Nukuttuani muutaman vuorokauden lähes yhtäjaksoisesti tuossa isossa vaaleassa huoneessa jonka katto tuntui ulottuvan ylemmäksi kuin missä ihminen on ikinä käynyt, aivan kuin muodostaen suunnattoman suuren tilan johon sain tuon kaiken kuran oksentaa jonka olin harteilleni matkanvarrella kasannut.
Sain poimittua tuosta sotkusta ne muutamat onnen rippeet jotka saivat minut yrittämään vielä kerran paluuta elämään.
17. Heinäkuuta
Vietettyäni viikon Kupittaan A2 osastolla turvassa joltain mitä en edes tiedä olevan olemassa, mutta päästyäni sitä kuitenkin piiloon Pauli Hanhiniemen musiikin taakse, ymmärsin että tuo kulunut viikko oli minun tapani hyväksyä tilanteeni ja aloittaa yhteistyö näiden vammojen kanssa jotka elämääni ovat pyytämättä saapuneet sekä ovat nyt osa perhettäni.
Olin kuin rampa toukka joka viime vuoden marraskuussa alkoi horrostamaan ja nyt usean kuukauden jälkeen kuoriutui kotilostaan aloittaakseen uuden elämän.
Suurin ja pelottavin haaste oli esitellä uusi minäni vaimolleni ja lapsille, jotka tästä kaikesta ovat kohtuuttomasti joutuneet kärsimään, mutta silti rinnallani seiseet ilman että olin sitä itse edes huomannut.
Oli kulunut lähes tasan viisi kuukautta siitä hetkestä kun yhtäjaksoinen sairaalahoitoni alkoi ja nyt minun oli palattava takaisin siviilielämään, tuohon yhteiskuntaan jossa tietyt normit ja käyttäytymismallit olivat vain muisto menneestä.
Pelkäsin miten ympäristö tulisi suhtautumaan minuun? Miten selittäisin oudon käytökseni? Yrittäisinkö olla välittämättä ihmisten tuijotuksista ja sormella osoittelusta, kun kaadun enkä meinaa päästä ylös?
28. Heinäkuuta
Päivät kuluivat hitaasti, olin lähinnä harjoitellut perhe-elämää ja yrittänyt muistaa ottaa lääkkeet ajallaan.
Olin hyvin epätietoinen tulevasta, koska kuntoutukset alkaisivat? Mitä tutkimuksia vielä tehtäisiin? Missä avohoito järjestettäisiin?
Edes vaimoni ei tiennyt vastauksia näihin kysymyksiin, sitä häneltä useaan kertaan kysyneenä ja yhtä useaan kertaan vastauken saaneena viimeinkin sen ymmärsin.
Aivain kuin kysymyksen kuulleena aivovammapolin lääkärini soitti heti kesälomiltaan palattuaan ja kysyi kuulumisia, sekä kysyäkseen pääsenkö heti huomenna neuro-psykologisiin tutkimuksiin?
Vaikka tutkimukset tulivat hyvin lyhyellä varoitusajalla ei mieleeni tullut missään tapauksessa kieltäytyä niistä.
Vaikka moni asia on matkan varrella mennyt pieleen, niin olen siitä huolimatta todella onnekkaassa asemassa että olen päässyt aivovammapolin potilaaksi.
Sain poimittua tuosta sotkusta ne muutamat onnen rippeet jotka saivat minut yrittämään vielä kerran paluuta elämään.
17. Heinäkuuta
Vietettyäni viikon Kupittaan A2 osastolla turvassa joltain mitä en edes tiedä olevan olemassa, mutta päästyäni sitä kuitenkin piiloon Pauli Hanhiniemen musiikin taakse, ymmärsin että tuo kulunut viikko oli minun tapani hyväksyä tilanteeni ja aloittaa yhteistyö näiden vammojen kanssa jotka elämääni ovat pyytämättä saapuneet sekä ovat nyt osa perhettäni.
Olin kuin rampa toukka joka viime vuoden marraskuussa alkoi horrostamaan ja nyt usean kuukauden jälkeen kuoriutui kotilostaan aloittaakseen uuden elämän.
Suurin ja pelottavin haaste oli esitellä uusi minäni vaimolleni ja lapsille, jotka tästä kaikesta ovat kohtuuttomasti joutuneet kärsimään, mutta silti rinnallani seiseet ilman että olin sitä itse edes huomannut.
Oli kulunut lähes tasan viisi kuukautta siitä hetkestä kun yhtäjaksoinen sairaalahoitoni alkoi ja nyt minun oli palattava takaisin siviilielämään, tuohon yhteiskuntaan jossa tietyt normit ja käyttäytymismallit olivat vain muisto menneestä.
Pelkäsin miten ympäristö tulisi suhtautumaan minuun? Miten selittäisin oudon käytökseni? Yrittäisinkö olla välittämättä ihmisten tuijotuksista ja sormella osoittelusta, kun kaadun enkä meinaa päästä ylös?
28. Heinäkuuta
Päivät kuluivat hitaasti, olin lähinnä harjoitellut perhe-elämää ja yrittänyt muistaa ottaa lääkkeet ajallaan.
Olin hyvin epätietoinen tulevasta, koska kuntoutukset alkaisivat? Mitä tutkimuksia vielä tehtäisiin? Missä avohoito järjestettäisiin?
Edes vaimoni ei tiennyt vastauksia näihin kysymyksiin, sitä häneltä useaan kertaan kysyneenä ja yhtä useaan kertaan vastauken saaneena viimeinkin sen ymmärsin.
Aivain kuin kysymyksen kuulleena aivovammapolin lääkärini soitti heti kesälomiltaan palattuaan ja kysyi kuulumisia, sekä kysyäkseen pääsenkö heti huomenna neuro-psykologisiin tutkimuksiin?
Vaikka tutkimukset tulivat hyvin lyhyellä varoitusajalla ei mieleeni tullut missään tapauksessa kieltäytyä niistä.
Vaikka moni asia on matkan varrella mennyt pieleen, niin olen siitä huolimatta todella onnekkaassa asemassa että olen päässyt aivovammapolin potilaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti