Pyhättö ihmeentekijöille

Yksi aivovammainen vähemmän.

Tämä on tarina pienen pienestä rakennusmiehestä joka päätti työllistää itsensä perustamalla yrityksen ja siinä samalla työllistäisi muutaman työttömänkin. Pienen pieni rakennusmies otti lakisääteisen tapaturmavakuutuksen isosta ja mahtavasta Lähitapiolasta, mutta ystävällinen ison ja mahtavan Lähitapiolan asiakaspalvelija sanoi pienen pienelle rakennusmiehelle, että lakisääteinen tapaturmavakuutus ei kata yksityistä elinkeinonharjoittajaa vaan pienen pienen rakennusmiehen pitää ottaa erillinen tapaturmavakuutus.

Mutta koska pienen pienen rakennusmiehen kaikki asiat olivat jo pitkään olleet isossa ja mahtavassa Lähitapiolassa, oli hän jo aikoinaan ottanut itselleen ja muille perheenjäsenille vapaaehtoisen tapaturmavakuutuksen. Ison ja mahtavan Lähitapiolan kiltti ja ystävällinen asiakaspalvelija oli tyytyväinen pienen pienen rakennusmiehen viisaasta valinnasta ja sanoikin tämän riittävän vakuuttamaan yksityisen elinkeinonharjoittajan.

Kaikki meni hyvin, pienen pienellä rakennusmiehellä riitti töitä ja hän päätti palkata lisää työntekijöitä, mutta kuinkas ollakkaan, pienen pienelle rakennusmiehelle sattui työtapaturma kesken kiireisimmän rakennussesongin. Onneksi pienen pienellä rakennusmiehellä oli turvana suuren ja mahtavan Lähitapiolan vapaaehtoinen tapaturmavakuutus, joten kaikki kyllä hoituisi taas kuntoon ja pienen pieni rakennusmies palaisi varmasti nopeasti takaisin työn ääreen.

Mutta voi voi, pienen pienen rakennusmiehen vammat olivat niin vaikeat ettei hän enään pystynytkään tekemään töitä vaikka sitä kuinka kokeili, pienen pienen rakennusmiehen muisti oli heikentynyt eikä keskittyminenkään enään onnistunut, pienen pienelle rakennusmiehelle oli tapahtunut selvästi jotain vakavaa.

Vaikka pienen pieni rakennusmies ei halunnut antaa periksi oli hänen lopulta pakko sanoa työntekijät irti ja asettaa yritys konkurssiin. 

Aika kului ja entisen pienen pienen rakennusmiehen kunto heikkeni heikkenemistään, useiden lääkärissä käyntien ja kotiutusten jälkeen entinen pienen pieni rakennusmies sai diagnoosin, hän oli saanut vaikean aivovamman ja vaikean niskavamman, mutta onneksi hänellä oli tuon suuren ja mahtavan Lähitapiolan vapaaehtoinen tapaturmavakuutus. 

Vuodet kuluivat ja entinen pienen pieni rakennusmies oli käynyt pitkään kuntoutuksissa ja lopulta hoitava lääkäri totesi pysyvän haittaluokan olevan 15 eikä entinen pienen pieni rakennusmies enään tulisi palaamaan työelämään vaan joutuisi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Entinen pienen pieni rakennusmies oli lähettänyt kiltisti kaikki tarvittavat lausunnot suureen ja mahtavaan Lähitapiolaan, sitten tuli tieto että entisen pienen pienen rakennusmiehen pitäisi lähteä ihan Helsinkiin saakka käymään lääkärissä suuren ja mahtavan Lähitapiolan lähettämänä, siellä asiantuntija tutkisi entisen pienen pienen rakennusmiehen tuntemiensa kipujen johdosta.

Siinäpä vasta hieno satu, jos se vaan olisi satua. Blogini lukijat tietää tarinani, joten en sitä tässä sen enempää ala läpi käymään.

Kirjoitin tuossa jokin aika sitten tuon Helsinki Hospitalin lääkärin lausunnosta, jossa hän kuittasi kaikki niskavamman oireet normaalina kulumana. Kaiken tämän hän pystyi tekemään vajaan kahdenkymmenen minuutin tutkimisella.

Niskaani on tutkittu ja kuvattu useaan kertaan ja minulla on todettu C1-C2 ligamenttivaurio, C4-C5 välilevy siirtynyt selvästi tehden luulipan, välilevy osuu neutraaliasennossa ytimeen. C5-C6 selvästi madaltunut. Olen kuullut usealta asiantuntijalta että kyseiset vammat ei voi olla normaalia kulumaa vaan ovat syntyneet tapaturman johdosta.

Tänään sain Lähitapiolasta päätöksen tapaturmaani koskien: 

 SAATUJEN SELVITYSTEN PERUSTEELLA EMME VOI MAKSAA KORVAUSTA PYSYVÄSTÄ HAITASTA.  Mitä!

Perustelut: Saamiemme lääketieteellisten selvitysten perusteella katsomme, että tapaturmasta aiheutuneet vammat ovat vasemman lapaluun murtuma sekä niskan venähdysvamma. Tapaturman ja MAHDOLLISEN aivovamman syy-yhteyttä ei voida näyttää toteen.

Mahdollisen aivovamman? Minulla on todettu niin kuvauksissa kuin neurologisissa testeissä aivovamma. Onko tuo aivovamma syntynyt ihan itsestään, kun ei se vakuutusyhtiön mielestä ainakaan 4 metrin vapaapudotuksesta ja äkkipysähdyksestä johdu?

Niskan venähdys? Mikä se on?

Kaikesta tästä päätellen olen siis parantunut. Kiitos tästä suurelle ja mahtavalle Lähitapiolalle jonka asiantuntijalääkärit pystyvät etänä parantamaan jopa aivovamman. Uskonnonkirjatkaan eivät tunne yhtä suuria ihmeentekijöitä. Pitäisikö näille ihmeentekijöille luoda oma pyhättönsä?

Loppukaneetti:

OIKEUDESSA TAVATAAN.

Voiko kaaosteorian pysäyttää?

Kesytä perhonen ja estä kaaos.

Aivovammassa on yksi äärimmäisen ilkeä oire ylitse muiden, äkkipikaisuus, lyhytpinnaisuus, sokka irtoaa liian helposti. Aivan mitätön asia paisuu paisumistaan ja lopulta saattaa johtaa täydelliseen kaaokseen korvien välissä samalla kaventaen näkökenttää.  Lopulta olo on kuin katsoisi maailmaa pää jäässä mehupillin läpi.
Perhosen siiven isku on aiheuttanut pyörremyrskyn aivoissa.

Keskiajalla moinen käytös olisi ollut vain hyödyksi ja aivovammaisena olisin saavuttanut merkittävän uran. Aivovammaisena olisin hakeutunut kaltaisieni seuraan ja toinen aivovammainen Englannin kuningas Henrik VIII olisi ollut hyvä ystäväni. Koska sokkani on löysällä ja sytytyslankani on liian lyhyt olisi tuo hermoheikko kuningas varmasti tehnyt minusta mielellään sotajoukkojensa ylipäällikön, koska äkkipikaisuudessani olisin piiskannut sotilaat kaivamaan tiensä vaikka läpi harmaan kiven ja usuttanut nuo jo lepoa kaipaavat sotilaat vaikka tylppäpäisten keppien kanssa vihollisen kimppuun, sietämättä yhtään poikkisanaa.

Lapsiperheessä moinen sotapäällikkö-toiminta ei vaan tule kuuloonkaan, on vaan pakko yrittää hillitä itsensä, muistaa hengittää ja laskea vaikka miljoonaan tai yrittää poistua tilanteesta, sekään ei toki ole oikea hoitokeino vaan ennen pitkää menettää varmasti tehonsa ja kaaosteoria realisoituu paikallisena räjähdyksenä. Se hetki kun saan kesytettyä tuon perhosen niin elämä lapsiperheessä muuttuu paljon rauhallisemmaksi.

Enpä usko, että tällä jäljelle jääneellä aivokapasiteetillä tuota perhosta ominvoimin kesyttämään pystyy, ja sen johdosta olenkin käynyt kohta kaksi vuotta neuropsykologisessa kuntoutuksessa.

Hyvä esimerkki tuosta minun kaventuneesta ajattelutavasta on muutaman kuukauden takaa, kun hoitava lääkärini soitti minulle kertoakseen, että nyt olisi varmaan aika tehdä työkyvyttömyyspäätös.
Jo pelkkä työkyvyttömyys sana sai minun puolustusmekanismin aktivoitumaan ja kiistin olevani työkyvytön ja vannoin palaavani työelämään.

Voin vain kuvitella miltä tuo möykkääminen tohtorini korvaan kuulosti, koska noin viikon päästä sain postissa kirjeen aivovammapolilta ja sisältö oli aika koomista luettavaa.  Lausunto alkoi normaalisti esitiedoilla ja muilla virallisilla tiedoilla, mutta sitten tuli tuo kohta suunnitelma. Tohtorini on varmasti nauranut mielessään tekstiä kirjoittaessaan " Objektiivisesti ajateltuna potilas täysin työkyvytön, tehdään ostopalvelusopimus neuropsykologiseen kuntoutukseen asian selkeyttämiseksi ".

Olen tämän jälkeen useasti keskustellut aiheesta kuntouttajani kanssa, nykyään tuo tohtorille uhoaminen jo naurattaa ja hyväksyminen työkyvyttömyydestäni alkaa olemaan käsitelty.

Lomalla pitäisi rentoutua.

Laitoin tässä alkuvuodesta lomahakemuksen, kyseinen loma oli tarkoitettu nimenomaan aivovammaisille ja heidän läheisilleen, alustava loma-aika piti olla vappuna, mutta koska mitään ei kuulunut niin ajattelin ettei onni tänä vuonna osunut meidän perheeseen ja olin jo unohtanut koko lomahakemuksen.

Kuinka ollakkaan sain sähköpostin viime kuukauden 19. päivä jossa kerrottiin, että perheelleni on myönnetty viiden päivän mittainen loma Kannonkosken Piispalassa. Loma alkaisi jo 30. päivä joten aikaa pakkaamiselle ja  ajatukselle lomalle pääsystä ei paljoa ollut.

Vaimoni oli katsonut aivovammaliiton sivuilta mitä kaikkea lomalla on tarjolla, olisi kuntouttavaa toimintaa, aivovammasta keskustelua ja ennen kaikkea rentoutumista. Joten vaikka kaikki tapahtui nopeasti oli odotukset todella korkealla.

Pian koitti tuo 30. päivä ja lähdimme ajamaan kohti Kannonkoskea, koska matkaa kyseiseen paikkaan oli lähes 400 km olimme miettineet reitin ja taukopaikat valmiiksi.  Matka meni suunnitellusti ja takapenkkikin pysyi ihmeen rauhallisena. Aikataulumme piti yllättävän hyvin ja pääsimme sovittuun aikaan perille, paikka näytti todella mukavalta, kävin ilmoittamassa saapumisestamme infopisteeseen ja samalla sain mökkimme avaimet sekä viikon ohjelman johon en vielä siinä vaiheessa sen enempää huomiota kiinnittänyt. Pitkä matka oli tehnyt tehtävänsä ja halusin vain päästä mökkiin vähän lepäämään, mutta enpäs päässytkään. Ensimmäiseksi meidän piti mennä muiden lomalaisten kanssa ryhmäytymään ja kiivetä jyrkät portaat päärakennuksen yläkertaan jossa sijatsi jonkin asteinen jumppasali, silloin ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota että kaikki muut osallistujat näyttivät yllättävän hyväkuntoisilta ollakseen vammautuneita.  Tuo ajatus kuitenkin vaihtui pian keskittymiseen että pysyisin pystyssä noissa jyrkissä portaissa.

Pääsin viimein nuo portaat ylös ja oli aika aloittaa tuo ryhmäytyminen, jokainen perhe esitteli itsensä ja kertoi mistä päin Suomea ovat saapuneet, kukaan ei kuitenkaan sanonut sanaakaan vammastaan joten ei varmasti meidänkään tarvitse vammastani mitään mainita, eikä kyllä ohjaaja mitään niistä kysynytkään. Sitten koitti se hetki jolloin tajusin että kaikki ei taida olla ihan kohdallaan, ohjaaja pyysi kaikkia ottamaan infosta saadun ohjelman esille ja esitteli sitä sitten meille. Oli kesäkuntoon jumppaa, oli jos jonkinlaista aktiviteettiä ja muuta liikuntaa. Meidän aivovammaliiton loma oli vaihtunut jossain kohtaa liikunnalliseksi perhelomaksi ja kuinka ollakkaan olin ainoa vammautunut ihminen koko paikassa, eikä kyseinen paikka suoraan sanottuna edes kovin hyvin soveltunut liikuntarajoitteiselle, koska maasto oli todella mäkistä, portaita oli jos jonkin mittaista.

Onneksi lapsista paikka oli mukava, oli tilaa missä juosta, uimaan pääsi vaikka joka päivä ja ennen kaikkea oli metsä täynnä mustikoita joita syödä. Oli paikassa myös kotieläinpiha jossa kävimme vierailulla ja lapset saivat ratsastaa aasilla.

Lomamme kesti kaiken kaikkiaan tuon viisi päivää, joka rasitukseltaan vastasi minulle varmasti yhtä maratoonia. Palautuminen tuosta rasituksesta on edelleen kesken ja kunhan vaan saan aikaiseksi niin laitan viestiä aivovammaliittoon ja kerron että nyt on menny puurot ja vellit sekaisin.

Kiitos lomasta, se tuli tarpeeseen, varsinkin LAPSILLEMME.

Vammaiset alennusmyynnissä.

Laillistettu ihmiskauppa.

Maailman väestöstä noin 15% on vammaisia, osa lievästi vammautuneita, osa vaikeasti vammautuneita ja loput siltä väliltä.  Tämä pieni mutta sitkeä porukka joka yrittää parhaansa mukaan pärjätä joskus jopa itsenäisesti vaikka se olisi täysin mahdotonta ja kaikki vain sen johdosta ettei olisi vaivaksi muille. 

Vaikka me emme valita, siitä huolimatta meitä saa kohdella miten kukin virkaatekevä minäkin päivänä haluaa, riippuen ihan hänen ennakkoluuloistaan.

Meihin saa kohdistaa syrjintää, poissulkemista ja meihin saa kohdistaa jopa henkistä ja fyysistä väkivaltaa joutumatta siitä vastuuseen. Meiltä saa evätä oikeuden koulutukseen, terveydenhuoltoon ja jopa yhteiskunnalliseen osallistumiseen vain sen johdosta että olemme vammaisia.  Kaikki tämä tapahtuu maamme hallituksen suojeluksessa. 

Joka ikisenä hallituskautena kulloinkin virassa oleva oikeusministeri tai muu vastuussa oleva ministeriö lupaa laittaa vakuutuslääkärit ja muiden virastojen asiantuntijalääkärit vastuuseen ja velvoittaa heidät kunnioittamaan lääkärin valaa. Samaan aikaan kun ministeri suu vaahdossa mediassa höyryää vammaisten julmasta kohtalosta, kumartaa hän milloin minkäkin vakuutusyhtiön sekä eri virastojen hallitukselle vain sen johdosta ettei menettäisi kokouspalkkiotaan. 

Mikä on sitten vammaisen ihmisoikeuksien hinta. Se saattaa olla ministerin viikon mittainen loma Kelan edustusmökissä lapissa tai vakuutusyhtiön järjestämä etelänmatka bisnesluokassa sekä majoitus täysylläpidolla. 

Tämä Suomen hallituksen ja ministereiden harjoittama kikkailu on täysin laillista ihmiskauppaa josta ei saa puhua. Tiedän että tästä kirjoittaminen on sama kuin lykkäisi päänsä mehiläispesään, mutta minähän olen vammainen enkä tiedä mitä teen.

Itse olen kokenut nämä ennakkoluulot koulutuksen eväämisenä, ja minut on laitettu psykiatriseen hoitoon vain sen johdosta että minulla sattuu olemaan vaikea aivovamma. Onpa jopa eräs lääkäri epäillyt että aivovammani on synnynnäinen koska erehdyin kyseenalaistamaan hänen suuruutensa.

Olen myös saanut kokea vakuutusyhtiön mielivaltaisuuden. Ajattelin hyvää hyvyyttäni mennä vakuutusyhtiön pyytämään tutkimukseen Helsinki Hospitaliin, joka osottautui täysin vääräksi valinnaksi. Jos olisin tiennyt että tutkiva lääkärini ei ole edes neurologi vaan sattui olemaan fysiatrian erikoislääkäri. Tästä huolimatta hän pystyi muutaman pienen tutkimuksen päätteeksi kumoamaan yli kaksi vuotta kestäneet neurologian erikoislääkärin tekemät tutkimukset.  Vaikea niskavamma muuttui normaaliksi kulumaksi.

Jos maahanmuuttajia ja pakolaisia kohdeltaisiin edes vähääkään samalla lailla kuin meitä vammaisia, niin kyllä huutajia ja kaiken maailman kukkahattutätejä olisi televisiot ja lehdet täynnä vaatimassa parempaa kohtelua sekä ihmisoikeuksia. 

Minä en ole rasisti, mutta missä ne meidän kukkahattutädit ja muut huutajat on? Meillä on toki aivovammaliitto, mutta rehellisesti sanottuna se on täysin munaton tämän asian edessä.

Nämä asiat ei ratkea millään karnevaaleilla joka suomalaisista mielenilmauksista tulee vääjäämättä mieleen. 

Tästä asiasta tarvitaan tarvitaan keskustelua ja ihmisten mielikuvan muutosta johon minä olen sitoutunut 100%.  Minuun voi olla yhteydessä s-postilla mikäli asia herättää kysymyksiä tai jos on halukas saamaan muutosta tähän laillistettuun ihmiskauppaan. 

 nico.ojala72(at)gmail.com 

Tunteiden partituuri.

Kanan lento joka päättyi mahalaskuun.

Siitä on kohta kolme vuotta aikaa, kun lyhyt lentoni päätyi rakennustyömaan kivijalan viereen. Tuosta hetkestä eteenpäin elämäni on ollut raakaa taistelua niitä kaikkia oireita vastaan jotka vaikea aivovamma ja niskanikamien C1-C2 ligamenttivaurio toi tullessaan. Olen pyrkinyt sulautumaan joukkoon peittelemällä ja piilottelemalla oireitani, olen useasti hävennyt itseäni, olen haukkunut itseäni laiskaksi koska haluaisin vain nukkua, olen monesti ollut valmis antamaan periksi, olen polttanut kynttilää molemmista päistä ja toivonut että tuo punainen elämänlanka viimein katkeaisi.

Olen käynnyt todella syvällä, tehnyt mahalaskun tuonne syvään kuiluun, olen repinyt ja raastanut itseäni ja perhettäni sekä sukulaisiani ja ystäviäni, olen hukannut ilon ja riemun, olen ollut väsynyt taistelemaan. 

Koska en osannut enään kertoa tunteistani, aloin valokuvaamaan ja kuvien kautta kertoa ihmisille miltä vammautuminen ja ahdistus tulevasta tuntui.

Tältä vammautuminen ja ahdistus näyttää

 

        

Onneksi nuo ajat ovat jääneet taakse ja olen osittain pystynyt hyväksymään muuttuneen minäni.

Yksinäiset jouluerakot

Kadotettu ilo.

Mediassa ja muissa äänitohottimissa on puhuttu paljon joulun yksinäisyydestä, varsinkin palvelukoteihin ja kotihoitoon unohdetut vanhukset nousevat puheenaiheeksi ja varmasti ihan oikeutetusti, onhan joulu perhejuhlaa ja yhteisen ajan viettämistä läheisten kanssa.

Olen ollut töissä sairaanhoitoalalla ja tehnyt useita työvuoroja joulunpyhien ajan ja itse henkilökohtaisesti huomannut sen yksinäisyyden joka saa vanhuksen hakeutumaan hoitoon sairaalaan saadakseen seuraa edes hetken kanssapotilaalta tai hoitohenkilökunnalta.

Tuo yksinäisyys ajaa vanhukset myös epätoivoisiin tekoihin, jopa lopullisiin ratkaisuihin. Tämä näkyy hyvin sanomalehtien sivuilta kuolinilmoituksina tammikuussa ja helmikuussa. Joten te kaikki jotka olette unohtaneet isovanhemmat tai omat vanhemmat, nyt olisi hyvä aika viimeistään ottaa yhteyttä, puhelu toki tuo iloa, mutta ei korvaa halaamista ja aitoa keskustelua.

Joulun aika sekä uusivuosi on myös raskasta aikaa aivovammautuneille, jo pelkästään tunneköyhyyden sekä muiden oireiden johdosta. Joulu ei enään tunnu samalta kuin ennen vammautumista, jo pelkkä juhlan suunnittelu on hankalaa ja voimia vievää. Meluyliherkkyyden johdosta jouluostoksilla käynti  tai uudenvuoden rakettien paukuttelu saattaa olla ylitsepääsemätön suoritus tai pahimmillaan täysin lamauttava kokemus.

Myös moni aivovammautunut on yksinäinen näiden pyhien aikana, joka omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Vamman aiheuttamat muutokset ovat vienneet juhlimisesta ilon, ja toivelistaan kirjoitettu tervehtyminen on jopa joulupukille mahdoton toteuttaa. 

Oma joulutoiveeni oli se että sain katsoa kun lapset avasivat lahjoja ja näin sen hymyn heidän kasvoiltaan, eikä sitä tunnelmaa haitannut yhtään vaikka en niitä iloisia ilmeitä enään seuraavana päivänä muistaisikaan. Itse joulun tarjoamaa rauhaa ja sanomaa en osaa odottaa, koska aivovamman oireet ja fatiikki määräävät jopa näiden juhlapäivien kulun.

Itselläni tämä joulun aika on nyt kolmas vammautumiseni jälkeen, edellisistä joulusta en kuitenkaan muista kovinkaan paljon vain joitan yksittäisiä asioita. Onneksi ne jouluiset muistot jotka lapsuudestani olen saannut ovat jääneet lämpiminä mieleeni. Nykyään nuo muistot ovat valokuvien ja muiden kertoman varassa.

Epäoikeudenmukainen tasajako.

Muistan lapsuudestani tuon pienen pojan silmissä viisaalta näyttäneen ala-aste opettajani toitotuksen, kun hän suu vaahdossa julisti kuinka jokainen meistä on saanut syntymälahjana tietyn määrän onnea sekä epäonnea. Kunpaakin yhtä paljon jotta elämän tasapaino säilyisi.

Näin vanhempana alan pikku hiljaa uskoa, että tuossa synnytyssalissa jossa minut ulos pykättiin on omaan vaakakuppiini kaadettu ylitsepursuavan määrän epäonnea, Toinen vaihtoehto on toki se että työvuorossa ollut kätilö on minun valttikorttini pakasta ottanut. 

Nyt kun maaliin on vähemmän matkaa kuin lähtöön on tuo epäonnen määrä ollut käsittämätön. Mikäli nuo opettajan sanat pitänee paikkaansa on minulla todella leppoisat päivät edessä, koska jossain kohtaa tuon epäonnen on loputtava ja pääsen nauttimaan noista pienistä onnen rippeistä jotka tuon pitkäkyntisen kätilön jäljiltä jäi.

Hammaskeijun niskapaska.

Toisinaan on mukavaa olla hullu.

Latvalaho, tauti johon sain huonon ennusteen.

 Onko hullulla hauskempaa, kun vakavatkin asiat välillä naurattaa. Jos on mieleltään sairas, niin onko silloin mielisairas? Voiko pillerin puolittaa, jos kokonainen antaa siivet. Voiko vitutukseen kuolla ja vituttaako se jos ei kuolekkaan? Niin paljon kysymyksiä, mutta vain vähän vastauksia. Tekeekö tämä tietämättömyys minusta lopulta hullun?

Paljon on Aurajoessa kuravettä virrannut kohti airistoa tuhoten tuon kauniin saariston, olisiko tehokkaampi kirjoitustahti kuitenkin pitänyt nuo kallioiset saaret puhtaana kaikesta siitä sonnasta joka tuohon ruskeavetiseen jokeen ilomielin pumpataan. Onko minusta tullut ekoterroristi väsymykseni ja kunnon romahtamisen johdosta? Olisiko maailma parempi paikka jos väkisin yrittäisin blogiani päivittää?

Rakas päiväkirja, minusta on tulossa hyvää vauhtia hullu näiden oireiden pahentumisen ja voimistumisen johdosta. Hyvin alkanut kuntoutus on valunut viemäristä alas ja joudun aloittamaan kaiken uudelleen alusta. 

Tuo raskas aikamatka josta olen kirjoittanut useaan kertaan on realisoitunut todelliseksi ja on nyt osa arkeani.

Lainatakseni fysioterapeuttini lausuntoa:

"Hyvin alkanut kuntoutuminen on taantunut vuoden takaiseen tilanteeseen; lihastonus on kohollaan koko takaketjun alueella, sekä leukanivelten ja pään alueen lihakset ovat totaalispastissa vaikeuttaen puheen tuotantoa, tonuksen nousu aiheuttaa kuntoutujalle kivuliaita lihaskouristuskohtauksia päivittäin ja ne ovat usean minuutin pituisia kerrallaan.

Niskan retkahdusvammasta johtuen kuntoutujan tasapaino on heikko ja hän horjahti pystyasennossa, jolloin oikean jalan polven menisci repesi. Tämän johdosta hän ei voi viedä painoa jalan päälle ja kävelystä on tullut voimakkaan epäsymmetristä. Epäsymmetrisyys provosoi jo voimakasta lihastonusta entisestään lisää.

Aivovammasta ja niskan retkahdusvammasta johtuen kuntoutujalla on laajat sentraaliset vestibulaarioireet, jotka vaikeuttavat sekä perusliikkumista että lepoa. Kuntoutujalla on parestesioita ja lihastonuksen voimakasta kohoamista ekstensio suuntaan posturaalisessa lihasketjussa sekä alaraajoissa, fleksio suuntaista yläraajoissa. Edellämainitusta johtuen vartalon hallinta on vaikeaa ala- sekä yläraajojen  karkea- että hienomotoriikassa. Lisäksi kuntoutujalla on voimakkaita kipu-, tunto- ja kehon hahmottamisvaikeuksia, visuksen käytön vaikeuksia ja autonomisen hermoston säätelyvaikeuksia."

Mikä sitten tilanteeni tälläiseksi sai, yksi suurin tekijä oli hammaslääkärissä käynti, jossa minulle tehtiin alahampaiden korotus joka puolestaan aiheutti minulle tilanteen jossa en enään saanut takahampaita yhteen, koska etuhampaat lukittuivat toisiinsa jättäen takahampaiden väliin kielen mentävän välin.

Pureskelu ja sitä kautta syöminen vaikeutui huomattavasti ja jouduinkin henkenipitimiksi syömään soseruokaa usean viikon kunnes etuhampaiden korotus purettiin.

Tämä korotus ehti kuitenkin muuttamaan niskani lihasspastisuutta niin paljon että kaikki oireeni palautuivat ja kuntoutus on aloitettava alusta uudelleen, tai niin ainakin toivoin kunnes lääkärini ollessa sairaslomalla päätti tämä tuuraava tohtori puuttua peliin ja eväsi minulta fysioterapian lähes kokonaan, minulle myönnettiin vain viisi käyntikertaa, eli toisin sanoen kuukaudessa pitäisi saada minut taas kuntoon.

Hyvä tuuraava tohtori ja hammaskeiju, vaikka minulla on niskapaska niin ei se sitä itseään silti ole.

Tämä paska sijatsee paljon syvemmällä eikä se pesemällä poistu.

Jos vitutukseen voi kuolla niin ei minulla kovin montaa päivää enään pakassa ole.

Aikamatka Harjavaltaan.

Sano mulle jotakin, ennen kuin meen.

25. helmikuuta 2014

Mennyt yö tuntui epätodelliselta, eikä ihan selvää varmuutta eilisistä tapahtumista ollut. Olinko kuvitellut tuon kirjekuoren joka minut pelastaisi? Miksi kuvitelmani kiusaa minua? Mitä pahaa olen sielulleni tehnyt? Eikö riivaajani voisi jättää jo minua rauhaan? Olet jo vienyt terveyteni, perheeni ja melkein henkeni. Eikö mikään riitä sinulle?

Valkeneva aamu sattui silmiini, edes huoneessa olevat verhot eivät antaneet armoa eikä sitä hämäryyttä jota mieleni himoitsi. Sänky keinui entiseen malliin ja katosta roikkuva lamppu toimi napana jonka ympärillä huone pyöri. Kaikki oli niin kuin monena aamuna ennenkin, eikä mikään ollut muuttunut.

Kampesin itseni väkisin ylös tuolta lämpöisen ja turvallisen peiton alta, peiton jonka suojaan niin monesti olen pahaa oloa piiloon mennyt.

Hitaasti ja osittain huojuvin askelin suuntasin kohti keittiötä, jossa tuo mustan kuran keitin jo odotti joka aamuista käyttöään. Matka tuonne kodin sydämeen kulki eteisen kautta, huomasin kyllä tuon seinää vasten nojaavan kirjekuoren lipaston päällä, sen enempää siihen ajatustani tuhlaamatta. Verkkainen laahustaminen jatkui kunnes ymmärsin näkemäni. Ajatukseni kahvista vaihtui kirjekuoreen, jonka vielä hetki sitten unessa kuvittelin saaneeni.

Tuo valkoinen suorakaiteen muotoinen menolippu olikin olemassa. Yölliset tapahtumat alkoivat muuttumaan todellisiksi, muutaman askeleen taaksepäin ottaneena tuijotin tuota kirjekuorta jonka tuo ystävällinen lääkäri oli minulle antanut. Tunteet alkoivat nousta selkärankaa pitkin ylös, aina niskan kautta silmiin ja lopuksi valuen suolaisina pisaroina lattialle.

Aivain kuin varmistaakseni näkemäni, otan tuon kirjekuoren käteni. Lipaston edessä tuota kirjekuorta pidellen kuulen jostain vaimean äänen, joku puhui mutta ajatukseni ei anna tilaa tuolle ulkoisille häiriöille.

Sama ääni toistuu, mutta nyt huomattavasti voimakkaammin. Onko kaikki kunnossa? Tuo kysymys tunkeutuu läpi korvien katkaisten mielikuvat eilisestä.   “On”.

Lasken kirjekuoren lipaston päälle ja aivan kuin varmistaakseni tilanteen todellisuuden, toistan vielä tuon vastauksen.

“On”.

Kaikesta tästä oudosta aamusta huolimatta suoritan nuo normaalit aamutoimet, kahvia ja kessua mutta nyt huomattavasti helpotuksen sekaisin tuntein ja hitusen odottavien ja malttamattomien ajatusten seurassa.

Jotenkin odotan lähtöä tuonne Harjavaltaan, varmistaakseni että tämä tosiaan tapahtuu. Edes pakkaaminen ei tuota ahdistusta, vaikka en edes tiedä mitä minun pitäisi ottaa mukaan, joten reppuni saa hyvin sattumanvaraista täytettä. Enhän edes tiedä kauanko tulen olemaan tuolla vuosisadan vaihteessa rakennetussa parantolassa.

Aika kuluu kuin huomaamatta ja yllättäen lapsenvahtikin on jo ovella joten lähdön hetki on oikeasti käsillä. Hyvästelen lapset "isi menee lääkäriin, mutta isi tulee takaisin" jotenkin tuo hyvästely repii taas rintani auki ja tunnen kuinka ahdistus tekee hengitykseni taas raskaaksi, nyt tämä tosiaan tapahtuu. Miksi sairauteni realisoituu juuri tässä tilanteessa ja lasten silmien edessä, pelon ja pakon sanelemana minun on mentävä ulos ennen kuin nuo suolaiset helmet löytävät tiensä silmäkulmiin.

En kertakaikkiaan halua näyttää lapsille tilanteen vakavuutta ja aiheuttaa hämmennystä sekä pelkoa heissä. Ennen ulos menoa kuiskaan vaimolle, että hyvästelee vielä lapset puolestani uudelleen, mä en enään pysty siihen uudelleen.

Muistamaton matka

Matka Turusta Harjavaltaan kestää reilut tunnin, mutta varsinaista kuvaa minulla ei ole koko matkasta. Joitain yksittäisiä kuvia mieleeni on jäännyt kuten yksi iso liikenneympyrä keskellä peltoa sekä jokin kivikautinen museo joka matkan varrella tien laidassa sijaitsi.

Varsinaiset muistikuvat alkavat, kun käännymme Harjavallan sairaalaan johtavalle kadulle, joka on aivan luotisuora aina horisonttiin asti. Sairaalan opasteet ja kyltti parkkipaikalle. En tiedä mitä olen matkalla ajatellut tai tehnyt, enkä sitä ole vaimoltani edes kysellyt. Ehkä mieleni antoi minulle hetken rauhan, hetken levähtää.

Harjavallan sairaalaa on hyvin majesteettinen, ehkä hieman pelottava. Iso valkoinen kivitalo kivisillä pääoven portailla joita koristaa todella vankat pylväspilarit. Raskas pääovi johdattaa isoon aulaan, joka myös tuntuu olevan veistetty kivestä. Näiden paksujen seinien sisältä eivät avunhuudot ulkopuolelle kanna.

Hetken tuossa kraniitin värisen aulan seinällä olevaa opastekylttiä tutkittuani, huomasin olevani väärässä rakennuksessa. Tuo rakennus johon minun pitäisi lähetteen mukaan ilmoittautua sijaitsi tämän sairaala-alueen toisella reunalla ja jollain tavalla oli helpotus poistua tuosta raskaasta kivilinnasta.

Pitkin sairaalan aluetta käveltyämme saavuimme tuon päiväsairaalan eteen, vielä yksi kessu ennen sisään menoa ja portaiden kiipeämistä kolmanteen kerrokseen.

En tiedä tarkalleen mitä kello oli, mutta uskoakseni lähempänä puoltapäivää kun viimein astuimme tuosta ovesta sisään johon minun oli tarkoitus ilmoittautua. Annoin lähetteen ensimmäiselle hoitajalle jonka näin ja hänen kehoituksestaan istuimme odottamaan, että joku tulisi hakemaan minut lääkärin luokse.

Istuimme vaimoni kanssa tuossa käytävässä joka lähinnä muistutti vanhan kansakoulun käytävää, tuo pitkä ja historian tahrimat seinät kuiskivat kuulijalle omaa tarinaansa. Käytävä oli synkkä vailla piristävää auringonsädettä, aivan kuin tuo viimeisten askelien sininen linja.

Ainoa luonnonvalo pääsi kurkistamaan sisälle vain käytävän päädyssä olevasta ristikkomaisesta ikkunasta.

Askelten kaiku kertoi jonkun lähestyvän, yllättäen tyhjyyteen tuijottamiseni katkaistiin ja edessäni seisoi sivilivaatteisiin pukeutunut mies, ainoa henkilökuntaan viittaava tunniste oli tuo kaulassa roikkuva henkilökortti ja rintataskuun kiinnitetty hälytysnappi. Nostin katseeni ylemmäs nähdäkseni noutajani kasvot jolloin tuo siistitellyn parran omaava miehen suusta pääsi sukunimeni kysyvään sävyyn.

Nousin tuosta plyyssikankaisesta yhden hengen nojatuolista kätelläkseni vastauksena esitettyyn kysymykseen.

Tästä eteen päin jatkaisin matkaa yksin, joten tuli aika hyvästellä vaimo. Halausten ja jäähyväis suudelmien saattelemana lähdin tämän parrakkaan miehen matkaan kohti tuota ristikkoikkunaa, sinistä linjaa valoa päin.

Käytävän päässä oli toinen porraskäytävä, josta laskeuduimme kerrosta alemmaksi. Tässä kohtaa seurueseeni liittyi vielä kaksi hoitajaa lisää, joten kolmen henkilön saattelemana saavuimme lääkärin vastaanottohuoneen eteen. Oven ollessa valmiiksi auki ohjattiin minut suoraan tuon tohtorin luokse, yllätyksekseni myös nuo kolme hoitajaa tulivat huoneeseen, kukin omalle tuolilleen. Istumajärjestys muistutti sulkeutunutta ympyrää.

Lääkärin tutkiessa lähetettäni, muut hoitajat esittelivät itsensä. Muistan että tämä parrakas mies kertoi olevansa päiväsairaalan ohjaaja, jälkeenpäin seurueeseen liittyneet kaksi nais hoitajaa kertoivat olevansa  akuuttipsykiatrian osastolta. Sitten tuli lääkärin vuoro joka pyysi minua kertomaan mitä on tapahtunut.

Kuin samaa mantraa toistaen kerroin tälle lääkärille saman jonka juuri edellisiltana TYKS:in psykiatrian päivystyksessä olin kertonut.

En osannut kerta kaikkiaan sanoa mitään muuta. Pääni oli aivan jumissa ja pääkipu joka minua oli jo usein kuukauden vaivannut piti minua pilkkanaan.

Hoitajien vuorotellen minulta tuntemuksia kysellessä, yritin kyllä parhaani mukaan niihin vastata, mutta tuo sama mantra vain toistui. Lopuksi hoitajien ja lääkärin keskustellessa keskenään tulivat he päätökseen, että minut siirretään tuonne akuuttipsykiatrian osastolle ainakin toistaiseksi. Kättelin lääkärin ja tuon parrakkaan hoitajan. Niin alkoi matkani osastohoitoon kahden nais hoiotajan saattelemana.

Minulla ei ollut ajatustakaan missä tuo osasto sijaitsi, mutta ei selvästikään tässä rakennuksessa, koska suuntasimme ulos ja lähdimme kävelemään hyvin hiekoitettua käytävää pitkin. Matkalla hoitajat kertoivat osastosta johon olen menossa sekä matkan varrella olevista tupakointi paikoista joista yhteen pyysin pääsyä ja se minulle myös suotiin.

Matkan jatkuessa huomasin tuon kivisen päärakennuksen jota kohti matkamme vääjäämättä eteni. Jotenkin toivoin, että ohittaisimme tuon kraniittipalatsin, mutta ei. Matkan määränpää oli tuossa rakennuksessa. Saavuimme tuohon päärakennukseen takakautta, jossa sijaitsi lastauslaituri ja jonkin tapainen tupakointipaikka. Hoitajat kyllä huomauttivat että tämä ei ole virallinen sauhuttelu paikka, mutta kaikki tätä tuntuu käyttävän. Jos vaan mahdollista niin käy tupakalla tuolla matkan varrella olleessa tupakointi katoksessa.

Taka ovesta sisälle mentyämme, huomasin tuon saman aulan jossa vielä hetki sitten tutkin seinällä olevaa opastetaulua. Tällä kertaa kuitenkin matkani jatkui kivisiä portaita kerroksen ylemmäksi. Huomasin seinällä opasteet ja nuolet jotka johdattivat kulkian oikean oven taakse.

Viimein edessäni oli raskas panssarilasein varusteltu metalliovi johon oli kiinnitetty numerosarja 22 ja alapuolella teksti akuuttipsykiatria.

Olin päässyt perille, tuon oven takana minut hoidettaisiin kuntoon. Vaikka käytävä joka tämän oven luokse johti oli hyvin harmaan sävytteinen ja kapea, mutta oven takana minua odotti iso aula jossa sijaitsi sekä päiväsali että ruokailutila. Hetken ympärilleni katselleena huomasin myös lääkärin huoneen ja hoitajien toimiston.

Toinen saattajistani pyysi minua istumaan aulassa olevaan pehmeään tuoliin ja odottamaan hetken, että joku tulisi kohta hakemaan minut siitä pois ja näyttäisi minulle huoneeni. Aulassa oli myös muita potilaita, mutta ilmapiiri oli silti yllättävän seesteinen. Onko kaikki lääkitty hiljaiseksi, vai onko kuvitelmani psykiatrian osastosta väärä? Tätä ajatusta päässäni pyöritellen eteeni ilmestyi taas uusi naishoitaja joka esitteli itsensä ja kertoi että on minun omahoitaja tästälähtien. Sain myös nipun kaavakkeita täytettäväksi jotka voisin täyttää sitten kuin vain jaksan.

Hetken keskustelun jälkeen lähdimme kävelemään osaston käytävää pitkin jossa sijaitsi potilashuoneet, kävelimme lähes päätyyn asti, kunnes koitti huone numero viisi.

"Tässä on sinun huone" hoitajani sanoi ja jatkoi että minulla kävi tuuri, koska tämä on yhden hengen huone jossa oli myös oma kylpyhuone ja suihku. Huone oli pieni, mutta riittävä minulle. Huomasin myös että ovista puuttuivat lukot, joten edes kylpyhuoneen ovea ei saanut lukittua joka tuntui aluksi omituiselta, mutta ajanmittaan siihen tottui.

Olen kuullut puhuttavan pyöreistä huoneista, mutta tämä minun huoneeni oli viisikulmainen sekä kolmion muotoinen kylpyhuone jossa suihku oli sijoitettuna kolmion terävään kärkeen. Ettei siinä ollut vielä tarpeeksi ihmettelemistä, oli kolmion päätyseinälle asennettu turvapeili, josta ei hyvällä tahdollakaan saannut mitään järkevää kuvaa itsestään, peili vääristi kasvonmuodot mitä omituisimmiksi aina riippuen mistä kulmasta itseään katsoi. Lopuksi löysin peilin vasemmasta alareunasta noin viisi kertaa viisi senttisen sileän kohdan josta voisin apua saada kun parranajon aika koittaisi.

Vaatteet kaappiin laitettuna, yritin hetken tuossa kapeassa sairaalasängyssä torkkua mutta huoneen oven yläpuolella oleva kello herätti minut joka minuutin välein. Tuo kellosta lähtevä ja pään läpi tunkeva ääni otti vain voimaa näistä kivisistä seinistä. Jos en vielä ole hullu, niin täällä sellaiseksi viimeistään tulisin.

Jostain kuului koputtava ääni, ääni joka ei sopinut tuon viisareita pyörittävän kapistuksen paukkeeseen.