Minulta on useasti kysytty eri tahoilta, että mikä oli se kipinä tai koukku jonka avulla selvisin siitä syvästä masennuksesta siihen kuntoon jossa pystyin alkaan käsittelemään niitä asioita jota tässä puolentoista vuoden aikana on tapahtunut.
Tämä olkoot minun selviytymistarinani ja jos tästä on apua edes yhdelle masentuneelle, niin olen siitä erittäin tyytyväinen.
Muistan hyvin sen, mitä vaikeammaksi masennukseni kehittyi, niin sitä suuremmaksi se rakentamani suojamuuri kasvoi, ensin suljin läheiset sen ulkopuolelle, sen jälkeen tuttavat, kunnes olin siinä pisteessä että lähelleni ei päässyt enään kukaan.
Pystyin keskustelemaan jollain tasolla ihmisten kanssa, mutta kun asia kääntyi minuun niin vetäydyin välittömästi kuoreeni aivan kuin varjellakseni sitä vähäistä minuuttani jota vielä jäljellä oli.
Masennus on todella kavala sairaus joka ruokkii itse itseään, sitä voi ihan hyvin verrata syöpään. Molemmat voivat johtaa hoitamattomana kuolemaan.
Myös omalla kohdallani niin oli käydä useaan kertaan.
Se mikä minut ajoi masennukseen, niin syitä on varmasti useita. Yrityksen konkurssi, epätietoisuus tulevasta, oudot oireet ja pääkipu jolle ei löytynyt selitystä ja suurimpana syynä näiden edellä mainittujen asioiden yhteisvaikutus joka sai minut etäytymään perheestäni ja laiminlyömään aviomiehen ja isän velvoitteita.
Miltä masennus sitten tuntuu? Voin vakuuttaa että erittäin pahalta siihen liittyvien todellisten kipujen ja tunteiden häviämisen takia.
Itse koin että kaikki värit hävisivät, jäljelle jäi vain kaikki mustan sävyt. Mikään ei enään tuonut hyvää oloa tai mielihyvää, joskus jopa kuolema tuntui ainoalta hyvältä ratkaisulta.
Toisin sanoen vain masennuksen kokeneet tietävät mitä on oikea masennus.
Minua itseäni henkilökohtaisesti suututtaa masennus sanan väärinkäyttö, jos joku ei saakkaan haluamaansa niin ollaan masentuneita, tai kokeesta ei tullutkaan sitä kymppiä vaikka piti, niin taas ollaan masentuneita.
Hyvät ihmiset, jos olette pettyneitä se ei tarkoita että olisitte masentuneita.
Mutta palataan siihen josta ajattelin kirjoittaa, eli siihen mikä sai minut nousemaan parempaan kuntoon.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, yksi asia joka helpotti oloani oli epäily aivovammasta, vaikka epäily oli vakava niin olin viimein saanut edes jonkinlaisen selityksen pääkivulle ja niille oireille joita se toi mukanaan, en ollutkaan vaan kuvitellut kaikkia oireita, eivätkä ne olleet "korvien välissä", ainakaan siinä mielessä miten minulle oli Porissa vihjailtu.
Toinen hyvin suuri merkitys oli tuolla piilopaikalla jonka olin itselleni kuvitellut ja jonne pääsin musiikin avulla, myös Harjavallan sairaalan järjestämä musiikkiterapia omalta osaltaan auttoi käsittelemään omia ajatuksia.
Haluan myös tässä kohtaa kiittää Harjavallan sairaalan henkilökuntaa ja erityisesti omahoitajaani Maria joka jaksoi hoitaa minua kaikista niistä oireistani huolimatta.
Kolmas asia oli tuo Kupittaan A2 osaston tapahtumat jossa sain tyhjentää itseni täysin siitä kurasta ja pahasta olosta jota tämän pitkän ajan olin harteillani kantanut.
Kupittaalla myös hyväksyin vammautumiseni ja sen että kantaisin tätä vammaa lopun elämääni.
Suurin syy siihen että olen vielä hengissä ja saan kertoa teille tarinaani on vaimoni ja lapseni, vaikka en huomannut heidän tukeaan ja läheisyyttään ja sitä kuinka konkreettisesti vaimoni esti minua tekemästä sitä viimeistä valintaa.
Toisin sanoen, minun kipinäni oli ennen kaikkea vaimo, lapset ja musiikki sekä lopuksi koko tilanteeni hyväksyminen.
En ole vielä täysin parantunut tuosta masennuksesta, vielä on pitkä tie kuljettavana niin minulla kuin läheisillänikin.
Tämä olkoot minun selviytymistarinani ja jos tästä on apua edes yhdelle masentuneelle, niin olen siitä erittäin tyytyväinen.
Muistan hyvin sen, mitä vaikeammaksi masennukseni kehittyi, niin sitä suuremmaksi se rakentamani suojamuuri kasvoi, ensin suljin läheiset sen ulkopuolelle, sen jälkeen tuttavat, kunnes olin siinä pisteessä että lähelleni ei päässyt enään kukaan.
Pystyin keskustelemaan jollain tasolla ihmisten kanssa, mutta kun asia kääntyi minuun niin vetäydyin välittömästi kuoreeni aivan kuin varjellakseni sitä vähäistä minuuttani jota vielä jäljellä oli.
Masennus on todella kavala sairaus joka ruokkii itse itseään, sitä voi ihan hyvin verrata syöpään. Molemmat voivat johtaa hoitamattomana kuolemaan.
Myös omalla kohdallani niin oli käydä useaan kertaan.
Se mikä minut ajoi masennukseen, niin syitä on varmasti useita. Yrityksen konkurssi, epätietoisuus tulevasta, oudot oireet ja pääkipu jolle ei löytynyt selitystä ja suurimpana syynä näiden edellä mainittujen asioiden yhteisvaikutus joka sai minut etäytymään perheestäni ja laiminlyömään aviomiehen ja isän velvoitteita.
Miltä masennus sitten tuntuu? Voin vakuuttaa että erittäin pahalta siihen liittyvien todellisten kipujen ja tunteiden häviämisen takia.
Itse koin että kaikki värit hävisivät, jäljelle jäi vain kaikki mustan sävyt. Mikään ei enään tuonut hyvää oloa tai mielihyvää, joskus jopa kuolema tuntui ainoalta hyvältä ratkaisulta.
Toisin sanoen vain masennuksen kokeneet tietävät mitä on oikea masennus.
Minua itseäni henkilökohtaisesti suututtaa masennus sanan väärinkäyttö, jos joku ei saakkaan haluamaansa niin ollaan masentuneita, tai kokeesta ei tullutkaan sitä kymppiä vaikka piti, niin taas ollaan masentuneita.
Hyvät ihmiset, jos olette pettyneitä se ei tarkoita että olisitte masentuneita.
Mutta palataan siihen josta ajattelin kirjoittaa, eli siihen mikä sai minut nousemaan parempaan kuntoon.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, yksi asia joka helpotti oloani oli epäily aivovammasta, vaikka epäily oli vakava niin olin viimein saanut edes jonkinlaisen selityksen pääkivulle ja niille oireille joita se toi mukanaan, en ollutkaan vaan kuvitellut kaikkia oireita, eivätkä ne olleet "korvien välissä", ainakaan siinä mielessä miten minulle oli Porissa vihjailtu.
Toinen hyvin suuri merkitys oli tuolla piilopaikalla jonka olin itselleni kuvitellut ja jonne pääsin musiikin avulla, myös Harjavallan sairaalan järjestämä musiikkiterapia omalta osaltaan auttoi käsittelemään omia ajatuksia.
Haluan myös tässä kohtaa kiittää Harjavallan sairaalan henkilökuntaa ja erityisesti omahoitajaani Maria joka jaksoi hoitaa minua kaikista niistä oireistani huolimatta.
Kolmas asia oli tuo Kupittaan A2 osaston tapahtumat jossa sain tyhjentää itseni täysin siitä kurasta ja pahasta olosta jota tämän pitkän ajan olin harteillani kantanut.
Kupittaalla myös hyväksyin vammautumiseni ja sen että kantaisin tätä vammaa lopun elämääni.
Suurin syy siihen että olen vielä hengissä ja saan kertoa teille tarinaani on vaimoni ja lapseni, vaikka en huomannut heidän tukeaan ja läheisyyttään ja sitä kuinka konkreettisesti vaimoni esti minua tekemästä sitä viimeistä valintaa.
Toisin sanoen, minun kipinäni oli ennen kaikkea vaimo, lapset ja musiikki sekä lopuksi koko tilanteeni hyväksyminen.
En ole vielä täysin parantunut tuosta masennuksesta, vielä on pitkä tie kuljettavana niin minulla kuin läheisillänikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti