It's alive! Kuten tuo Romaniassa elänyt mustiin pukeutuva mies riemuissaan huudahti, saatuaan elämän palautumaan jollain ihmeen kaupalla tuohon omituiseen luomukseensa.
Tuo sama ihme tapahtui ilmeisesti myös minun kohdallani.
Paljon on vettä virrannut Aurajoessa siitä kun viimeksi sain jotain järkevää tekstiä aikaiseksi.
Yritän jotenkin sanoiksi pukea sitä mitä tapahtui 7.4 - 12.7 välisenä aikana jolloin viimeksi tänne kirjotin.
14. Huhtikuuta.
Tänään on se päivä jolloin minut siirretään Harjavallasta TYKS:iin osastolle 715.
Siirrosta minulla oli todella korkeat odotukset, olinhan pääsemässä yliopistolliseen erikois-sairaanhoitoon.
Alku sujuikin hyvin ja tuntui että asiaani suhtaudutaan vakavasti ja saan kaiken mahdollisen hoidon ja tutkimukset.
27. Huhtikuuta.
Tämä on se kohtalon päivä jolloin aivovammakuvaukset ja kaularangan TT on tarkoitus tehdä, olen jännittänyt tätä päivää enemmän, kuin mitään pitkään aikaan.
Kuvaukset sujuivat hyvin ja nyt jään odottelemaan vastauksia jotka pitäisi tulla noin viikon päästä.
4. Toukokuuta.
Aamu oli sujunut hyvin eikä kouristuskohtauksia ollut tullut ainakaan muutamaan päivään, jotenkin tuntuu, että jokainen kouristus formatoi kovalevyni täysin enkä muista enään sitäkään vähää kuin ennen kouristusten alkua.
Kello taisi olla jotakuinkin kahden paikkeilla iltapäivällä, kun hoitaja ilmestyi huoneeseeni ja vähän varovaisin askelin raahautui istumaan huoneen perällä olevaan tuoliin.
Pakolliset kuulumiset kysyttyään, tuli tuo lause jota en osannut odottaa.
Aivovammapolin neurologi haluaisi tulla juttelemaan kanssasi vielä tänään, arvasin heti, että tuskinpa tuo hoitava lääkärini turhaan tänne tulisi muuten vaan kuulumisia kyselemään, eli kuvista oli löytynyt jotain.
Kysyin vielä tuota samaa asiaa hoitajalta mutta hän kieltäytyi vastaamasta ja sanoi, että juttele asiasta lääkärin kanssa.
Aika hidastui ja tunnit tuntui matelevan, lääkäriä vaan ei kuulunut.
Päivä vaihtui iltaan ja ilta aamuun.
Aamulääkkeen jaossa kysyin hoitajalta josko neurologi tänään saapauisi, mutta sain vastaukseksi, että hänellä on koulutuspäivä ja tuskin hänen asiansa niin tärkeä on ettetkö voisi odottaa torstaihin jolloin olisi ylilääkärin kierros ja siellä nuo kuvauksen tulokset sinulle kyllä sanotaan.
7. Toukokuuta.
Tänään se sitten ratkeaisi mitä kuvauksista on löytynyt.
Istuttuani lähes koko päivän oleskelutilassa ja tuijottanut tyhjyyteen, kuulin kuinka oviaukossa seisova hoitaja kutsui minua sanoen että ylilääkäri ottaa sinut nyt vastaan.
Kävelin tuota kapeaa käytävää pitkin osaston lääkärin huoneeseen jossa ylilääkärin lisäksi taisi olla ainakin kolme eri henkilöä.
En muista mitään alkuhopinöitä, mutta tuo lause jonka ylilääkäri päästi suustansa kaikui vielä pitkään päässäni, kuin ostoslistaa lukien tokaisi tuo ylin olento tuolla osastolla: Sinulla on aivovamma joka ylittää 2,5 jotain ja pullistuma niskassa sekä useita muita välilevyvaurioita.
Lopuksi hän kysyi vielä, että onko minulla jotain kysyttävää, voiko tyhmenpää kysymystä esittää henkilölle jolla todetaan vaikea aivovamma ja useita kaularangan vaurioita.
Totta helvetissä mulla on miljoonia kysymyksiä, mutta miten ihmeessä saisin ne tuon uutisen jälkeen suustani pihalle.
Viikot kuluivat ja vaihtuivat kuukausiin, kunnes minulta tultiin ensimmäistä kertaa kysymään miltä minusta tuntu.
Tämäkö on yliopistollista hoitoa? Kerrotte ihmiselle , että hän elää lopun elämäänsä vamman kanssa, mutta ette edes vaivaudu antamaan henkistä tai ammatillista apua vamman hyväksyntään.
Sain useaan kertaan kuulla hoitajilta ja lääkäreiltä " mä tiedän miltä susta tuntuu" tuo lause räjäytti viimein koko pakan ja ajoi minut todella syviin vesiin.
Koska en osaa muodostaa järkeviä lauseita suustai, mutta kirjoittaa pystyn ajatuksiani annoin heille vastauksen:
Hyvät osaston 715 henkilökunta ja ns lääkärit, älkää vittu tulko sanomaan että ymmärrätte jos ette ole itse kokeneet aivovammaa ja sen oireita, teillä ei ole hajuakaan eikä pienintäkään käsitystä mitä tämä on, miltä tuntuu herätä aamulla kun toivoo että tää kaikki on vain painajaista. Mä elän sellaisessa maailmassa jota kukaan muu ei ole elänyt, mä kuulen sellaisia asioita jota teistä kukaan ei ole koskaan kuullut, mä tunnen ja joudun elämään joka päivä sellaisien oireiden kanssa jota ette osaa edes kuvitella.
Miltä tuntuisi elää joka päivä kuin pienessä kännissä, tai että tuntuu kuin olisin hakannut päätä seinään viimeiset 7kk, miltä tuntuisi kun ei pysty suunnittelemaan kuin yhden asian kerrallaan, miltä tuntuisi jos teitä huimaisi 24h päivässä, ette teiltä olisi viety kaikki muut tunteet ja jätetty vain suru ja viha, ette pystyisi katsomaan toista silmiin kun puhutte koska joutuisitte mittimään sanoja että saisitte muodostettua järkevän lauseen, koko kehonne tärisisi koko ajan, näkisitte kaksoiskuvia, ette erota kumpi on oikea ja kumpi vasen jalka ja yrittäisitte kävellä, eläisitte ilman hienomotoriikkaa, ette muistaisi mitään, ette edes välillä omien lasten nimiä, päätä kääntäessä saisitte kehoon sähköiskuja, saisitte lääkkeistä kouristuksia, teitä ei voitaisi lääkitä kipulääkkeillä jotka vaikuttaa keskushermostoon. Minä elän näiden ja monien muiden oireiden kanssa joka päivä.
Älkää sanoko että ymmärrätte.
Syvissä vesissä.
Oltuani lähes kolme kuukautta osastolla saamatta mitään ammattiapua aivovamman hyväksyntään, tuli mittani täyteen ja pyysin ylilääkäriä tekemään minulle lähetteen takaisin Harjavaltaan, kirjasin itseni ulos 3. Heinäkuuta ja lähdin kohti Harjavaltaa, pahaksi onnekseni siellä oli kesäsulku menossa ja uusia potilaita ei otettu sisään, olin siis tyhjän päällä entistä huonommassa kunnossa kuin ennen Helmikuuta jolloin sairaalassa oloni alkoi.
Viikko kului kuin pimeässä, elämänilo alkoi hiipumaan.
Elämänvalo muuttui yhä tummemmaksi ja rajantakainen valo kirkastui, kuin kutsuen luokseen ja tarjoten ratkaisua kaikkeen.
Se on todella pienestä kiinni, kun ollaan synkkien ajatusten vallassa, yksikin pieni houkutus saattaa lopettaa kaiken.
Nuorallakävelyä elämän ja kuoleman välillä, mitä lähemmäksi kävelet tuota viimeistä porttia. sitä vähäpätösimmiltä elämän pienet asiat tuntuu.
12. Heinäkuuta
Lopuksi olin siinä pisteessä, että hakeuduin Kupittaan akuuttipsykiatrian osastolle, jossa pakka räjähti aivan täysin, kaikki tuo ahdistus, pelko tulevasta, suunnaton epävarmuus ja ne muutamat onnen sirpaleet joita vielä jostain syystä oli tietämättäni jäljellä levisivät pitkin huonetta ja sain nukkua usean vuorokauden turvassa.
Se tilanne kun ihminen on täysin tyhjä kaikesta tunteesta ja tiedosta tulevaisuudesta oli minun pelastus, sain kerättyä muutamia positiivisia asioita joista aloitin aivovamman ja kaularankavamman hyväksynnän ja tuo prosessi on vielä pahasti kesken ja hyvin ohuen elämänlangan varassa.
Tuo sama ihme tapahtui ilmeisesti myös minun kohdallani.
Paljon on vettä virrannut Aurajoessa siitä kun viimeksi sain jotain järkevää tekstiä aikaiseksi.
Yritän jotenkin sanoiksi pukea sitä mitä tapahtui 7.4 - 12.7 välisenä aikana jolloin viimeksi tänne kirjotin.
14. Huhtikuuta.
Tänään on se päivä jolloin minut siirretään Harjavallasta TYKS:iin osastolle 715.
Siirrosta minulla oli todella korkeat odotukset, olinhan pääsemässä yliopistolliseen erikois-sairaanhoitoon.
Alku sujuikin hyvin ja tuntui että asiaani suhtaudutaan vakavasti ja saan kaiken mahdollisen hoidon ja tutkimukset.
27. Huhtikuuta.
Tämä on se kohtalon päivä jolloin aivovammakuvaukset ja kaularangan TT on tarkoitus tehdä, olen jännittänyt tätä päivää enemmän, kuin mitään pitkään aikaan.
Kuvaukset sujuivat hyvin ja nyt jään odottelemaan vastauksia jotka pitäisi tulla noin viikon päästä.
4. Toukokuuta.
Aamu oli sujunut hyvin eikä kouristuskohtauksia ollut tullut ainakaan muutamaan päivään, jotenkin tuntuu, että jokainen kouristus formatoi kovalevyni täysin enkä muista enään sitäkään vähää kuin ennen kouristusten alkua.
Kello taisi olla jotakuinkin kahden paikkeilla iltapäivällä, kun hoitaja ilmestyi huoneeseeni ja vähän varovaisin askelin raahautui istumaan huoneen perällä olevaan tuoliin.
Pakolliset kuulumiset kysyttyään, tuli tuo lause jota en osannut odottaa.
Aivovammapolin neurologi haluaisi tulla juttelemaan kanssasi vielä tänään, arvasin heti, että tuskinpa tuo hoitava lääkärini turhaan tänne tulisi muuten vaan kuulumisia kyselemään, eli kuvista oli löytynyt jotain.
Kysyin vielä tuota samaa asiaa hoitajalta mutta hän kieltäytyi vastaamasta ja sanoi, että juttele asiasta lääkärin kanssa.
Aika hidastui ja tunnit tuntui matelevan, lääkäriä vaan ei kuulunut.
Päivä vaihtui iltaan ja ilta aamuun.
Aamulääkkeen jaossa kysyin hoitajalta josko neurologi tänään saapauisi, mutta sain vastaukseksi, että hänellä on koulutuspäivä ja tuskin hänen asiansa niin tärkeä on ettetkö voisi odottaa torstaihin jolloin olisi ylilääkärin kierros ja siellä nuo kuvauksen tulokset sinulle kyllä sanotaan.
7. Toukokuuta.
Tänään se sitten ratkeaisi mitä kuvauksista on löytynyt.
Istuttuani lähes koko päivän oleskelutilassa ja tuijottanut tyhjyyteen, kuulin kuinka oviaukossa seisova hoitaja kutsui minua sanoen että ylilääkäri ottaa sinut nyt vastaan.
Kävelin tuota kapeaa käytävää pitkin osaston lääkärin huoneeseen jossa ylilääkärin lisäksi taisi olla ainakin kolme eri henkilöä.
En muista mitään alkuhopinöitä, mutta tuo lause jonka ylilääkäri päästi suustansa kaikui vielä pitkään päässäni, kuin ostoslistaa lukien tokaisi tuo ylin olento tuolla osastolla: Sinulla on aivovamma joka ylittää 2,5 jotain ja pullistuma niskassa sekä useita muita välilevyvaurioita.
Lopuksi hän kysyi vielä, että onko minulla jotain kysyttävää, voiko tyhmenpää kysymystä esittää henkilölle jolla todetaan vaikea aivovamma ja useita kaularangan vaurioita.
Totta helvetissä mulla on miljoonia kysymyksiä, mutta miten ihmeessä saisin ne tuon uutisen jälkeen suustani pihalle.
Viikot kuluivat ja vaihtuivat kuukausiin, kunnes minulta tultiin ensimmäistä kertaa kysymään miltä minusta tuntu.
Tämäkö on yliopistollista hoitoa? Kerrotte ihmiselle , että hän elää lopun elämäänsä vamman kanssa, mutta ette edes vaivaudu antamaan henkistä tai ammatillista apua vamman hyväksyntään.
Sain useaan kertaan kuulla hoitajilta ja lääkäreiltä " mä tiedän miltä susta tuntuu" tuo lause räjäytti viimein koko pakan ja ajoi minut todella syviin vesiin.
Koska en osaa muodostaa järkeviä lauseita suustai, mutta kirjoittaa pystyn ajatuksiani annoin heille vastauksen:
Hyvät osaston 715 henkilökunta ja ns lääkärit, älkää vittu tulko sanomaan että ymmärrätte jos ette ole itse kokeneet aivovammaa ja sen oireita, teillä ei ole hajuakaan eikä pienintäkään käsitystä mitä tämä on, miltä tuntuu herätä aamulla kun toivoo että tää kaikki on vain painajaista. Mä elän sellaisessa maailmassa jota kukaan muu ei ole elänyt, mä kuulen sellaisia asioita jota teistä kukaan ei ole koskaan kuullut, mä tunnen ja joudun elämään joka päivä sellaisien oireiden kanssa jota ette osaa edes kuvitella.
Miltä tuntuisi elää joka päivä kuin pienessä kännissä, tai että tuntuu kuin olisin hakannut päätä seinään viimeiset 7kk, miltä tuntuisi kun ei pysty suunnittelemaan kuin yhden asian kerrallaan, miltä tuntuisi jos teitä huimaisi 24h päivässä, ette teiltä olisi viety kaikki muut tunteet ja jätetty vain suru ja viha, ette pystyisi katsomaan toista silmiin kun puhutte koska joutuisitte mittimään sanoja että saisitte muodostettua järkevän lauseen, koko kehonne tärisisi koko ajan, näkisitte kaksoiskuvia, ette erota kumpi on oikea ja kumpi vasen jalka ja yrittäisitte kävellä, eläisitte ilman hienomotoriikkaa, ette muistaisi mitään, ette edes välillä omien lasten nimiä, päätä kääntäessä saisitte kehoon sähköiskuja, saisitte lääkkeistä kouristuksia, teitä ei voitaisi lääkitä kipulääkkeillä jotka vaikuttaa keskushermostoon. Minä elän näiden ja monien muiden oireiden kanssa joka päivä.
Älkää sanoko että ymmärrätte.
Syvissä vesissä.
Oltuani lähes kolme kuukautta osastolla saamatta mitään ammattiapua aivovamman hyväksyntään, tuli mittani täyteen ja pyysin ylilääkäriä tekemään minulle lähetteen takaisin Harjavaltaan, kirjasin itseni ulos 3. Heinäkuuta ja lähdin kohti Harjavaltaa, pahaksi onnekseni siellä oli kesäsulku menossa ja uusia potilaita ei otettu sisään, olin siis tyhjän päällä entistä huonommassa kunnossa kuin ennen Helmikuuta jolloin sairaalassa oloni alkoi.
Viikko kului kuin pimeässä, elämänilo alkoi hiipumaan.
Elämänvalo muuttui yhä tummemmaksi ja rajantakainen valo kirkastui, kuin kutsuen luokseen ja tarjoten ratkaisua kaikkeen.
Se on todella pienestä kiinni, kun ollaan synkkien ajatusten vallassa, yksikin pieni houkutus saattaa lopettaa kaiken.
Nuorallakävelyä elämän ja kuoleman välillä, mitä lähemmäksi kävelet tuota viimeistä porttia. sitä vähäpätösimmiltä elämän pienet asiat tuntuu.
12. Heinäkuuta
Lopuksi olin siinä pisteessä, että hakeuduin Kupittaan akuuttipsykiatrian osastolle, jossa pakka räjähti aivan täysin, kaikki tuo ahdistus, pelko tulevasta, suunnaton epävarmuus ja ne muutamat onnen sirpaleet joita vielä jostain syystä oli tietämättäni jäljellä levisivät pitkin huonetta ja sain nukkua usean vuorokauden turvassa.
Se tilanne kun ihminen on täysin tyhjä kaikesta tunteesta ja tiedosta tulevaisuudesta oli minun pelastus, sain kerättyä muutamia positiivisia asioita joista aloitin aivovamman ja kaularankavamman hyväksynnän ja tuo prosessi on vielä pahasti kesken ja hyvin ohuen elämänlangan varassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti