Kipu tarjosi matkalippua.
Usein sanotaan, että kipu muistuttaa elämästä. Kipu vahvistaa ja kipua tulisi sietää, mutta mitä jos kipu on sietämätöntä tai kipu on niin kovaa että haluaa kuolla. Entä jos kipu tekee ihmisen haavoittuvaksi? Onko kipu silloin ottanut vallan ja määrää ihmisen tekemisen ja olemisen, entä jos kipu hallitsee ihmistä ja ruokkii itseään pelolla.
Mitä kipu on? Kipu voi olla fyysistä tai henkistä, se voi olla viiltävää, polttavaa, sykkivää tai vaikka pistävää. Kipu voi olla ahdistavaa, lamauttavaa, tuskaista ja kuristavaa. Kipu voi olla siedettävää tai sietämätöntä, se voi hallittua tai hallitsematonta. Kipu voi pelastaa, kipu voi tappaa. Kipu on samaan aikaan renki että isäntä.
Kipua voi onneksi yrittää lääkitä, tukahduttaa ja vaimentaa. Joskus se onnistuu joskus kipu ottaa kuitenkin yliotteen. Kipu on välillä hyvä ystävä, toisinaan pahin vihollinen. Kipu neuvoo ja käskee. Kipu kertoo elämästä ja kuolemasta. Kipu näyttää välillä edenin, välillä helvetin.
Kun itse vammauduin toukokuussa 2014, en tuntenut kipua juuri lankaan, vaikka olin juuri tippunut hieman yli neljästä metristä kivikkoiselle maalle ja saanut useita murtumia, kipu ei vain löytänyt paikalle tai antoi ylväästi odottaa vuoroaan. Ensimmäisiä kipumuistikuvia minulla kuitenkin on ja ne sijoittuvat aikaan kun olin jo kotona, tuolloin pelkkä yksiminen tai nukkumaan meno tuntui viiltävältä sekä pistävältä. Tuo kipu oli fyysistä, tuolloin kipu totteli lääkitystä ja antoi hetken rauhan toipumiseen.
Murtumat parani ja kivut hellitti, tunsin että voin palata takaisin työhöni. Uskoin selvinneeni vähillä vaurioilla ja tapaturmassa murtuneen yläleukaluun johdosta heiluvat hampaatkin voi laittaa kuntoon, olin valmis ottamaan taas ohjat käsiini yrityksessäni. Niin ainakin kuvittelin.
Minulla oli työmiehet olleet elokuun alusta jo viikon verran eräässä ulkosaariston kohteessa entisöimässä vanhaa kalastajatorppaa ja ajattelin itse mennä jatkamaan tuota työkohdetta yhden työntekijäni kanssa. Tuo ulkosaariston kohde oli se paikka johon kipu oli mennyt minua odottamaan. Kipu oli muuttanut muotoaan, se ei enään viiltänyt tai polttanut. Nyt kipu esti minua tekemästä työtäni johon olin kouluttautunut, kipu esti minua ymmärtämästä mitä vasaralla pitäisi tehdä, kipu rakensi minun eteeni seinän ja esti minua menemästä työmaalle, kipu tuntui päässä, se puristi ohimoita, se vei suuntavaiston, se puristi rintaa ja pakotti haukkomaan happea.
Tästä alkoi matka kivun kanssa, välillä se meni piiloon moneksi viikoksi, kunnes tuli takaisin vain muistuttaakseen kuka on isäntä ja ketä tulee totella. Kävin useasti lääkärissä kivun takia ja sain lääkeitä jolla voisin tuon riivaajani minusta häätää, mutta turhaan. Kipu nakersi minua sisältä päin, teki ruumiistani onton, ohjasi minua vain kohto lopullista päämäärää.
Helmikuussa 2015 kipu sai minusta täyden otteen, halusi minun henkeni useampaan kertaan, kipu kertoi mihin minun tieni päättyy. Jouduin tai pääsin lopuksi psykiatriseen sairaalaan suljetulle osastolle, tuollakin kipuni oli minun seurassa. Se kertoi minulle milloin seuraava juna kulkee sairaalan ohitse ja pakotti minun odottaa lähtökäskyään.
Lopulta kipu oli syönyt minut kokonaan ja kroppani petti täysin, aloin saamaan kouristuksia päivittäin, joskus jopa useamman päivässä. Ruoka ei pysynyt sisällä, olin vain luuta ja nahkaa. Vain osastolla annettavat lääkkeet pitivät minut hengissä, vaikka olin itse valmis luovuttamaan niin muut eivät olleet. Lopulta sain lähetteen aivovammapolille laajoihin tutkimuksiin jonka seurauksena kipuni sai selityksen.
Olin saanut tapaturmassa vaikean aivovamman sekä niskan retkahdusvamman, tämä jäi täysin tutkimatta aluksi ja sen aiheuttamat oireet johtivat vaikeaan masennukseen sekä itsetuhoisuuteen. Nyt tuo kipu joka aikaisemmin hallitsi elämääni täysin ja vaati palkaksi henkeäni on hyvä renki ja muistuttaa minua elämän realiteeteistä, sen tärkeydestä ja että kaikki ei ole itsestään selvää.
Nyt kun vammautumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta, elämäni on täysin muuttunut ja vaikka tarvitsen useissa toimissa muiden apua niin en siltikään vaihtaisi päivääkään pois. Olen saanut tehdä matkaa ja kokea muuttuneen elämän. Olen ollut kuoleman porteilla ja tuntenut sen voiman, olen kaivanut itselleni kuoppaa josta en enään omin avuin päässyt ylös. Olen tutustunut kipuuni ja kironnut sen olemassaoloa, olen heikko, mutta samaan aikaan tarpeeksi vahva voittamaan epäluulot ja ennakkoasenteet. Olen saanut paljon, enemmän kuin ansaitsen. Olen vammainen enkä häpeä sitä, minä hengitän. Olen elossa kaiken tämän jälkeen.
Olkoot tämä kirjoitus jonkinlainen välipohdinta tapahtuneesta ja siitä matkasta jonka tein. Matkani jatkuu ja tietoisuuden lisääminen vammautumisesta sekä sen johdosta syntyneistä taloudellisista ja vakuutuksellisista ogelmista jatkuu. Saan kunnian olla mukana tämän kuun lopussa järjestettävässä paneelikeskustelussa ja Aivovammaliiton keväisessä seminaarissa kertomassa tunteiden ilmaisusta valokuvan avulla.
Vain vaikuttamalla asioihin voidaan ongelmiin puuttua.
Hyvää alkanutta vuotta kaikille, kahvitellaan kun tavataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti