen.

Jos palataan ajassa taakse päin,historian mustiin vuosiin 1800 luvusta aina 1910 vuoteen, tuolloin Suomessa oli käytössä järjestelmä, jossa kunta luovutti huutokaupaa muistuttavassa tilaisuudessa elatusta vailla olleen lapsen tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle, lasten lisäksi kunta myi vanhuksia, sairaita ja vammaisia ihmisiä.

Huutokauppa järjestettiin perinteisesti aina viattomien lasten päivänä 28 juolukuuta, joka lähtökohtaisesti tuntui todella väärältä päivältä myydä lapsia tai vammaisia niistä vähiten tarjoavalle. Huutokauppatoiminta lopetettiin virallisesti vuonna 1923 kun voimaan astui köyhäinhoitolaki, tästä huolimatta kunnat järjestivät huutokauppaa vielä 1930 luvulla ilmeisen laittomasti, koska juuri kukaan ei tuolloin kieltoa valvonut, tai jos valvoi niin ei siihen puuttunut. 

Pienten korvausten ja valvonnan olemattomuuden johdosta huutolaisten kohtelu oli huonoa ja heitä usein käytettiin vain työntekoon erityisesti maaseudulla. Huutolaiset joutuivat raatamaan orjuuden kaltaisissa olosuhteissa ja lapsia sekä vammaisia kohdeltiin julmasti, mutta myös pahoinpideltiin mikäli he eivät jaksaneet tehdä heille annettuja raskaita töitä. Huutolaisia ei myöskään koskenut vuonna 1923 voimaan tullut köyhäinhoitolaki.

Köyhäinhoitolaki oli oikeastaan ensi askel nykyiseen sairausvakuutuslakiin ja sosiaalivakuutukseen, lain tarkoitus oli pitää huolta työntekijästä, eli se ei aluksi koskenut heitä jotka tuolloin työelämän ulkopuolella oli syystä tai toisesta. Köyhäinhoitolain 5§ sisältö kuului seuraavasti: " Jos työntekijä on ollut saman työnantajan töissä tai palvellut samassa liikkeessä tai yrityksessä vähintään kaksikymmentä vuotta ja sinä aikana tullut kivulliseksi tahi muutoin työhön kykemättömäksi, ettei hän enään voi itseään elättämään, olkoon oikeutettu voimiensa mukaisesti työtä vastaan saamaan kuolinpäiväänsä asti elatuksensa työnantajan tahi, jos niin kohtuullisesti harkitaan, hänen perillisistään tahi liikkeen tai yrityksen omistajalta.

Tätä voisi pitää myös jollakin tapaa jopa perempana lakina kuin nykyistä lakisääteistä työtapaturma- ja ammattitautilakia, joka antaa huomattavasti enemmän valtaa vakuutus- ja työeläkeyhtiöille, toisin kuin tämä köyhäinhoitolaki, joka määrää työnantajan, liikkeen tai yrityksen korvausvelvolliseksi mikäli ihminen sairastui tai vammautui työssään. Laissa on kylläkin yksi seikka joka ei enään tänä päivänä toteudu kovin monessa ammatissa, eli tuo kahdenkymmenen vuoden työskentely samalla työnantajalla.

Myöskään kriteerit jolla köyhäinhoitolain käytäntöönpano määräytyi ei ihan vastaa tämän päivän tarpeita, nuo kriteerit olivat muunmoassa seuraavat: Lain 36 - 38§ köyhäinhoitolaki kohdistettiin mielisairaisiin, avuntarpeessa oleviin, sokeisiin, kuuromykkiin, raajarikkoisiin, kaatuvaistautisiin ja tylsämielisiin. 

Näin siis elettiin yli satavuotta sitten ja kehitys on kulkenut sekä sairaudet ja vammat ovat saaneet uusia nimiä, myöskin lakeja on kirjoitettu uusiksi ja varmasti ihan aiheestakin. Yksi on kuitenkin pysynyt liki samana tämän koko maan historian ajan, eli suhtautuminen vammautuneisiin ja sairastuneisiin, heitä kohdellaan edelleen huonosti, heitä pahoinpidellään hoitolaitoksissa ja sidotaan sänkyihin, tästä esimerkkinä vaikka taanoinen Turun Kupittaan vanhuspuolen psykiatrinen osasto jossa hoidossa olevat olivat joutuneet todella raa'an väkivallan kohteeksi. Vammautuneita lapsia kohdellaan kaltoin hoitolaitoksissa eli syrjintää esiintyy edelleen  ihan kautta linjan aivan kuten huutolaisaikaan, onki siis valitettavaa, että kaikki kehitys ei kulje eteen päin, jotkin tuntuu jäävän paikoilleen ja yhteiskunta on valmis ummistamaan silmänsä koko asialta jotta muilla olisi kaikki paremmin.

Toki joskus myös vammautuneiden ja sairastuneiden oloa on pyritty huomioimaan kuntoutuksella jonka pääasiallinen maksaja on ollut Kela. Kuntoutusta on tarjottu vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena jossa kuntoutujan tarpeet on otettu huomioon yksilöllisesti, toisena muotona on tarjottu harkinnanvaraista laitoskuntoutusta ja osalle tarjottu ryhmäkuntoutus on ollut toimiva muoto, asiat ovat siis joskus ainakin olleet hieman paremmin ja on ainakin haluttu näyttää, että meistä pidetään huolta, jopa kuntoutuksen laatuun on panostettu ja sitä on vaadittu tiukin laatukriteerein.

Noita laatukriteerejä on ollut esimerkiksi painotukset kuntoutustiloihin, henkilökunnan ammattitaitoon sekä jatkuvaan kouluttautumiseen, kuntoutuslaitteisiin, esteettömyyteen ja muihin kuntoutukseen liittyviin tekijöihin, toki hinta on myös näytellyt omaa osaansa koko kriteeristössä, mutta sen painotus on ollut vähäisempää, kuin itse kuntoutuksen. Tämä siis joskus niinä hyvinä aikoina. Pikku hiljaa Kela on kuitenkin ryhtynyt muuttamaan kriteeristöään ja hinta on ryhtynyt näyttelemään aina vain suurempaa osaa palveluntuottajan valitsemisessa, toki tilat, laitteet ja ammattitaito ovat olleet mukana, mutta vähäisemmällä painotuksella.

Nyt kuitenkin tänä vuonna (2024) Kela on päättänyt kilpailuttaa uudelleen vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen johon siis sisältyy alussa mainitsemani kuntoutusmuodot ja uuden kriteeristön laatuvaatimuksena on tällä kertaa vain hinta ja tämä tekee meistä vammautuneista ja sairastuneista juurikin nykyajan huutolaisia, jossa kunnan sijaan Kela on se joka pitää huutokauppaa ja ostajina on tällä kertaa kaikki jotka Kelan palveluntuottajarekisteriin ovat itsensä ilmoittaneet.

Ensi vuodesta lähtien kuka palveluntuottaja tahansa voi kuntouttaa vaikka aivovammaista tai kipuoireyhtymää (CRPS) sairastavaa ihmistä vaikka omassa autotallissa tai kanalassa jos nyt sellaisen sattuu omistamaan, koska mitää painotuksia ei enään ole, ei siis edes ammattitaitoon tai kuntoutustiloihin niin voin vain kuvitella mihin tämä tulee johtamaan. Kuvitellaan vaikka lapsi joka jonkin traumaattinen kokemuksen johdosta joutuu turvautumaan psykoterapiaan, onko oikein että tuo kuntoutus tapahtuu kosteassa kellaritilassa kuin että se tapahtuisi asianmukaisissa tiloissa jossa lapsi kokee olonsa turvalliseksi? Tämä nyt oli aika karrikoitu esimerkki, mutta totuuden nimissä tähän on mahdollisuus uuden kriteeristön puolesta.

Kela myös lakkauttaa ryhmämuotoisen kuntoutuksen kokonaan vuoden vaihteen jälkeen, toki tätä kuntoutusmallia ei juurikaan käytetä ainakaan vammautuneiden tai sairastuneiden osallla, mutta joillekkin varmasti kyseinen kuntoutusmuoto on sopinut ja lakkautuksen johdosta ei toista sopivaa kuntoutusmuotoa välttämättä enään löydy. Tiedän että elämme taloudellisesti vaativia aikoja ja joka paikasta tulee säästää sekä karsia, mutta miksi se tehdään aina vammautuneiden ja sairastuneiden kustannuksella, varsinkin kun kyseessä on Kela tai hyvinvointialueiden vammaispalvelut.

Kuka tai mikä taho oikeuttaa kohtelemaan meitä vammautuneita ja sairastuneita siten, ettei meillä olisi mitään ihmisoikeuksia eikä meidän toimintakyvyn ylläpitämiseksi kannata rahaa tuhlata? Eikö meidän antamalla panostuksella ja maksamilla veroilla ole mitään arvoa? Vaikka pidättekin meitä huutolaisina, niin osoittakaa edes vähän kunnioitusta älkääkä toistako samoja virheita joka meidän maamme historian tahraa ennen ja nyt. Te aiheutatte kärsimystä ahneudella, välinpitämättömyydellä. Te ette tiedä mitä olette tekemässä ja siksi annan teille anteeksi ja toivon että jonain päivänä ymmärätte tekemänne virheen ja tuolloin itse ymmärrätte pyytää meiltä anteeksi.

Nico Ojala

On lottovoitto vammautua muualla kuin Suomessa.

 Kuvitteellisesti kaikki hyvin.

Usein kuulee sanonnan, että on lottovoitto syntyä Suomessa. Tuo varmaan pitää jossain määrin paikkaansa, mikäli on yhtään maailmaa kierrellyt tai uutisia seurannut. Pitäisin tuota Suomeen syntymistä ehkä kuitenkin kuusi plus lisä tilanteena, koska kaikki ei ole kuitenkaan ihan hyvin vaikka niin annamme itsellemme ymmärtää. Esimerkiksi maamme sosiaapalvelut, sairaanhuoto ja sosiaalivakuutukset ovat hyviä esimerkkejä rapistuvasta Suomikuvasta sekä epätasa-arvoisesta kehityksestä.

Myös moni muu asia on Suomessa pielessä, lista olisi varmasti loputon ja enkä sitä sen takia tähän ryhdy kirjaamaan, mutta voisin muutaman minulle tärkeän asian nostaa esille, kuten vakuutus- ja työeläkelaitosten liian suuri valta korvausasioiden päätöksenteossa, vakuutuslääkäreiden koulutus ja palkkiojärjestelmä, kolmannen sektorin alasajo sekä vammautuneen tai sairastuneen liian suuri todistustaakka vakuutuskiistoista ja siihen liittyvä merkittävä taloudellinen riski. Siksi ajatteli kirjoittaa näistä kahdesta aiheesta, eli vakuus- ja työeläkeyhtiöiden liian suuri valta sekä vammautuneen tai sairastuneen merkittävä taloudellinen riski korvauskäsittelyssä, mutta ensin tuosta sosiaalivakuuruksesta.

Moni ei tule edes miettineeksi esimerkiksi mitä sosiaalivakuutus tarkoittaa ja mitä sillä kustannetaan, sosiaalivakuutus tarkoittaa niitä kaikkia etuisuuksia joita meistä lähes jokainen tulee hakemaan ja todennäköisesti saamaan elämänsä aikana, sosiaalivakuutus turvaa toimeentulon lapsen syntymän, vanhuuden, työttömyyden, sairastumisen ja vammautumisen sekä esimerkiksi perheen huoltajan menehtymisen aiheuttamien taloudellisten menetysten varalta. Eli kyse on hyvin merkittävästä vakuutuksesta. On myös hyvä muistaa että osa sosiaalivakuutuksista on ansiosidonnaisia ja perustuu työntekoon. 

Näitä sosiaalivakuutuksen maksajia ovat Kela, tapaturmavakuutus- ja työeläkeölaitokset sekä työttömyyskassat. Sosiaalivakuutus on aikoinaan luotu 1937 ja se perustuu pitkälti silloiseen vaivaishoitoon ja syytinkisopimuksiin. Se mitä moni ei tiedä, niin esimerkiksi sairasvakuutus oli puheissa esillä jo vuonna 1920, eli huomattavasti aikaisemmin kuin sosiaalivakuutus, mutta se näki päivänvalon vasta vuonna 1964, eli yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuin itse ajatus sairasvakuutuksesta heräsi. 

Suomi on myös todellisuudessa Euroopan viimeisempiä maita jossa nämä kaksi sosiaalivakuutta otettiin käyttöön, tämä johtui silloisten puolueiden riitelystä jossa Sosiaalidemokraatit ajoivat työväenvakuutusta palkkatyössä oleville, kun taas maalaisliitto ja SKDL pelkäsi tämän jättävän maalaisväestön sairaisvakuutuksen ulkopuolelle. Samaa keskustelua käytiin ansiosidonnaisten eläkkeiden ja kansaneläkkeen välillä, tämä riita johti siihen, että näiden rinnalle luotiin ansiosidonnainen työeläkejärjestelmä 1960. 

Miten sitten nykypäivään on tultu ja mikä on muuttunut, että valta on annettu työeläke- ja vakuutusyhtiöille? Mikä taho on antanut mandaatin ulkopuoliselle taholle päättää meidän sosiaalivakuutuksesta ja miksi siihen ei monista yrityksistä huolimatta saada kuin pieniä muutoksia, kuten olen sen itsekkin saanut kokea ja huomata kun aikoinaan ystävieni kanssa olin luovuttamassa Oululaisen aktiivin Pertti Latvalan alulle panemaa kansalaisaloitetta.

Meidän täytyy palata takaisin politiikkaan ja vuoteen 1991 ja Ahon hallitukseen, tuolloin koettiin myös iso lama, mutta palataan siihen myöhemmin. Silloinen päähallituspuolue Keskusta piti kyllä huolta perusturvasta, eli sosiaalivakuutuksesta mutta leikkasi ansiosidonnaisista etuisuuksista, tämä johti palkansaajan tulojen pienentymiseen. Kun Ahon hallituskausi päättyi, niin vuoroon tuli Lipposen ja sosiaalidekraattien vuoro, jotka puolestaan leikkasivat perusturvasta ja paransi ansiosonnoista sosiaaliturvaa.

Lopullinen kohtalonhetki sosiaaliturvan olemassaolosta koettiin juuri tuolloin 1992 kun silloinen Pääministeri Aho kutsui neljä ostajapankkia luokseen ja tuolloin tehty salainen SSP sopimus antoi pankeille oikeuden poistaa yrityksia markkinoilta ja realisoida heidän omaisuus. Seuraava askel koettiin kun Presidentti Mauno Koivisto kutsui luokseen oikeusjärjestelmän edustajat ja heitä ohjeistettiin antamaan pankeille suosituimmuusasema. Koska pankit ottivat valtion heikosti hoidetun talouden omalle kontolle, vastapalveluksena valtio antoi näille oikeuden toimia laittomasti tuon suositummuusaseman nojalla, nykyään nuo 1992 luvun pankit toimivat vakuutusalalla sekä työeläkeyhtiöinä, tässä siis selitys lyhykäisyydessään miksi vakuutus- ja työeläkeyhtiöt ovat siinä asemassa jossa nykyään ovat.

Siinä pieni historian oppimäärä ja selitys nykypäivän tilanteeseen. Edelleen näillä silloisilla pankeilla ja nykyisillä vakuutus- ja työeläkeyhtiöillä on voimassa tuo suosituimmuusasema.

Sosiaalivakuutus jälleen leikkurissa.

Sosiaalivakuutusta on Suomen historiassa leikelty ja välillä paranneltu, mutta kaiken kaikkiaan sen tuoma turva on ollut jollakin tapaa riittävä välttämättömiin menoihin. Samaa ei voida sanoa nykyisen hallituksen toimien jälkeen, jossa koko sosiaalivakuutus halutaan romuttaa ja siirtää valtaa entuudestaan juurikin noille ostajapankkien jälkeläisille. Tämä tarkoittaa todella epävarmoja aikoja monelle sosiaalivakuutuksen käyttäjille.

Sosiaalivakuutuksesta on esimerkiksi leikattu vuonna 2024 lapsikorotukset, suojaosuudet ja aikuiskoulutustuki. Myös asumistukeen on tehty muutoksia, mutta nämä leikkuut realisoituu lopullisesti keväällä 2025.

Näiden tapahtumien ja uusien leikkausten johdosta Suomi on todella huono maa vammautua tai sairastua, vaikka moni toisin luulee. Nykyään jos asianmukaista ja kattavaa hoitoa haluaa, niin ihmisen on siitä itse maksettava. Tämä tarkoittaa, että vain hyvätuloiset ja maksukykyiset voi vammautua tai sairastua Suomessa, meidän muiden kannattaa tehdä se jossain muualla.

Nico Ojala

Naantalin vammaispalvelut juuttui 90 luvulle.

 Asenne ratkaisee.

Tasa-arvoiset ja kattavat terveydenhuolto sekä sosiaalipalvelut ovat maamme sivistyksen perusta ja yksi tasa-arvoisen kohtelun perusteista, jossa huomioidaan niin sairastuneet kuin vammautuneet omana itsenään, sekä osataan että ennen kaikkea halutaan huomioida kulloinkin henkilön arkea hankaloittavat haasteet ja hankaluudet.

Kuitenkin tämän tavoitteen saavuttamiseksi vaaditaan että jokaiselle palveluja tarvitsevalle tulisi turvata riittävät ja laadukkaat  palvelut ihmisen sosioekonomisesta tai asuinalueesta riippumatta, valitettavasti tämä tavoite on menetetty lukuisten säästöjen ja palveluverkoston lakkautusten takia. Varsinkin maamme vammaispalvelut ovat olleet suurten säästöjen kohteena ja tämän johdosta myös vammaispalvelut ovat ryhtyneet karsimaan jo myönnettyjä avustajatunteja sekä kuljetuspalveluja, näissä leikkauksissa ja lakkautuksissa asiakkaan tasa-arvoinen kohtelu on vain kaiho muisto menneisyydestä.

Vuonna 2009 tehdyn OECD maiden tasa-arvoisten ja kattavien terveydenhuolto ja sosiaalipalvelujen  vertailussa Suomi sijoittui koko tutkimuksen häntäpäähän, taakse jäi vain kolme muuta maata, toisin sanoen jo tuolloin oli viitteitä siitä, että maamme terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut ovat joutumassa uuteen valoon, viimeistään tuolloin myös nyt näkyvä alamäki alkoi eikä kukaan tai mikään hallitus puoluepolitiikasta huolimatta ole pystynyt pysäyttämään tuota kehitystä, toki terveyspalveluja on pyritty kasvopesemään ja pyritty näyttämään maailmalle, että kaikki on kunnossa, samalla kuitenkin sosiaalipalvelut on jäänyt täysin ilman huomiota ja tarvittavia toimia. Onkin siis hämmästyttävää, että maamme terveydenhuollon tila tulee jälleen yllätyksenä poliittisille päättäjille ja ennen kaikkea kuvitelma että sosiaalipalveluissa olisi jotenkin löyhää rahaa josta leikata osoittaa täydellistä tietämättömyyttä sekä piittaamattomuutta heitä kohtaan joiden elämää näillä palveluilla pyritään edistämään.

Mutta jos palataan tuohon tutkimukseen ja mitä sen jälkeen on tapahtunut niin kaikesta kiiltokuvista ja kasvojenpesuista huolimatta maamme tasa-arvoinen sekä kattavat terveys- ja sosiaalipalvelut ovat todellisuudessa kolmanneksi heikointa koko EU:n alueelle, meitä huonommin pärjää vain Puola ja Espanja. Tästä todellisuudesta maamme päättäjät haluavat olla hiljaa ja uskotella  että leikkausvaraa olisi vielä jäljellä, sekä palveluverkkoa on mahdollista supistaa ilman että siitä koituisi haittaa palveluja tarvitseville. Koska maamme sairaalaverkko on jo valmiiksi suppea, niin sen vähentäminen ei voi olla näkymättä ihmisten arjessa. Myöskään vammaispalvelujen supistaminen ja myönnettävien palvelujen järjenvastainen leikkaukset aiheuttavat jo nähtävää epätasa-arvoa vammaisten ja sairastuneiden arjessa.

Kun aikoinaan silloista SOTEa alettiin suunnittelemaan, niin jo tuolloin puolueideologiset tavoitteet haluttiin sorvata mukaan SOTEen, SOTE alueita haluttiin mahdollisimman paljon, jotta eräs silloin vallassa ollut puolue olisi saanut sementoida oman kannatuksensa silloisiin maakuntiin, toinen puolue joka tätä soppaa oli hämmentämässä halusi, että SOTE alueita olisi vain viisi ja pääkaupunkiseutu olisi erillään koko SOTEsta. SOTE ei kuitenkaan koskaan maaliin mennyt mutta jo tuolloin tehdyt virheet seurasivat matkassa ja kun viimein hallitus pääsi sopuun niin SOTE muutti nimeään Hyvinvointialueeki ja koko paketti kaikkine virheineen pantiin toimeen.

Pian kuitenkin selvisi kaikille, että rahoitus ylipäätään tämän uudistuksen pyörittämiseen ei kertakaikkiaan riitä ja vain vuosi kun hyvinvointialueet olivat olleet toiminnassa niin koko maanlaajuinen alijäämä on liki 1.5 miljardia. Hallitus on tämän takia patistanut hyvinvointialueiden aluehallituksia etsimään säästöjä ja mistä hyvinvointialueet sitten säästöjä etsii, punakynä löysi hyvin pian säästettävää juurikin niistä palveluista joissa olemme jo valmiiksi Euroopan hännillä, eli tasa-arvoisesta ja kattavista palveluista. Nämä säästötoimet ja nyt paljastunut hyvinvointialueiden todellinen alijäämä taitaa todellisuudessa tiputtaa Suomen OECD maiden hännille, eikä sillä voi olla mitään myönteistä imagon nostatusta tiedossa.

Yksi ryhmä joka näistä säästöistä eniten kärsii kaikessa hiljaisuudessaan on juurikin sairastuneet ja vammautuneet, joiden toimeentulo perustuu ainakin joltain osin kansaneläkkeeseen, peruspäivärahaan tai muuhun sosiaalitoimen tukeen. Tähän tukeen lasketaan myös avustajapalvelut sekä kuljetuspalvelut vaikka niitä ei rahallisesti palveluntarvitsijan tuloksi lasketa. Näistä vuosien mittaan tehdyistä säästöistä ja varsinkin tämän hallituksen ankarista leikkauksista johtuen, juurikin sosiaalipalvelut ovat heikentyneet merkittävästi ja ovat jo vaarassa aiheuttamaan suurta inhimillistä kärsimystä ja varmasti sitä jo aiheuttaakin.

Koska itselläni on kokemusta Varsinais-Suomen hyvinvointialueesta (Varha) ja sieltä ennen kaikkea Naantalin vammaispalveluista joka on siis osa tätä sosiaalipalveluja, joihin leikkaukset ovat osuneet enemmän kuin muualle. Nämä leikkaukset ja säästötoimet ovat myös muuttaneet vammaispalveluiden henkilökunnan toimintatapaa, tämä näkyy ennen kaikkea kohonneina hakemusten hylkymäärinä sekä vammaispalvelulain kyseenalaisena tulkintana.  Varsinkin vammaisuuden tai haitan kriteeristöt ovat ottaneet takapakkia ja vaikeavammaisuutta mitataan Naantalin vammaispalveluissa lähinnä 1990 luvun tavalla, jolloin vaikeavammainen ihminen oli  täysin avustettava niin vessa toimissa kuin henkilökohtaisessa hygieniassa. Tämä on antanut Naantalin vammaispalveluille tavan säästää vammaispalvelun menoissa.

On hyvin valitettavaa että juurikin Naantalin vammaispalveluiden sosiaalityöntekijöiden asenne on muuttunut vähätteleväksi ja jopa syrjiväksi. Vaikka tällä asenteellisella ja syrjivällä tavalla saadaan säästöjä niin on varmasti aiheellista kysyä onko hinta oikea? Onko säästöt ja ihmisten arvostuksen vähentäminen tärkeämpää, kuin hyvä maine  ja tasa-arvoinen kohtelu?

Yhtenä esimerkkinä Naantalin vammaispalveliuden asenteellisuudesta voidaan käyttää kuljetuspalvelua, koska kriteeristö on muutettu liki kivikauteen, niin vammautuneilta ja sairastuneilta evätään jo myönnetyt kuljetuspalvelut uuden palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Naantalin vammaispalveluille on aivan sama kulkeeko julkisia kulkuneuvoja eden kohtuullisen tai jopa lainkaan vammautuneen tai sairastuneen kotipaikan lähellä, palvelu lakkautetaan ja jos päätökseen on tyytymätön niin vammautunutta tai sairastunutta kehoitetaan muuttamaan lähemmäksi palveluja.

Tässä siis vain yksi esimerkki vammaispalveluiden toimista, tätä samaa esiintyy myös muuallakin kuin vain Naantalissa, mutta koska asia on tärkeä nostaa esille niin halusin juuri tuon Naantalin vammaispalvelut tähän esimerkkiin. 

Nico Ojala

nico.ojala72@gmail.com