Elämään opettelua

maanantai 5. marraskuuta 2018

Vain kipu muistuttaa elämästä

Luku I

Harmaalla maalattu maisema



Jokin on ajanut minut nurkkaan tässä sairaalan sängyillä sisustetussa huoneessa, katosta roikkuvan lampun vilkkuminen sattuu silmiini. Jokaisen välähdyksen aiheuttama rätinä vihloo korviani samalla peittäen kaiken muun äänimaailman tajuntani ulkopuolelle. Aika ajoin välähtävä valo paljastaa kädessäni olevan skalpellin sekä nuo punaiset tahrat paidallani. Vaikka tärisen kylmyydestä, niin ranteista pulppuava veri lämmittää käsiäni. Aivain kuin lämmintä vettä valuisi kämmenselkää pitkin kohti sormia ja sitä kautta lattialle.


Minulla ei ole käsitystäkään missä olen, mutta en selvästikkään ole täällä yksin, oviaukosta kajastava valo luo ääriviivat noille neljälle ihmiselle. Vaikka erotan heidän suun liikkeet ja osoittelun, niin sanoista en saa mitään selvää. Pikainen ympärille vilkaisu paljastaa huoneessa olevan valtavan sotkun, sänky kaadettuna ja petivaatteet viskattu oviaukon suuntaan. Lattialla olevat peilin palaset heijastavat epämääräisiä kuvioita seinille kattolampun vilkkumisen tahtiin.

Ahdistukseni laittaa minut haukkomaan henkeä, pakoreittini on tukittu enkä voi kuin painautua tiukemmin seinää vasten.

Aina huoneen täyttävän rätinän hellittäessä kuuleen hyvin epäselvää huutoa. Ääni tulee selvästi oviaukon suunnalta, joku noista neljästä hahmosta selvästi yrittää huutaa jotain.


“  Rauhoitu Nico! “

Viimein saan selvää tuosta huutamisesta. Mistä helvetistä ne tietää minun nimeni, keitä nuo huutajat ovat ja mitä minulle on tapahtanut? Miksi paitani on veren tahrima ja ranteeni viilletty auki?

" Antakaa mun olla ja painukaa helvettiin! "

Kuin tehostaakseni esittämääni pyyntöä, kohotan skalpellin vielä kerran ja viillän, tunnen kuinka voima pakenee jaloistani ja tipun polvilleni lattialle, vilkaisu ranteeseen rauhoittaa minut. Kattolampun välke hidastuu ja lopulta loppuu.


Ne tekee sinusta hullun



" Nico, Nico herää! "

Avaan silmäni ja huomaan jonkin istuvan sänkyni jalkopäässä. Pelko saa minusta vallan ja yritän vetäytyä vastakkaiseen päätyyn, mutta minuun kiinnitetyt lepositeen estävät minua liikkumasta. Sydämmeni lyönnit päässä tuntien yritän hahmottaa tätä valkoista huonetta samalla kuin tuo jalkopäässä istuva valkotakkinen jatkaa puhumista, katseeni mittailee seinien pituutta ja ikkunassa olevien kaltereiden tiheyttä.

Nopean analyysin tehneenä, ymmärrän olevani joko mielisairaalassa tai putkassa ja koska huoneessa on vain yksi sänky, niin ei tuo puhettaan jatkava valkotakkinen voi olla ainakaan huonetoverini.

" Ole varovainen näiden lääkärien kanssa, älä luota heistä kehenkään "

Jotenkin tuo lause erottui ja sai mielenkiintoni heräämään ja koska hän puhui lääkäreistä, niin minun on pakko olla mielisairaalassa. Valkoinen huone ja kalterit ikkunassa on siis hullujen huone, mutta minkä väriset seinät putkassa sitten on?

" Oletko sä lääkäri? "

Kysyin tuolta sänkyni päädyn vallanneelta valkotakkiselta.

" Olen "

" Eli en voi luottaa suhunkaan? "

Lääkärin katse teki minulle selväksi että olin esittänyt todella tyhmän kysymyksen.

" Ei sun tarvitse luottaa minuun, mutta olisinko tässä varoittamassa sinua toisista lääkäreistä jos kuuluisin heihin? "

Lääkärin kommentti sai minut ajattelemaan ja uskomaan että ehkä hän kuitenkin haluaa vain varoittaa minua, ehkä häneen voisi luottaa.

Huoneen oveen koputettiin ja kuulin kuinka avain nippu kilisi sitä mukaa kun avainta kännettiin lukossa.

" Muista, älä luota kehenkään. "

Lääkäri sanoi ja poistui samalla kun joukko muita valkotakkisia tuli huoneeseeni, nopean laskutoimituksen mukaan heitä oli neljä. Yksi naislääkäri ja kolme hoitajaa joista kaksi oli miehiä.

" Mites sinun yö meni, saitko nukuttua? "

Huoneeseeni tullut naislääkäri kysyi.

" Ihan hyvin "

Vastasin vaikka minulla ei ollut mitään mielikuvaa koko yöstä.

Lääkäri tutki papereitaan ja keskusteli hoitajien kanssa, juuri niin hiljaisella äänellä etten saanut puheesta selvää vaikka kuinka yritin kuunnella.

" Voisimme irroittaa nuo lepositeet, lupaathan pysyä vähän rauhallisempana tästä edes? Emme halua kuitenkaan sinua uudelleen sänkyyn kahlia ja lääkitä uneen "

Nyökkäsin lääkärille myöntymisen merkiksi ja niin nuo kaksi mieshoitajaa irroitti minut kahleista, Vasta tässä kohtaa huomasin ettei ranteissani ollut mitään siteitä saatika edes jälkiä skapellin tekemistä haavoista.

" Kauanko mä oon nukkunu, kun mun haavat on täysin parantuneet? "

Ehdin vielä kysymään ennen kuin tuo nelikko poistui huoneestani. Lääkäri katsoi minua hyvin hämmästyneenä ja jälleen kerran supisi jotain noiden hoitajien kanssa.

" Hoitaja tuo sinulle kohta aamupalaa ja aamun lääkkeet "

Niin tuo nelikko poistui huoneesta ja kuulin lukon kilahduksen kun ovi sulkeutui heidän mentyään.

Nousin istumaan sänkyni laidalle. Päässä humisi matalataajuuksinen epämääräinen sävelmä, vain käytävältä kuuluvat ovien lukkojen kilkahdukset rikkoivat tuon tylsän sinfonian.

Odottelin hetken, että jalkojeni tunto palautuisi pitkän sängyssä makaamisen jälkeen ja uskaltaisin nousta seisomaan, katselin ja mittailin mistä voisin yrittää raahata itseni tuon valkoiseksi maalattujen kaltereiden koristeleman ikkunan luokse, toivoen että maisema näyttäisi edes osittain tutulta ja näin pystyisin hahmottamaan missä olen.

Viimein nousin seisomaan, mutta tipuin kuin painettuna takaisin lähtöasentoon. Uusi yritys ja tälläkertaa jäin seisomaan jalkojeni varaan, lattia tuntui epävakaalta ja painoni siirto jalalta toiselle kallisteli tuota betonista lattialaatoin varustettua alustaa. Heilumisesta huolimatta pakotin itseni kohti ikkunaa. Vaikka matkaa oli vain muutama metri, tuntui se loputtomalta matkalta kunnes käteni koskivat kraniittista ikkunalautaa ja sain ankkuroitua itseni tuon lasisen maiseman näyttäjän eteen.

Nopea vilkaisu ulos ei aluksi antanut mitään vinkkiä olinpaikastani, mutta sitten katseeni kiinnittyi etäisesti tuttujen näköisiin Ruotsalaistaloihin, saman tapaisia taloja on myös Turussa ja koska maailman matkaamiseni on keskittynyt pääasiassa Aurajoen ja Tuomiokirkon välimaastoon niin toivon, että nuo talot ovat juurikin ne mitkä Turussa olen nähnyt.

" Ne tulee kohta tuomaan lääkkeesi ja aamupalan "

Kuulin jonkun sanovan takaani ja nopea vilkaisu paljasti puhujan olevan tuo muista varoitteleva lääkäri.

" Kannattaa tulla sänkyyn makaamaan ennen kuin ne tulee, muuten ne saa tietää että pystyt liikkumaan "

" Mitä sitten vaikka ne tietäisi? "

Kysyin tuolta valkotakkiselta jonka nimeä en ole edes kysynyt.

" Ne alkavat tekemään sinulle testejä, väittävät niitä hoitokeinoiksi mutta se on vain niiden tapa peitellä omia kokeitaan viranomaisilta. Täällä potilaat ovat oikeasti koe-eläimiä. "

" Pian sänkyyn, ne on jo tulossa "

Heti lauseen loputtua kuulin kuinka huoneen oven lukkoon sovitettiin avainta, nipussa oli niitä selvästi useita, koska kilinä joka huoneeseen kantautui oli hyvin voimakas. Juuri kun ovi avattiin sain itseni vaakatasoon sänkyyn ja yritin näytellä että olisin juuri herännyt tuohon oven avaamiseen. Nousin istumaan ottaakseni hoitajien tuoman tarjottimen vastaan ja samalla yritin vilkuilla salaa missä tuo minua varoittanut valkotakkinen on, mutta en enään nähnyt sitä missään.

Katseeni kääntyi syliini asetettuun tarjottimeen, lasi hyvin laimean näköistä mehua tai vaihtoehtoisesti se on ruosteista vettä, ehkä maistaminen paljastaa kummasta on kyse. Lautasella kasa kaurapuuroa joka toimisi myös liisterinä, sen verran tiukaan lusikka on puuroon juuttunut.

Samalla kun yritin lusikkaani puurosta irroittaa, antoi toinen hoitajista minulle pinkin kipon johon oli annosteltu kolme eri lääkettä. Kaksi valkoista ja yksi oranssin värinen.

" Mitä lääkkeitä nämä on? "

Kysyin kipon antavalta hoitajalta mutta vastaus oli hyvin tyly.

" Lääkärin määräämiä lääkkeitä jotka sinun pitää ottaa "

Jokseenkin ilmeetön hoitaja otti tuon lasin tarjottimeltani ja ojensi sen minulle, nyt viimein selviäisi kumpaa ainetta lasini sisälti. Aivan kuin varmistaakseen lääkkeiden oton, seurasi hoitaja jokaista liikettäni aina siihen saakka kunnes olin kaatanut pinkin kipon sisällön suuhuni ja ottanut kulauksen lasista joka nyt selvisi olevan omenamehua, kylläkin vedellä jatkettua.

Muutama lusikallinen tuota kaurapuuroa väkisin syötyäni, ilmoitin olevani valmis. Hoitaja otti tarjottimen ja nyökkäsi toiselle merkiksi poistumisesta. Juuri ennen lähtöä toinen hoitaja ilmoitti, että päiväsali aukeaa tunnin päästä ja joku tulee hakemaan minut huoneestani sinne.

Niin huoneeni raskaan oven lukko kilahti kiinni ja askelien äänet hiljenivät sitä mukaa, mitä pidemmälle tuo kaksikko käveli.

" Muista aina mennä äkkiä sänkyyn ja esitä nukkuvaa, kun kuulet jonkun avaavan ovea, jos ne huomaa että olet paremmassa kunnossa niin ne hakee sut testeihin "

Jälleen tuo valkotakkinen oli ilmestynyt jostain huoneeseeni varoittamaan minua.

" Ketkä ne? "

" Ne jotka haluaa tehdä kokeita sinulla, käyttää sinua hyväkseen niin kauan kunnes sinusta ei ole enään mitään hyötyä ja sen jälkeen heittävät sinut kellarissa sijaitsevalle osastolle "

" Mikä osasto siellä sitten on? "

" Unohdettujen osasto "

Vastasi tuo valkotakkinen, samalla kun tuijotti ikkunasta ulos.

" Ruotsalaistaloja "

Kuului ikkunan suunnasta, vaikka en edes kysynyt mitään.

" Ne on ruotsalaistaloja niin kuin epäilit "

Jatkoi tuo ikkunasta ulos tuijottava ja itseään lääkäritki kutsuva ilmestys.

Mistä helvetistä hän voi tietää mitä olen ajatellut, olenko miettinyt ääneen vai mistä tuo valkotakkinen tietää ajatukseni?

" Kuka sä olet ja mistä tiedät minun niitä ruotsalaistaloiksi epäilleen? "

" Anteeksi. Olen täysin unohtanut esitellä itseni. Olen tohtori Korhonen. Huomasin sinun katselevan ikkunasta ennen aamiasta ja arvelin sinun tunnistavan nuo ikkunasta näkyvät talot "

Korhonen? Jotenkin tuttu nimi Korhonen? Yhtäkkiä muistin että olen nähnyt tuon nimen lehdessä, mutta se oli huonekalualan yrityksen nimi. Ehkä tuo toimii muistisääntönä jos meinaan unohtaa tuon valkotakkisen nimen.

" Mitä ne lääkkeet olivat joita minulle oli määrätty? "

Ajattelin kysyä tuolta lääkäriltä, joka edelleen tuijotti ikkunasta ulos kädet puuskassa ja vähän huojuen eteen ja taaksepäin.

" Seroquel ja Ataraxia, yrittävät saada sinut rauhoittumaan ja toimimaan niiden tahdon mukaan "

En ollut koskaan kuullutkaan moisista lääkkeistä, mutta tunnen niiden vaikutuksen kehossani ja ennen kaikkea päässäni.

" Mitä lääkkeitä ne...... "

Lauseeni jää kesken kun täysin huomaamatta joku on päässyt ovelleni ja kuulen kuinka tuo raskas avainnippu kilahtetee ovea vasten samalla kun lukko napsahtaa auki. Heittäydyn äkkiä sankyyn makuuasentoon ja ummistan silmäni esittääkseni nukkuvaa, aivain kuin minua varoittava lääkäri Korhonen oli kehoittanut.

" Herätys! "

Kuulen miesäänen puolittain huutavan ja avaan silmiäni yrittäen esittää juuri hereille sähkähtänyttä.

" Olisi aika lähteä päiväsaliin, hoitaja saattaa sinut sinne. Vaihda toiset vaatteet päällesi, meillä ei ole tapana kulkea täällä omissa housuissa. "

Ennen kuin hoitaja saa edes lausettaan loppuun, heittää hän siistin pinkan vaatteita viereeni sängylle. Mitä helvettiä mua noin komentaa, voisivat olla edes vähän ystävällisempiä ajattelen samalla kun ryhdyn vaihtamaan vaatteita jotka muistuttavat erehdyttävästi armeijan lenkkiasua, tumman siniset paksusta kankaasta tehdyt yhden koon collegehousut ja saman värinen pitkähihainen paita ja valkoiset putkimalliset sukat. Sentään omat alushousut sain pitää .

" Tässä sinun tossut, toivottavasti nämä mahtuu, mitään muuta kokoa ei ole jäljellä "

Vaatteet vaihdettuani aloin sovittaa noita hoitajan tuomia sandeeleja jotka ovat ainakin kaksi numeroa liian pienet ja kantapäät jäävät lähes kokonaan kenkien ulkopuolelle. Kokeilen kävellä vähän, mutta jokainen askel sattuu. Ennen kuin edes ehdin sanomaan mitään niin hoitaja komentaa ottamaan kengät pois jalasta.

" Ei sinun kävelyä kukaan viitsi katsoa, saat lähteä sukkasilteen "

Samalla hoitaja tönäisee minua selkään, kuin merkiksi lähtemisestä. Käännän katseeni ovelle jossa toinen hoitajista odotteli. Kävelin hitain liikkein kohti käytävää samalla kun takanani oleva hoitaja yritti lisätä vauhtiani jatkamalla aloittamaansa tönimistä.





Jatkuu....
















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti