Olin sopinut vaimoni kanssa riitamme ja yrittänyt parhaan mukaan selittää hänelle tunteitani sekä tuntemuksia ja sitä mitä tämä sairaus on tehnyt minulle.
Päätimme että muuttaisimme kaikki Turkuun tämän kuun poulivälistä, olin edelleen aivan eksyksissä ja yritin vain kahlata läpi näitä harmaita päiviä kivut ja oireet seurassani.
Olin hukannut kaikki värit elämästäni jäljellä oli vain harmaan kaikki sävyt ja painuin aina vain syvemmälle ilmat että jalkani koskettivat enään pohjaa.
Tunsin itseni todella heikoksi, en enään voinnut ymmärtää mikä minua vaivasi.
Päässäni vain kaikui nuo lääkärin sanat että olisin täysin terve ja keksin itse nämä oireeni.
Olinko tullut hulluksi vai olisinko palanut loppuun? Mistä voisin enään saada apua?
En ainakaan tuosta kaupungimme rahareijästä, olinhan niin moneen kertaan jo käynyt siellä ja saanut vain nipun epämääräisiä diagnooseja.
Päivät kului ja päivämäärät vaihtuivat, en enään saanut otetta mistään, mikään ei enään kiinnostanut enkä saanut enään elämästä otetta, pelkäsin omaa avuttomuuttani sekä ilonpuutetta.
15. Helmikuuta. 2015
Sunnuntaipäivä eteni hiljakseen, ei enään kahvia, tällä kertaa tyydyin pelkkään kessuun.
Jostain olin saanut voimia yrittää vielä kerran tehdä jotain terveyteni eteen ja varasin ajan yksityiseltä psykiatrilta, jospa hän osaisi kertoa mikä on oikea hoitopaikka minulle, koska kukaan muu ei ole vielä osannut auttaa minua.
16. Helmikuuta. 2016
Sain ajan psykiatrille iltapäivälle, yritin parhaani mukaan miettiä mitä kertoisin hänelle ja miten saisin kaivettua vastauksia päästäni joka oli aivan täynnä keskeneräisiä asioita joita en pystynyt millään ketjuttaa yhteen, päätin pyytää vaimoni mukaan vastaanottokäynille jospa hän osaisi kertoa tilanteeni paremmin, olihan hän seurannut vierestä kuinka tämä sairaus on saanut otteen minusta ja vienyt tähän kuntoon.
Klo 15:00
Olimme ajaneet Saloon tapaamaan psykiatria jolle kerroin tilanteen vaimoni avustuksella, pitkien keskustelujen ja oirekuvausten jälkeen sain diagnoosin keskivaikea masennus somaattisilla oireilla.
Tunsin kyllä itseni masentuneeksi, mutta lähinnä näiden tapahtumien ja oireiden takia.
Lääkkeeksi sain masennus sekä ahdistuslääkettä, lupasin myös jättää kauppaan tuon litkimäni relaxsanttikuran josta olen apua hakenut, ilmeisen huonolla menestyksellä.
Lähdettyämme lääkäristä, ajoimme apteekin kautta kotiin jossa otin ensimmäisen ahdistuslääkkeen samalla kun menin nukkumaan pienet päiväunet, kumpa olisin tiennyt silmiä kiinni laittaessa etten tulisi näkemään päivänvaloa enään pitkään aikaan, ilmeisesti tämä lääkärissä käynti ja kaikki se epätietoisuun jota hartijoillani kannoin alkaivat painamaan minua pohjalle ja sinne pohjalle oli todella pitkä matka.
Kaikki muuttui mustaksi, en enään erottanut päivää yöstä, menetin ruokahaluni kokonaan ja painoni alkoi laskea rajusti.
Kaikki mitä yritin väkisin henkenipitimiksi syödä tai juoda, tulivat samaa tietä läpi.
Seuraava muistikuva minulla on saman viikon torstailta, olin niin loppu ja epätoivoinen, etten enään keksinyt mitään muuta kuin lopettaa tämän kärsimyksen jotenkin.
Siinä minä istuin olohuoneen sohvalla vain odottaakseni että vaimo ja lapset menevät nukkumaan, tämän jälkeen tämä kaikki loppuisi.
Olin miettinyt paikankin valmiiksi että vaimon olisi helppo jäljet siivota, myös tekotapa oli valmiina.
Sitä oikeaa hetkeä sohvalla odotellessa, jostain tuli ajatus että lapset heräävät ennen vaimoani, enkä halua että he löytäisivät isän siinä kunnossa.
Voin vain näin jälkikäteen todeta että lapset pelastivat henkeni.
Kiitos heille.
Päätimme että muuttaisimme kaikki Turkuun tämän kuun poulivälistä, olin edelleen aivan eksyksissä ja yritin vain kahlata läpi näitä harmaita päiviä kivut ja oireet seurassani.
Olin hukannut kaikki värit elämästäni jäljellä oli vain harmaan kaikki sävyt ja painuin aina vain syvemmälle ilmat että jalkani koskettivat enään pohjaa.
Tunsin itseni todella heikoksi, en enään voinnut ymmärtää mikä minua vaivasi.
Päässäni vain kaikui nuo lääkärin sanat että olisin täysin terve ja keksin itse nämä oireeni.
Olinko tullut hulluksi vai olisinko palanut loppuun? Mistä voisin enään saada apua?
En ainakaan tuosta kaupungimme rahareijästä, olinhan niin moneen kertaan jo käynyt siellä ja saanut vain nipun epämääräisiä diagnooseja.
Päivät kului ja päivämäärät vaihtuivat, en enään saanut otetta mistään, mikään ei enään kiinnostanut enkä saanut enään elämästä otetta, pelkäsin omaa avuttomuuttani sekä ilonpuutetta.
15. Helmikuuta. 2015
Sunnuntaipäivä eteni hiljakseen, ei enään kahvia, tällä kertaa tyydyin pelkkään kessuun.
Jostain olin saanut voimia yrittää vielä kerran tehdä jotain terveyteni eteen ja varasin ajan yksityiseltä psykiatrilta, jospa hän osaisi kertoa mikä on oikea hoitopaikka minulle, koska kukaan muu ei ole vielä osannut auttaa minua.
16. Helmikuuta. 2016
Sain ajan psykiatrille iltapäivälle, yritin parhaani mukaan miettiä mitä kertoisin hänelle ja miten saisin kaivettua vastauksia päästäni joka oli aivan täynnä keskeneräisiä asioita joita en pystynyt millään ketjuttaa yhteen, päätin pyytää vaimoni mukaan vastaanottokäynille jospa hän osaisi kertoa tilanteeni paremmin, olihan hän seurannut vierestä kuinka tämä sairaus on saanut otteen minusta ja vienyt tähän kuntoon.
Klo 15:00
Olimme ajaneet Saloon tapaamaan psykiatria jolle kerroin tilanteen vaimoni avustuksella, pitkien keskustelujen ja oirekuvausten jälkeen sain diagnoosin keskivaikea masennus somaattisilla oireilla.
Tunsin kyllä itseni masentuneeksi, mutta lähinnä näiden tapahtumien ja oireiden takia.
Lääkkeeksi sain masennus sekä ahdistuslääkettä, lupasin myös jättää kauppaan tuon litkimäni relaxsanttikuran josta olen apua hakenut, ilmeisen huonolla menestyksellä.
Lähdettyämme lääkäristä, ajoimme apteekin kautta kotiin jossa otin ensimmäisen ahdistuslääkkeen samalla kun menin nukkumaan pienet päiväunet, kumpa olisin tiennyt silmiä kiinni laittaessa etten tulisi näkemään päivänvaloa enään pitkään aikaan, ilmeisesti tämä lääkärissä käynti ja kaikki se epätietoisuun jota hartijoillani kannoin alkaivat painamaan minua pohjalle ja sinne pohjalle oli todella pitkä matka.
Kaikki muuttui mustaksi, en enään erottanut päivää yöstä, menetin ruokahaluni kokonaan ja painoni alkoi laskea rajusti.
Kaikki mitä yritin väkisin henkenipitimiksi syödä tai juoda, tulivat samaa tietä läpi.
Seuraava muistikuva minulla on saman viikon torstailta, olin niin loppu ja epätoivoinen, etten enään keksinyt mitään muuta kuin lopettaa tämän kärsimyksen jotenkin.
Siinä minä istuin olohuoneen sohvalla vain odottaakseni että vaimo ja lapset menevät nukkumaan, tämän jälkeen tämä kaikki loppuisi.
Olin miettinyt paikankin valmiiksi että vaimon olisi helppo jäljet siivota, myös tekotapa oli valmiina.
Sitä oikeaa hetkeä sohvalla odotellessa, jostain tuli ajatus että lapset heräävät ennen vaimoani, enkä halua että he löytäisivät isän siinä kunnossa.
Voin vain näin jälkikäteen todeta että lapset pelastivat henkeni.
Kiitos heille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti