Jos joulumieleni ei ollut jo aiemmin kärsinyt pysyviä vaurioita, niin nyt viimeistään se oli jo lunastuskunnossa, kumpa vaan löytyisi se taho johon mieleni olen vakuuttanut.
Taas pitkä ja kivulias viikko edessä, sitten vielä se kaikki jouluhysteria, jota joutuisin kärsimään etenkin käydessäni lähikaupassa jossa joka tuutista ja tohottimesta raikui tuo kilisevän kulkusen musiikki, jonka tahtiin nämä jouluna niin kiireiset lääkärit tanssivat Korvatunturilla.
Toivoin mielessäni, että saituri tulisi ja pilaisi näiden valkotakkisten iloisen humpan.
Jouluaatto.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta sain kuin sainkin itsestäni puserrettua vielä sen verran voimia, että saimme lapsillemme iloisen ja rauhallisen joulun.
Minun vetäytymisen ja puhumattomuuden jäljet näkyivät vaimoni joulumielessä, onneksi pystyimme peittelemään tämän jäätävän hiljaisuuden joka välillämme vallitsi.
Katsellessani lasten iloa ja niitä suuria silmiä, kun nämä punaisiin vaatteisiin pukeutuneet prinsessat availivat lahjojaan ja vertailivat kovaan ääneen kenellä on suurin paketti, sai minut hetkeksi unohtamaan kipuni ja kenties vähän raottamaan sitä paksua kuortani jonka olin ympärilleni suojaksi rakentanut.
Illalla kun lapset vetäytyivät nukkumaan uusien lelujen ja iloisen joulumielen myötä, jopa minulla ja vaimollani oli hetki aikaa toisillemme, tosin tämänkin ajan olisi voinnut viettää paremminkin, kuin istua sohvalla ketsellen tuota pyhää litteää laatikkoa seinällämme, mutta tämäkin oli jotain edistystä siihen pitkään ja yksinäiseen aikaan jonka olen kivun ja oireiden kanssa viettänyt ja öitäni nukkunut.
Mutta kuten aina, kun tarpeeksi itsestään mehuja puristaa täytyy ne maksaa takaisin ja minusta tuntui, että korko oli kuhtuuttoman kova.
Aamulla herättyäni ja silmiä vähän auki saaneena se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, PAM.
Yritin nousta sängystä, ei onnistunut. Yritin kääntää kylkeäni, ei onnistunut. Pääkipu oli jotain aivan uskomatonta ja oireet sen mukaisia.
Tuo kiroamani seinäkello piti minua pilkkanaan, yritin laittaa tyynyn päänipäälle, että sen ajan näyttäjän ääni olisi edes vähän hiljentynyt, mutta minusta tuntui että se seurasi minua, aivan kuten ääni olisi tullut sisältäni.
En oikeastaan päässyt lähes koko päivänä ylös sängystä, mutta koska olin luvannut viedä vanhimman lapseni äitinsä luokse, minun oli pakko piristyä ja suorittaa tuo kovalta tuntuva tehtävä, jo pelkkä autolla ajo otti voimille mutta vielä enemmän voimille otti se että en tiennyt koska näkisin häntä seuraavan kerran.
Olin palannut arkeen tuon yllättävän rauhallisen joulun jälkeen, siinä minä istuin taas yksin sohvalla tuota ruskeaa lientä juoden samalla kun tuo kipu söi minua sisältä päin jättäen vain tyhjän kuoren.
26. Joulukuuta. 2014
Joulusta ja etenkin eilisestä selvinneenä, otin takkini ja lähdin taas raahautumaan kohti tuota laitosta jossa tuskin oli lääkäreitä paikalla, heidän ollessaan korvatunturilla parantamassa jouluhumpan krapulaa.
Taas sama kaava toistui, vuoronumero, pim ääni, käynti tuossa nakkikioskin luukulla, odottamista, odottamista, odottamista, miksi mitään ei tapahdu?
Viimein joku vaivautui kutsumaan minua luokseen, ovat varmaan vetäneet pitkää tikkua kuka minut nyt ottaisi vastaan ja kuinkas ollakkaan, tuo nuori ei niin vakavasti ammattiinsa suhtautuva migreenimieshän se siellä.
Lääkärin ilmeestä päätellen en ollut kovin mielenkiintoinen tapaus, olivat varmaan jo diagnoosinkin valmiiksi miettineet.
Kerroin tälle minuakin nuoremmalle lääkärille taas samat asiat kuin viikko sitten lisätäkseni kertomukseen myös eiliset oireet.
Ennen kuin ehdin edes loppuun asti kuului ääni, teillä on migreeni.
Mitä vitt.. ! pääsi suustani epäillessäni tämän klopin ammattitaitoa, ei hän voi olla tosissaan.
Täytyy varmaan soittaa guinnesin ennätystenkirjan konttoriin ja ilmoittaa itseni siksi sankariksi joka on kärsinyt migreenistä pisimpään, luovutan tämän tittelin mieluusti heti seuraavalle joka sen vaan haluaa.
Mutta, mitä vielä. Tämä lääkäri ohjasi minut päivystyksen vuodeosastolle antaakseen migreenilääkettä suonensisäisesti, ihan kuin varmistaakseen olevansa oikeassa.
Tuon harmaan valkoisen nesteen valuessa suoneeni polte oli jotain aivan uskomatonta, ei riitä että on kipuja ja muita oireita, niin lääkärin täytyy vielä polttaa verisuoneni.
Nesteen valuttua ja hien kuivuttua otsaltani, lääkäri tuli kuin mikäkin kukko rintakarvojaan pöyhistellen kysymään että auttoiko?
No vitt... joo, lähden nyt kotiin. Kiitos.
Illalla oloni heikkeni, edes tuo litkimäni neste ei enään auttanut ja tunsin itseni entistä enemmän väsyneeksi.
Raahasin tämän rikkoutuneen kehoni sänkyyn ja taisin nukahtaa samaa tietä herätäkseni siihen, että käteni vapisee, ensin luulin vapinaa vain puutumiseksi ja käänsin itseni vatsalleni, hetken siinä nukuttua uneni pysähtyi, aivan kuin joku olisi painanut passia, sitten tämä pysähtynyt kuva alkoi pomppimaan ylös alas oikealle ja vasemmalle.
Kuva hävisi ja availin silmiäni, huomasin että olin vetänyt kaikki lakanat ja petauspatjan myttyyn, olin saanut kouristuskohtauksen.
En uskaltanut sanoa tästä mitään vaimolleni vaan soitin lääkäriin heti aamulla, jossa taas tämä ystävällinen ääni joka aikaisemmin kertoi, että lääkäreillä on kiireinen joulu sanoi tällä kertaa minulle, olette vaan nähneet unta.
Oliko se unta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti