Palataan ajassa taaksepäin, aina Toukokuun 31 päivään 2014 klo 11.45.
Elämä näytti hyvältä ja yrityksessäni työtilauskanta oli lupaava, kunnes kohtalo puuttui peliin.
Olin työntekijän kanssa viimeistelemmässä rakentamamme talon huopakattoa, kunnes taivas repesi.
Pyysin työtekijää hakemaan alhaalta pressun, jotta suojaisin katon harjan sateen ajaksi, tuuli tarrasi kiinni pressuun ja tällä hetkellä tein elämäni pysyvästi muuttaneet ratkaisun, vaistomaisesti yritin laittaa jalkani pressun päälle ettei tuuli vie sitä, siinä samalla liukastuin ja lähdin luisumaan katon lapetta jossa oli aluskate paikallaan joka oli liukas kuin vesiliukumäki, mitään ei ollut enään tehtävissä, vauhti vain kiihtyi lähestyessäni katon reunaa.
Ihmiset puhuu että tälläisinä hetkinä heidän elämä vilisee silmissä, joudun sanomaan ja paskat, ainoa mitä mietit että nyt käy pahasti, vaikka vauhti oli jo kova juuri ennen vapaata pudotusta joka sekin oli yli 4 metriä, ehdin vielä katsoa että mitä alla on. Muistan kuin eilisen päivän sen tilanteen että oikealla alhaalla oli iso kivikasa ja vasemmalla epämääräinen lautakasa, että jos siihen väliin yrittäisin tähdätä, tämän jälkeen kirkas päivä muuttui yöksi ja alkoi pitkä hiljaisuus, ei tunnetta tippumisesta, ei tietoa kivusta eikä muustakaan, sitten valkeni ja aivan järkyttävä kipu vasemmalla puolella.
Huomasin että olkapääni oli omituisessa asennossa ja käteni niin kummallisesti taipunut sivuttain etten saannut sitä mitenkään suoristettua, työntekijäni oli vieressäni soittamassa ambulanssia ja laittanut takkinsa päälleni sateensuojaksi.
Ensimmäiset omat sanat taisivat olla että voi perk... , anna mulle kessu, ne ovat tuossa housujeni sivutaskussa, työntekijäni katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi että on varmaan parempi jos mä annan sulle kessun tästä omasta askistani, vasta tällöin huomasin että makasin tolella syvässä montussa ja sadevesi oli jo peittänyt minun jalkani ja osan lantiosta kokonaan.
Kessua poltellessani kuulin voimistuvan sireenin äänen, työntekijä kysyi että pärjäänkö, jos hän menee opastamaan avun paikalle, kyllä pärjään, en mä tästä mihinkään lähde.
Yksin jäätyäni tähän kylmään luonnon " kylpyammeeseen " yritin parannella asentoani ja siirsin vasempaa kättäni, aivan hirvittävä kipu ja PAM, olkapääni meni paikoilleen ja sain siirrettyä kättä, mutta kipu säilyi.
Ensihoitajien paikkalle tullessa ja heidän tutkiessaan minua, selvisi että myös kylkiluita ja yläleukaluuni oli murtunut, sitten alkoi se hirvittävin vaihe, siirtäminen ampulanssin paareille.
se kipu kun minua nostettiin siitä kylmästä kylvystä oli viedä tajuntani uudelleen, jollain ihmeen kaupalla minut saatiin ambulanssiin sisälle, tärisin kivusta ja kylmyydestä.
Uusi hieno työtakkini leikattiin pois ja samalla toinen ensihoitaja laittoi minulle kanyylin, kysyivät että olenko allerginen lääkeaineille ja vastasin että en, sillä samalla sekunnilla minuun tuupattiin kipulääkettä ja muistan kuulleeni vielä ennen sitä todella pökkeröistä oloa että ruumiinlämpo 35 ja jotain, pitkä ja kivuton hiljaisuus, jossain kohtaa availin silmiäni ja minulle kerrottiin että hetken päästä ollaan Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja siinä samalla toinen mokoma annos lääkettä ja taas nukuttiin.
Heräsin kun hoitaja taputteli minua käsiin ja kasvoihin kertoen että ollaan perillä.
Elämä näytti hyvältä ja yrityksessäni työtilauskanta oli lupaava, kunnes kohtalo puuttui peliin.
Olin työntekijän kanssa viimeistelemmässä rakentamamme talon huopakattoa, kunnes taivas repesi.
Pyysin työtekijää hakemaan alhaalta pressun, jotta suojaisin katon harjan sateen ajaksi, tuuli tarrasi kiinni pressuun ja tällä hetkellä tein elämäni pysyvästi muuttaneet ratkaisun, vaistomaisesti yritin laittaa jalkani pressun päälle ettei tuuli vie sitä, siinä samalla liukastuin ja lähdin luisumaan katon lapetta jossa oli aluskate paikallaan joka oli liukas kuin vesiliukumäki, mitään ei ollut enään tehtävissä, vauhti vain kiihtyi lähestyessäni katon reunaa.
Ihmiset puhuu että tälläisinä hetkinä heidän elämä vilisee silmissä, joudun sanomaan ja paskat, ainoa mitä mietit että nyt käy pahasti, vaikka vauhti oli jo kova juuri ennen vapaata pudotusta joka sekin oli yli 4 metriä, ehdin vielä katsoa että mitä alla on. Muistan kuin eilisen päivän sen tilanteen että oikealla alhaalla oli iso kivikasa ja vasemmalla epämääräinen lautakasa, että jos siihen väliin yrittäisin tähdätä, tämän jälkeen kirkas päivä muuttui yöksi ja alkoi pitkä hiljaisuus, ei tunnetta tippumisesta, ei tietoa kivusta eikä muustakaan, sitten valkeni ja aivan järkyttävä kipu vasemmalla puolella.
Huomasin että olkapääni oli omituisessa asennossa ja käteni niin kummallisesti taipunut sivuttain etten saannut sitä mitenkään suoristettua, työntekijäni oli vieressäni soittamassa ambulanssia ja laittanut takkinsa päälleni sateensuojaksi.
Ensimmäiset omat sanat taisivat olla että voi perk... , anna mulle kessu, ne ovat tuossa housujeni sivutaskussa, työntekijäni katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi että on varmaan parempi jos mä annan sulle kessun tästä omasta askistani, vasta tällöin huomasin että makasin tolella syvässä montussa ja sadevesi oli jo peittänyt minun jalkani ja osan lantiosta kokonaan.
Kessua poltellessani kuulin voimistuvan sireenin äänen, työntekijä kysyi että pärjäänkö, jos hän menee opastamaan avun paikalle, kyllä pärjään, en mä tästä mihinkään lähde.
Yksin jäätyäni tähän kylmään luonnon " kylpyammeeseen " yritin parannella asentoani ja siirsin vasempaa kättäni, aivan hirvittävä kipu ja PAM, olkapääni meni paikoilleen ja sain siirrettyä kättä, mutta kipu säilyi.
Ensihoitajien paikkalle tullessa ja heidän tutkiessaan minua, selvisi että myös kylkiluita ja yläleukaluuni oli murtunut, sitten alkoi se hirvittävin vaihe, siirtäminen ampulanssin paareille.
se kipu kun minua nostettiin siitä kylmästä kylvystä oli viedä tajuntani uudelleen, jollain ihmeen kaupalla minut saatiin ambulanssiin sisälle, tärisin kivusta ja kylmyydestä.
Uusi hieno työtakkini leikattiin pois ja samalla toinen ensihoitaja laittoi minulle kanyylin, kysyivät että olenko allerginen lääkeaineille ja vastasin että en, sillä samalla sekunnilla minuun tuupattiin kipulääkettä ja muistan kuulleeni vielä ennen sitä todella pökkeröistä oloa että ruumiinlämpo 35 ja jotain, pitkä ja kivuton hiljaisuus, jossain kohtaa availin silmiäni ja minulle kerrottiin että hetken päästä ollaan Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja siinä samalla toinen mokoma annos lääkettä ja taas nukuttiin.
Heräsin kun hoitaja taputteli minua käsiin ja kasvoihin kertoen että ollaan perillä.
512
VastaaPoista