Pakina Pelosta ja pelkoa pakinasta.
Tänään ajattelin kirjoittaa asiasta joka koskee ihan kaikkia, eli pelosta.
Pelko, tuo mörkö joka saa ihmisen tekemään mitä omituisimpia ratkaisuja ja päätelmiä.
Sanotaan että pelolle ei saisi antaa sijaa, mutta se estää meitä loukkaamasta itseään, pelko suojelee ja auttaa, pelko on itsesuojeluvaisto joka on ohjelmoitu meidän mieleemme. Jo esihistoriallisella ajalla tunnettiin pelkoa, luulen että joku luolamies tai nainen pelkäsi pimeää ja keksi sytyttää nuotion hakkaamalla kahta kiveä hätäpäissään yhteen, jotka nyt sattuivat olemaan piikiveä.
Entä jos ihminen ei tunne pelkoa, tai kieltää peloissaan pelkäävänsä.
Täysin pelkäämätön ihminen olisi kuollut sukupuuttoon jo aikoja sitten, jopa psykopaatit tuntee pelkoa, on eri asia pelätä kuin olla täysin tunteeton, psykopaattikin pelkää tekojensa seurauksia.
Mikä on sitten oikea määrä pelkoa? Varmasti sellainen ihminen jolle ei koskaan satu mitään vahinkoa tai tapaturmaa, pelkää oikean määrän, mutta onko sellaista edes olemassa?
J-Karjalainen lauloi joskus kappaletta " mies jollei ei koskaan tapahdu mitään "ehkä hänen lähipiiristään löytyy kyseinen henkilö, mutta epäilen vahvasti laulun sanomaa.
Itse pelkään esimerkiksi puhua ihmisten kanssa, koska joudun miettimään sanoja jolloin puheesta tulee töksähtelevää ja järkevien lauseiden muodastaminen on hidasta. Onko tuo sitten järkevää pelkoa?
Ei ole, tätä on myös terapeuttini minulle toitottanut.
Vaikka minulla on suhteellisen positiivinen elämänasenne, luo pelkoni tulevaisuutta kohtaan välillä ylitsepääsemättömiä esteitä tielleni, pelko siitä että kaadun liukkaalla kelillä ja lyön pääni uudelleen jolloin peli on pelattu, tai kaatuessa niskavammani aiheuttaa hermovaurion ja esimerkiksi nieleminen ei enään onnistuisi.
Pahimmillaan nämä pelot tekevät minusta mökkihöperön, enkä uskalla enään edes ulos astua muuta kuin kesäisin, tai ryhdyn erakkomunkiksi ja muutan piilopirttiin jossa ei käy vieraita ja ruoka tuotaisiin luostarista säännöllisesti.
Jossain määrin valoisa tulevaisuus hämärtyy näistä peloista joille ei saisi antaa yliotetta, koska silloin vain ottaisin askeleita taaksepäin, onneksi vaimoni ja molemmat terapeuttini estävät kaikin konstein minua luisumasta varjoon.
Oli ihminen vammautunut millä tavalla vain tai vaikka täysin terve, jos sellaista määritelmää on edes olemassa, meillä kaikilla on omat pelkomme.
Joku pelkää poliisia ja toinen rosvoa mutta yhtä kaikki, jokainen pelkää jotain.
Pelko pitää meidät hengissä.
Tänään ajattelin kirjoittaa asiasta joka koskee ihan kaikkia, eli pelosta.
Pelko, tuo mörkö joka saa ihmisen tekemään mitä omituisimpia ratkaisuja ja päätelmiä.
Sanotaan että pelolle ei saisi antaa sijaa, mutta se estää meitä loukkaamasta itseään, pelko suojelee ja auttaa, pelko on itsesuojeluvaisto joka on ohjelmoitu meidän mieleemme. Jo esihistoriallisella ajalla tunnettiin pelkoa, luulen että joku luolamies tai nainen pelkäsi pimeää ja keksi sytyttää nuotion hakkaamalla kahta kiveä hätäpäissään yhteen, jotka nyt sattuivat olemaan piikiveä.
Entä jos ihminen ei tunne pelkoa, tai kieltää peloissaan pelkäävänsä.
Täysin pelkäämätön ihminen olisi kuollut sukupuuttoon jo aikoja sitten, jopa psykopaatit tuntee pelkoa, on eri asia pelätä kuin olla täysin tunteeton, psykopaattikin pelkää tekojensa seurauksia.
Mikä on sitten oikea määrä pelkoa? Varmasti sellainen ihminen jolle ei koskaan satu mitään vahinkoa tai tapaturmaa, pelkää oikean määrän, mutta onko sellaista edes olemassa?
J-Karjalainen lauloi joskus kappaletta " mies jollei ei koskaan tapahdu mitään "ehkä hänen lähipiiristään löytyy kyseinen henkilö, mutta epäilen vahvasti laulun sanomaa.
Itse pelkään esimerkiksi puhua ihmisten kanssa, koska joudun miettimään sanoja jolloin puheesta tulee töksähtelevää ja järkevien lauseiden muodastaminen on hidasta. Onko tuo sitten järkevää pelkoa?
Ei ole, tätä on myös terapeuttini minulle toitottanut.
Vaikka minulla on suhteellisen positiivinen elämänasenne, luo pelkoni tulevaisuutta kohtaan välillä ylitsepääsemättömiä esteitä tielleni, pelko siitä että kaadun liukkaalla kelillä ja lyön pääni uudelleen jolloin peli on pelattu, tai kaatuessa niskavammani aiheuttaa hermovaurion ja esimerkiksi nieleminen ei enään onnistuisi.
Pahimmillaan nämä pelot tekevät minusta mökkihöperön, enkä uskalla enään edes ulos astua muuta kuin kesäisin, tai ryhdyn erakkomunkiksi ja muutan piilopirttiin jossa ei käy vieraita ja ruoka tuotaisiin luostarista säännöllisesti.
Jossain määrin valoisa tulevaisuus hämärtyy näistä peloista joille ei saisi antaa yliotetta, koska silloin vain ottaisin askeleita taaksepäin, onneksi vaimoni ja molemmat terapeuttini estävät kaikin konstein minua luisumasta varjoon.
Oli ihminen vammautunut millä tavalla vain tai vaikka täysin terve, jos sellaista määritelmää on edes olemassa, meillä kaikilla on omat pelkomme.
Joku pelkää poliisia ja toinen rosvoa mutta yhtä kaikki, jokainen pelkää jotain.
Pelko pitää meidät hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti