Tässä on tullut kuljettua pitkä matka, matka jolla ei opaspalveluita tarjottu vaan kaikki piti itse selvittää ja kokea, matka joka alkoi jo viime vuoden toukokuussa.
Matka jonka määränpää olin minä itse.
Opin tuntemaan miltä tuntuu kun on syvästi masentunut tai kun astuminen pimeänpuolelle tuntuu helpommalta kuin hengittäminen.
Moni on kysynyt millä tavalla olen muuttunut ihmisenä? Jossain kohtaa en tunnistanut sitä ihmistä joka oli tullut kroppaani enkä tunnistanut sen ajatuksia.
Aivan kuin olisin katsellut itseäni sivusta.
Olen joutunut katselemaan kevättä ikkunasta jonka ulkopuolella olevat kalterit pilasivat vähäisimmänkin ilontunteen. Toisaalta Harjavallassa saamani hoito oli hyvää ja asiantuntevaa sekä ylipäätään joutuminen sinne oli silkkaa onnea, vasta joutuminen psykiatriseen sairaalaan antoi epäilyksen aivovammasta. Toisaalta tammikuussa minut kotiutettiin Porin sairaalasta terveenä miehenä vaikka oireet olivat samat.
Olenko katkera? Totta helvetissä olen. Olen menettänyt terveyden ja joudun todistelemaan etten ole humalassa vaan minulla nyt vaan sattuu olemaan tämmöinen vamma.
Olen useasti miettinyt sitä vaihtoehtoa, että olisi ollut parempi jos olisin halvaantunut, istuisin pyörätuolissa ja vammani näkyisi selvästi ulkoapäin niin ei tarvitsisi selitellä ja olla osoittavien sormien edessä.
Olen saanut kuulla osastolla ollessani ettemme hoida sinun aivovammaasi täällä vaan masennusta, vaikka kuinka yritin selittää että masennukseni johtuu aivovammasta ja sen mukanaan tuomista oireista jotka vain ruokkivat masennusta, ei minua haluttu kuunnella, mitä potilaat nyt lääketieteestä tietäisivät? Joidenkin lääkärien tehtävähän on vain hoitaa ei kuunnella.
Se mitä matkan varrella olen saanut kokea on varmasti vaatinut veronsa, mutta antanut myös paljon ja avannut silmiäni erillaiseen maailmaan jossa on vielä paljon opittavaa.
Katkeruutta ja kaltereita siis mahtuu matkanvarrelle, mutta matka on vasta alussa ja paljon on opittavaa sekä opetettavaa.
Tässä pieni väliraportti kuluneesta puolestatoista vuodesta.
Osanottoni ranskalaisille.
Matka jonka määränpää olin minä itse.
Opin tuntemaan miltä tuntuu kun on syvästi masentunut tai kun astuminen pimeänpuolelle tuntuu helpommalta kuin hengittäminen.
Moni on kysynyt millä tavalla olen muuttunut ihmisenä? Jossain kohtaa en tunnistanut sitä ihmistä joka oli tullut kroppaani enkä tunnistanut sen ajatuksia.
Aivan kuin olisin katsellut itseäni sivusta.
Olen joutunut katselemaan kevättä ikkunasta jonka ulkopuolella olevat kalterit pilasivat vähäisimmänkin ilontunteen. Toisaalta Harjavallassa saamani hoito oli hyvää ja asiantuntevaa sekä ylipäätään joutuminen sinne oli silkkaa onnea, vasta joutuminen psykiatriseen sairaalaan antoi epäilyksen aivovammasta. Toisaalta tammikuussa minut kotiutettiin Porin sairaalasta terveenä miehenä vaikka oireet olivat samat.
Olenko katkera? Totta helvetissä olen. Olen menettänyt terveyden ja joudun todistelemaan etten ole humalassa vaan minulla nyt vaan sattuu olemaan tämmöinen vamma.
Olen useasti miettinyt sitä vaihtoehtoa, että olisi ollut parempi jos olisin halvaantunut, istuisin pyörätuolissa ja vammani näkyisi selvästi ulkoapäin niin ei tarvitsisi selitellä ja olla osoittavien sormien edessä.
Olen saanut kuulla osastolla ollessani ettemme hoida sinun aivovammaasi täällä vaan masennusta, vaikka kuinka yritin selittää että masennukseni johtuu aivovammasta ja sen mukanaan tuomista oireista jotka vain ruokkivat masennusta, ei minua haluttu kuunnella, mitä potilaat nyt lääketieteestä tietäisivät? Joidenkin lääkärien tehtävähän on vain hoitaa ei kuunnella.
Se mitä matkan varrella olen saanut kokea on varmasti vaatinut veronsa, mutta antanut myös paljon ja avannut silmiäni erillaiseen maailmaan jossa on vielä paljon opittavaa.
Katkeruutta ja kaltereita siis mahtuu matkanvarrelle, mutta matka on vasta alussa ja paljon on opittavaa sekä opetettavaa.
Tässä pieni väliraportti kuluneesta puolestatoista vuodesta.
Osanottoni ranskalaisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti