Sairaslomani oli pidetty ja olin kuntoutunut yllättävän hyvin saamistani vammoista, lähdin työmaalle Uuteenkaupunkiin työntekijäni kanssa. Työmaa sijaitsi noin 20 minuutin merimatkan päässä satamasta.
Kaikki oli hyvin ja kumpikaan meistä ei sairastunut merisairauteen vaikka aallokko oli ajoittain hyvinkin korkeaa niinkin pienelle veneelle jolla tämän matkan teimme. Saavuttuamme tälle kyseiselle saarelle jossa työmaa sijaitsi, purimme veneestä ruoka- ja muut tarvikkeet jotka olimme mukaamme ottaneet, työkalut ja rakennusmateriaalit oli tuotu saareen jo viikkoa aikaisemmin paikallisen omistamalla proomulla, joten meidän kantamukset olivat hyvinkin kevyet siihen nähden.
Työn tilaaja oli antanut käyttöömme vanhan traktorin johon oli kytkettynä pienehkö peräkärry, minä kuskina ja työntekijäni kärryssä lähdimme taittamaan hyvinkin kapeaa ja mutkittelevaa tietä, sivusta katsoja olisi voinnut saada hyvinkin maalaisromanttisen vaikutelman tästä meidän karavaanista, mutta voin vannoa, että se oli kaikkea muuta, pienikin kivi tai tiellä mutkitteleva puunjuuri teki ajosta hyvinkin hankalaa, viimeistään tässä kohtaa jos jompi kumpi meistä olisi ollut herkkä sairastumaan merisairauteen, niin tällä kuivanmaan matkalla se olisi varmasti tapahtunut, hytkytys ja keinuminen oli jotain aivan uskomatonta.
Viimein saavuimme aukean reunaan ja samalla työmaamme läheisyyteen, myös tien kunto parani, olin sopinut työn tilaajan kanssa että käytämme yöpymiseen vanhaa torppaa, jossa oli sähkö, mutta ei juoksevaa vettä, kuten ei koko saaressakaan.
Varsinaisen asuinrakennuksen jota siis korjasimme, tämän pihapiiristä löytyi kaivo ja puuweecee, mutta onneksi olimme tottuneet tämän tapaisiin työkohteisiin.
Purimme ruokatarvikkeet sekä muut tarvikkeet torppaan, laitoimme kahvin tippumaan ja lähdimme kävelemään asuinrakennusta kohti tarkistaaksemme missä mallissa työ on ja mistä jatkaisimme.
Kierrettyäni taloa, minulle tuli aivan omituinen tunne. Tämä tunne joka tuntui päässä oli jotain aivan uutta ja ennenkokematonta, se ei ollut kipua tai särkyä vaan aivan niin kuin aivot olisivat pysähtyneet ja samalla kuin ne olisivat käyneet ylikierroksilla, omituinen lämmön tunne valtasi koko pään.
Pelästyin hieman ja lähdin kävelemään kohti torppaa ja samalla tämä päässä tuntuva omituinen tunne hävisi yhtä nopeaan kuin alkoikin.
Saavuttuani torpalle oli kahvi jo valmiina ja istahdin pöydän ääreen kupposen kanssa ja leikkasin muutaman siivun pullapitkosta jonka olimme tuoneet mukanamme, työntekijäni tuli hetken minun perästäni ja ihmetteli mihin olin hävinnyt, asiasta sen enempää keskustelematta joimme kahvia ja suunnittelimme työvaiheita joita tekisimme vielä samana päivänä, ennen kuin ilta hämärtyisi ja näkyvyys sitä kautta estäisi työnteon.
Loppupäivä sujui hyvin ja tätä omituista tunnetta ei enään tullut ja olin jo unohtanut koko asian.
17 Elokuuta 2014
Yö meni hyvin, toki sänkyni millä nukuin oli todella vanha hetekka, vanhuuttaan jo väsähtynyt ja ääneltään hyvinkin kitisevä.
Päivästä oli tulossa poutainen ja lämmin, taivaalla ei ollut yhtään pilveä ja auringonvalo kajasti torppaa suojaavan metsän lomasta, tapani mukaan polttelin pihalla aamu kessun ja kuuntelin sitä uskomatonta hiljaisuutta, edes mantereella olevien tehtaiden äänet eivät kantautuneet näin kauas saaristoon.
Aamukahvit ja pienen aamupalan syötyämme aloimme valmistautumaan tulevaan työpäivään,
työtekijäni lähti ennen minua valmistelemaan työmaata samalla kun minä tein vielä joitain hallinnollisia töitä tabletillani, lopuksi minunkin täytyi lähteä tekemään tuottavaa työtä ja hetken käveltyäni asuinrakennukselle polkua pitkin, oli kuin näkymätön seinä olisi pystytetty minulle esteeksi polulle johon törmäsin, taas tuo omituinen tunne päässä, tällä kertaa pelästyin huomattavasti enemmän kuin edellisenä päivänä.
Päätin lähteä takaisin torppaan rauhoittelemaan itseäni kahvikupin ja kessun parissa, hetken voimiani keräten lähdin uudelleen kävelemään mutkittelevaa polkua pitkin asuinrakennukselle, edelleen tuo omituinen tunne päässä, kylläkin vähän lievempänä pääsin perille, sen enempää selittelemättä aloimme työntouhuun.
Päivä vaihtui illaksi ja työpäivämme oli lopussa, laitoimme työkalut ja koneet asuinrakennuksen sisälle suojaan, suojaan kosteudelta tai mahdolliselta sateelta, varkaita tähän saareen tuskin edes löytää joten niistä ei ollut huolta ollenkaan.
Iltaa kohti mentäessä, päässäni oli edelleen tuo lämmön ja jonkun ihmeellisen puristavan, kiristävänoloinen tunne, en vielä tässäkään vaiheessa puhunut siitä työntekijäni kanssa, vaan uskoin sen olevan ohi menevää.
18. Elokuuta 2014
En tiedä kumman meistä pitäisi narista ja valittaa enemmän, minun vai hetekan, aivan hirvittävä olo päässä, kahvi tai kessu ei auta, jotain on siis pielessä, mutta mitä?
Nyt minun oli pakko sanoa jo työntekijälleni etten voi oikein hyvin, lepäilen vielä hetken ja tulen sitten työmaalle.
Työntekijäni lähti reippaana ja minä jäin torppaan oloni kanssa, mitä mulle tapahtuu? mikä tämä tunne on? Ajatus alkoi pätkimään, ajantaju alkoi hämärtymään.
Yritin useaan kertaan mennä työmaalle, mutta turhaan. En kertakaikkiaan enään päässyt sinne.
Tässä kohtaa minut valtasi pelko ja tunne että nyt on päästävä pois täältä vielä omin avuin.
Pakkasin jo torpassa tavarat valmiiksi ennen kuin edes olin puhunut työntekijälle tilanteesta, keräsin voimia ja raahasin itseni väkisin työmaalle, tässä kohtaa jo työntekijäni huomasi että nyt ei ole kaikki kunnossa, sain sanottua että nyt lähdetään, pakataan kaikki työkalut ja varusteet ja mennään.
Nostan hattua todella korkealle tälle minun työntekijälleni, hän ei missään kohtaa kysynyt tai kyseenalaistanut minun päätöstä vaan pakkasi tavarat ja työkalut traktorin lavalle ja siisti vielä työmaan minun harhaillessani ympäriinsä.
Soitin vaimolleni, että tulemme pois täältä, nyt ei ole kaikki kunnossa. Sovimme että tulemme vierasvenesatamaan ja odottelemme siellä.
Ajoimme traktorin rantaan jossa veneemme oli, pakkasimme nämä kaikki varusteet ja työkalut jotka aiemmin oli proomulla tuotu tänne saareen, nyt lastaamme ne tähän pieneen veneeseen, onneksemme aallokko ei ollut kovin korkea, veneemme ui nimittäin todella syvällä jo välillä vettä hörpäten, huomasin kyllä työntekijäni pelon, mutta en osannut sanoa tai rohkaista mitenkään häntä, merimatka oli todella pitkä ja vaivalloinen, mutta pääsimme kuin ihmeen kaupalla satamaan saakka, vaikka lähtiessä en sitä uskonut itsekkään.
Vierasvenesataman parkkipaikalla oli työautoni ja lastasimme nämä tarvikkeet ja työkalut siihen, sanoin työntekijälleni, että vaimoni on tulossa hakemaan minua, joten hän voi lähteä työautollani kotiin, tulisin sen hakemaan sitten myöhemmin tällä viikolla.
19. Elokuuta 2014
Ei mitään kipua tai muutakaan tunnetta.
20. Elokuuta 2014
Ei mitään oireita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti