Saapuminen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.
Tästä hetkestä alkoi se alamäki joka ei ole vieläkään pysähtynyt.
Ambulanssin ensihoitajat veivät minut ensiapuun, jossa lääkäri oli jo vastassa ja oli ilmeisesti jollain tasolla tietoinen tapahtumasta.
Tämä lääkäri sanoi jo ennen tutkimuksia, että ihmeen vähällä selvisit niinkin suurienergisestä tiputuksesta, taisi olla onnea matkassa, en tiedä oliko sanat tarkoitettu lohdutukseksi vai oliko hänellä jo jotain tietoa, no mutta hän sai minut ainakin hetkeksi huokaisemaan helpotuksesta.
Minut siirrettiin siinä ensiavun aulassa toiseen sänkyyn, ajattelin että taas se perk... nostaminen oli edessä, toivottavasti tällä kertaa se olisi helpompi, ja kaikkea muuta, huusin ihan yhtä lujaa kuin edellisellä kerrallakin vaikka tällä kertaa nostajia oli ainakin tuplasti enemmän.
Siitä selvittyäni minut siirrettiin johonkin huoneeseen jossa oli liuta myös muita potilaita ja meteli sen mukaista, tässä vaiheessa minulle oli tiputettu ainakin kaksi pussillista keittosuolaa ja tarve vessaan oli jo kova.
Hetken mietittyäni miten selviäisin tuon vajaan kymmenen metrin matkan ovelle jossa tämä helpottava kuva oli, juuri kun sain mietittyä reitin, niin ilmeisesti osaston hoitaja tuli ja sanoi että nyt pitää mennä kuville, en ehtinyt kissaa sanomaan, kun sänkyni jo lähti liikkeelle, joka ikinen töyssy ja kolahdus tekivät kipeetä ja ennen kaikkea pidätyskykyni oli koetuksella vielä kovemmin tässä epätasaisessa maastossa, mietinkin että kuka ihmeen työnjohtaja on voinut edes hyväksyä tälläistä työnjälkeä.
Sitten saavuttiin kuvaus huoneeseen, jossa odottelikin jo muutama hoitaja valmiina, nyt sain sanottua, että olisiko mitenkään mahdollista jos saisin käydä vessassa, kun tuntuu että räjähdän tähän paikkaan juuri.
ETTE saa nousta sängystä, kuului ääni ihan toiselta suunnalta johon kysymykseni esitin.
Siirrämme teidät tuohon kuvauspöydälle, onko teillä kipuja jossain? Mikä ihmeen kysymys se oli, olinhan juuri tippunut katolta ja sitä paitsi rakkoni on räjähtämäisillään, ennen kuin ehdin vastaamaan kuulin hoitajan laskevan yksi, kaksi, kirosin mielessäni, kolme, perke... ääni täytti huoneen, mähän kuolen ennen kuin pääsen takaisin omaan sänkyyni jos nämä vielä kovin monta kertaa minua meinaavat siirtää.
Kuka ihme on keksinyt näin tyhmän systeemin että potilasta siirretään sängysta toiseen aina kun hänet viedään eri huoneeseen, vai onko sänkyjen määrä jotenkin rajattu? Onko ensiavulla viisi sänkyä ja jossain muualla osastolla vaikka kolme sänkyä ja näitä ei voi mitenkään vaihtaa keskenään siten että potilas viedään sängyllä ja hoitaja ottaa tyhjän sängyn tilalle,
No mutta, TT kone laitettiin päälle ja kuvaus oli ohi alle minuutissa, sitten taas kuului noi pelottavat sanat, yksi, kaksi, kolme. Olen pahoillani hoitajien puolesta jos he saivat pääkipua siitä valtavasta metelistä. Sitten joku hoitajista sanoi että nyt on trauma TT kuvaus tehty ja vastaus tulee sinne osastolle.
Ja niin taas lähdettiin liikkeelle, yli näiden kynnysten ja mitä lie valuvikoja siinä matkalla olikaan, saavuimme lähtöpisteeseen ja hoitaja sanoi että lääkäri tulee kohta, tässä kohtaa mietin että heti kun hoitaja poistuu livahdan salaa tuonne helpottavan oven taakse.
Sitten koitti se hetki, hoitaja poistui ja aloin kammeta itseäni ylös siitä sängystä, voisin kuvitella että ihminen joka on juonnut puolivuotta putkeen ja sen jälkeisessä darrassa yrittää päästä raahautumaan lähimpään siwaan, tuntee varmaan saman tyylistä ja heikkoa oloa, nuo vajaat kymmenen metriä olivat todella pitkät ja vaivalloiset, jokaisella vaivalloisella askeleella tuntui että aika ei riitä ja lääkäri tulee kohta ja komentaa takaisin sänkyyn, sain tarrattua ovenkahvaan ja avattua oven, siinä tuo jumalainen posliininen esine komeili, tiesin selvinneeni.
Pitkän ja vaivalloisen toimenpiteen jälkeen minulla oli taas edessä tuo sama matka, päästä raahautumaan sänkyyni takaisin ennen kuin lääkäri tulisi.
Ehdin hetken jo makaamaan sängyssä jonkin verran helpottuneena, kun tuo valkotakkinen lääkäri saapui hoitajan kanssa sänkyni laidalle, ammattikuntaan kuuluen hän tutkiskeli papereita ja aina välillä katsoi minua, kunnes sanoi, olet todalla onnekas, sinulla on vain murtunut vasen lapaluu, vasen kylkiluu ja leukaluu.
Olemme miettineet että voisit jo tänään kotiutua, mutta juttelen vielä asiasta toisen lääkärin kanssa.
Kysyin tältä lääkäriltä ennen kuin hän ehti hävitä paikalta, että saisinko käydä pihalla " ottamassa happea " pitkän muminan ja miettimisen jälkeen sain luvan käydä, mutta tulet sitten heti takaisin.
Onnekseni taskussani oli avaamaton kessuaski, mutta tulentekovälineet olivat kyllä entiset, sain kanssapotilaalta joka istui pihalla pyydettyä tulta, muutaman imun jälkeen tuntui kuin savukkeessa olisi ollut jotan muutakin kuin laillista ainetta.
Palattuani osastolle siellä tämä lääkäri jo odottelikin ja sanoi, että olemme päättäneet tarkkailla sinua nyt kuitenkin yön yli toisella osastolla.
Kello taisi olla jo lähempänä iltapäivä viittä, kun siirryin tarkkailuosastolle, jossa oli minun lisäkseni vain yksi potilas, laitoshoitaja toi minulle aterian ja kupin kahvia. Ilta kului aika joutusaan televisiota katsellessa ja välillä pihalla käyden.
Sunnuntai. 1.6.2014
Kello taisi olla lähes seitsemän aamulla, kun hoitaja tuli herättelemään ja mittaamaan verenpainettani samalla kertoen että aamupalan jälkeen voisin lähteä kotiin, kysyin mahdollista kyytiä, koska kotiin oli kuitenkin lähes kaksisataa kilometriä, hoitaja sanoi että selvittää asiaa ja tulee aamupalan jälkeen vielä keskustelemaan.
Aamupala saapuikin pian hoitajan mentyä, puuroa, leipä, mehu ja kuppi kahvia. Nämä syötyäni hoitaja jo ilmestyikin paikalle ja sanoi että taksi on soitettu ja se saapuu tuohon pääoven eteen hetken päästä, onneksi pihalla oli lämmin päivä koska minulla oli vain t-paita ja vielä vähän märät työhousut. sain nipun papereita ja sairaslomalapun, jossa loman pituudeksi oli määrätty kaksi kuukautta, yrittäjänä toki mietin että onko tuo nyt tarpeen, kun tunnen oloni jo paljon paremmaksi.
Kiitin hyvästä palvelusta ja lähdin matkaan jonkin verran kosteissa ja yltäpäätä likaisissa vaatteissa, toivoin että taksikuski on ymmärtäväinen eikä käske minua riisumaan vaatteita ennen kuin istuisin hänen uudehkoon autoon, onneksi näin ei käynyt, pysähdyimme tankkaamaan matkalla ja tarjouduin maksamaan tälle ystävälliselle kuskille pullan ja kahvit.
Kotiin saavuttuani aloin miettimään miten järjestän työasiat siten, että voin edes hetken olla sairaslomalla. Onneksi sain ja aloin parantelemaan itseäni vaimon ja lasten avustuksella joka oli aika-ajoin erittäin haasteellista. Jo pelkkä tunne että tytär yksinään tai jopa molemmat samaan aikaan lähestyvät minua, sai minut pakenemaan paikalta, koska eihän he tienneet, että murtunut kylkiluu ja lapaluu ei tunnu kivalta heidän allaan.
Aika kului ja murtumat alkoivat paranemaan enkä enään tarvinnut kantosidettä, samaan aikaan aloin kokeilla miltä autolla ajo tuntuu näiden vammojen jälkeen.
Tunsin oloni onnekkaaksi, koska tapaturmassa olisi voinnut käydä paljon pahemmin, kumpa olisin tiennyt mitä tuleman pitää.
Tästä hetkestä alkoi se alamäki joka ei ole vieläkään pysähtynyt.
Ambulanssin ensihoitajat veivät minut ensiapuun, jossa lääkäri oli jo vastassa ja oli ilmeisesti jollain tasolla tietoinen tapahtumasta.
Tämä lääkäri sanoi jo ennen tutkimuksia, että ihmeen vähällä selvisit niinkin suurienergisestä tiputuksesta, taisi olla onnea matkassa, en tiedä oliko sanat tarkoitettu lohdutukseksi vai oliko hänellä jo jotain tietoa, no mutta hän sai minut ainakin hetkeksi huokaisemaan helpotuksesta.
Minut siirrettiin siinä ensiavun aulassa toiseen sänkyyn, ajattelin että taas se perk... nostaminen oli edessä, toivottavasti tällä kertaa se olisi helpompi, ja kaikkea muuta, huusin ihan yhtä lujaa kuin edellisellä kerrallakin vaikka tällä kertaa nostajia oli ainakin tuplasti enemmän.
Siitä selvittyäni minut siirrettiin johonkin huoneeseen jossa oli liuta myös muita potilaita ja meteli sen mukaista, tässä vaiheessa minulle oli tiputettu ainakin kaksi pussillista keittosuolaa ja tarve vessaan oli jo kova.
Hetken mietittyäni miten selviäisin tuon vajaan kymmenen metrin matkan ovelle jossa tämä helpottava kuva oli, juuri kun sain mietittyä reitin, niin ilmeisesti osaston hoitaja tuli ja sanoi että nyt pitää mennä kuville, en ehtinyt kissaa sanomaan, kun sänkyni jo lähti liikkeelle, joka ikinen töyssy ja kolahdus tekivät kipeetä ja ennen kaikkea pidätyskykyni oli koetuksella vielä kovemmin tässä epätasaisessa maastossa, mietinkin että kuka ihmeen työnjohtaja on voinut edes hyväksyä tälläistä työnjälkeä.
Sitten saavuttiin kuvaus huoneeseen, jossa odottelikin jo muutama hoitaja valmiina, nyt sain sanottua, että olisiko mitenkään mahdollista jos saisin käydä vessassa, kun tuntuu että räjähdän tähän paikkaan juuri.
ETTE saa nousta sängystä, kuului ääni ihan toiselta suunnalta johon kysymykseni esitin.
Siirrämme teidät tuohon kuvauspöydälle, onko teillä kipuja jossain? Mikä ihmeen kysymys se oli, olinhan juuri tippunut katolta ja sitä paitsi rakkoni on räjähtämäisillään, ennen kuin ehdin vastaamaan kuulin hoitajan laskevan yksi, kaksi, kirosin mielessäni, kolme, perke... ääni täytti huoneen, mähän kuolen ennen kuin pääsen takaisin omaan sänkyyni jos nämä vielä kovin monta kertaa minua meinaavat siirtää.
Kuka ihme on keksinyt näin tyhmän systeemin että potilasta siirretään sängysta toiseen aina kun hänet viedään eri huoneeseen, vai onko sänkyjen määrä jotenkin rajattu? Onko ensiavulla viisi sänkyä ja jossain muualla osastolla vaikka kolme sänkyä ja näitä ei voi mitenkään vaihtaa keskenään siten että potilas viedään sängyllä ja hoitaja ottaa tyhjän sängyn tilalle,
No mutta, TT kone laitettiin päälle ja kuvaus oli ohi alle minuutissa, sitten taas kuului noi pelottavat sanat, yksi, kaksi, kolme. Olen pahoillani hoitajien puolesta jos he saivat pääkipua siitä valtavasta metelistä. Sitten joku hoitajista sanoi että nyt on trauma TT kuvaus tehty ja vastaus tulee sinne osastolle.
Ja niin taas lähdettiin liikkeelle, yli näiden kynnysten ja mitä lie valuvikoja siinä matkalla olikaan, saavuimme lähtöpisteeseen ja hoitaja sanoi että lääkäri tulee kohta, tässä kohtaa mietin että heti kun hoitaja poistuu livahdan salaa tuonne helpottavan oven taakse.
Sitten koitti se hetki, hoitaja poistui ja aloin kammeta itseäni ylös siitä sängystä, voisin kuvitella että ihminen joka on juonnut puolivuotta putkeen ja sen jälkeisessä darrassa yrittää päästä raahautumaan lähimpään siwaan, tuntee varmaan saman tyylistä ja heikkoa oloa, nuo vajaat kymmenen metriä olivat todella pitkät ja vaivalloiset, jokaisella vaivalloisella askeleella tuntui että aika ei riitä ja lääkäri tulee kohta ja komentaa takaisin sänkyyn, sain tarrattua ovenkahvaan ja avattua oven, siinä tuo jumalainen posliininen esine komeili, tiesin selvinneeni.
Pitkän ja vaivalloisen toimenpiteen jälkeen minulla oli taas edessä tuo sama matka, päästä raahautumaan sänkyyni takaisin ennen kuin lääkäri tulisi.
Ehdin hetken jo makaamaan sängyssä jonkin verran helpottuneena, kun tuo valkotakkinen lääkäri saapui hoitajan kanssa sänkyni laidalle, ammattikuntaan kuuluen hän tutkiskeli papereita ja aina välillä katsoi minua, kunnes sanoi, olet todalla onnekas, sinulla on vain murtunut vasen lapaluu, vasen kylkiluu ja leukaluu.
Olemme miettineet että voisit jo tänään kotiutua, mutta juttelen vielä asiasta toisen lääkärin kanssa.
Kysyin tältä lääkäriltä ennen kuin hän ehti hävitä paikalta, että saisinko käydä pihalla " ottamassa happea " pitkän muminan ja miettimisen jälkeen sain luvan käydä, mutta tulet sitten heti takaisin.
Onnekseni taskussani oli avaamaton kessuaski, mutta tulentekovälineet olivat kyllä entiset, sain kanssapotilaalta joka istui pihalla pyydettyä tulta, muutaman imun jälkeen tuntui kuin savukkeessa olisi ollut jotan muutakin kuin laillista ainetta.
Palattuani osastolle siellä tämä lääkäri jo odottelikin ja sanoi, että olemme päättäneet tarkkailla sinua nyt kuitenkin yön yli toisella osastolla.
Kello taisi olla jo lähempänä iltapäivä viittä, kun siirryin tarkkailuosastolle, jossa oli minun lisäkseni vain yksi potilas, laitoshoitaja toi minulle aterian ja kupin kahvia. Ilta kului aika joutusaan televisiota katsellessa ja välillä pihalla käyden.
Sunnuntai. 1.6.2014
Kello taisi olla lähes seitsemän aamulla, kun hoitaja tuli herättelemään ja mittaamaan verenpainettani samalla kertoen että aamupalan jälkeen voisin lähteä kotiin, kysyin mahdollista kyytiä, koska kotiin oli kuitenkin lähes kaksisataa kilometriä, hoitaja sanoi että selvittää asiaa ja tulee aamupalan jälkeen vielä keskustelemaan.
Aamupala saapuikin pian hoitajan mentyä, puuroa, leipä, mehu ja kuppi kahvia. Nämä syötyäni hoitaja jo ilmestyikin paikalle ja sanoi että taksi on soitettu ja se saapuu tuohon pääoven eteen hetken päästä, onneksi pihalla oli lämmin päivä koska minulla oli vain t-paita ja vielä vähän märät työhousut. sain nipun papereita ja sairaslomalapun, jossa loman pituudeksi oli määrätty kaksi kuukautta, yrittäjänä toki mietin että onko tuo nyt tarpeen, kun tunnen oloni jo paljon paremmaksi.
Kiitin hyvästä palvelusta ja lähdin matkaan jonkin verran kosteissa ja yltäpäätä likaisissa vaatteissa, toivoin että taksikuski on ymmärtäväinen eikä käske minua riisumaan vaatteita ennen kuin istuisin hänen uudehkoon autoon, onneksi näin ei käynyt, pysähdyimme tankkaamaan matkalla ja tarjouduin maksamaan tälle ystävälliselle kuskille pullan ja kahvit.
Kotiin saavuttuani aloin miettimään miten järjestän työasiat siten, että voin edes hetken olla sairaslomalla. Onneksi sain ja aloin parantelemaan itseäni vaimon ja lasten avustuksella joka oli aika-ajoin erittäin haasteellista. Jo pelkkä tunne että tytär yksinään tai jopa molemmat samaan aikaan lähestyvät minua, sai minut pakenemaan paikalta, koska eihän he tienneet, että murtunut kylkiluu ja lapaluu ei tunnu kivalta heidän allaan.
Aika kului ja murtumat alkoivat paranemaan enkä enään tarvinnut kantosidettä, samaan aikaan aloin kokeilla miltä autolla ajo tuntuu näiden vammojen jälkeen.
Tunsin oloni onnekkaaksi, koska tapaturmassa olisi voinnut käydä paljon pahemmin, kumpa olisin tiennyt mitä tuleman pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti