17. Tammikuuta. 2015
Kello taisi olla jo lähempänä ilta yhdeksää, kun saavuin Porin keskus sairaalan päivystykseen kädessäni tuo kummituseläimen tekemä lähete.
Ilmoittauduin saapuneeni paikalle, ilmeisesti tuolta kaupungimme rahareijästä oli soitettu tänne, koska minut ohjattiin välittömästi päivystyksen neurologian osastolle ja otettiin ensimmäiset kuvat sitten pääkivun ja oireiden olemassa olon aikana.
Käytyäni TT kuvissa ja palattuani takaisin vuoteeseeni, tuli hoitaja ottamaan verikokeet ja niin ilkeältä tuntuvan sairaalabakteerinäytteen.
Tässä välissä kävin salaa pihalla kessulla ja palattuani takaisin oli minun poistuminen huomattu ja ihan kuin pikkulapsi tekisi jotain pahaa sain minäkin arestin enkä saanut onään nousta sängystä.
Jossain kohtaa hoitaja tuli laittamaan minulle tipan ja alkoi epäillä että minulla on kuumetta vaikka itse en missään kohtaa tuntenut olevani kuumeinen, mutta hoitajan sen mitattua sanoi hän että onhan sitä lähes 40 astetta.
Lihakseni olivat tehneet niin kovasti töitä, että ruuminlämpöni oli noussut pilviin ja sitä ryhdyttiin alentamaan jollain lääkkeellä joka myös laitettiin kädessäni olevaan kanyyliin.
Sitten se ilkein toimenpide, likvorinesteen otto.
Lihakseni hakkasivat koko ajan niin paljon että minut paikallaan pitämiseksi tarvittiin neljä hoitajaa ja kaksi näytteen ottajaa, eipä ole ikinä niin paljon naisia sänkyni ympärillä yhtäaikaa ollut.
Minua hoitava päivystyksen lääkäri tuli jossain kohtaa sänkyni viereen kyselemään vointia ja ihan kuin ohimennen ilmoittamaan että on syytä epäillä MS-tautia näiden oireiden perusteella ja otimme kokeet sen pois sulkemiseksi.
Olin siis saanut ensimmäisen järkevän diagnoosiepäilyn, vaikka mielessäni alkoikin heti pyörimään ajatus kyseisestä sairaudesta ja sen eteneminmuodosta.
Ensisijaisesti vai tois-sijaisesti etenevä sanat risteilivät päässäni vielä pitkään lääkärin lähdettyä.
Jossain kohtaa hoitaja tuli pyörätuolin kanssa luokseni ja sanoi että siirrämme sinut neurologian vuodeosastolle.
Istahdin tuoliin vähän vastahakoisesti koska koin että olisin voinnut kävelläkkin tuon matkan ja menimmehän sisäkautta, joten ei minun tarvitsisi edes pukea ulkovaatteita päälleni, mutta neuvotteluasemani oli aika heikko.
Kello taisi olla jo yli puolenyön kun pääsimme perille ja minut ohjattiin kolmen hengen huoneeseen, vaatteet laitettuani kaappiin ja vähän iltapalaa syönneenä asetin itseni vaakatasoon tuolle aika kovalle patjalle, mutta onneksi sänky oli sentään leveämpi kuin päivystyksessä missä vielä hetki sitten lepäilin.
En muista nukahdustani mutta ilmeisen nopeaan se on käynyt koska aamulla muistin vain tuloni tänne neurologin osastolle, kello huoneen seinällä näytti puolta seitsemää ja tuo kansakoulusta tuttu kello oli paljon hiljaisempi kuin tuo kotona oleva mieltä moukaroiva ajan-näyttäjä.
Tippani oli otettu jossain välissä pois, kanyyli oli kyllä vielä kädessäni sideharson alle piilotettuna, nousin sängystä ja tunsin oloni hyvin omituiseksi, se muistutti sitä oloa mikä eilen minulla oli ennen kuin lihasvapinani alkoivat, tästä hieman pelästyneenä päätin kuitenkin käydä pihalla vetämässä raikkaat aamukessut ja palatakseni takaisin aamiaiselle.
Aamiainen tulikin siinä kahdeksan aikaan ja myös huonetoverini oli heräämässä ainakin mitä suolistonäänet antoivat ymmärtää.
Pian koitti osaston lääkärin kierros, jolloin ensikertaa näin tämän minkälie tohtorin josta muodostuikin aikamoinen vaiva tulevaisuudessa, mutta palataan tuohon ensimmäiseen kertaan.
Osaston lääkäri oli hyvin nuori nainen, ilmeisesti juuri valmistunut vähän ehkä heikoin arvosanoin mutta kuitenkin.
Tutkittuaan minua hän sanoi että neurologian ylilääkäri olisi tulossa tapaamaan minua puolen päivän aikaan, arvasin heti että nyt on jotain löytynyt mikä silittäisi nämä nimun oireet.
Ajankulu hidastui huomattavasti, tuntui että tuo seinällä oleva kansakoulun kello lakkasi lyömästä kokonaan, ihan kuin antaakseen minun kärsiä näistä ajatuksistani mahdollisimman pitkään, yritin kuluttaa aikaa ja samalla myös rauhoittaa itseäni käytäviä pitkin vaellellen ja pihalla kessua poltellen, myös kanttiinin kassakone sai osansa tästä minun odottamisesta.
Viimein koitti tuo totuuden hetki jota olin koko aamun jännittänyt, ovesta astui sisään hyvin huoliteltu ja ilmeisen taitava tohtori, joka ensi töikseen hyvin voimakkaalla komennolla tyhjensi huoneen omaisista, sitten kääntyi minuun päin.
Avasi suunsa ja sanoi, olen tutkinut eilen päivystyksessä otettuja kuvia ja aivan kuin minä siellä jotain näkisin, no sitä minä toivoinkin, olishan se hirveetä jos pääni tyhjää olisi ollut.
Aivan niin kuin tuossa vasemmalla ohimolohkossa jotain olisi, hyvin haalea kohta mutta täytyy kuvia tutkia ja verrata Tampereella otettuihin kuviin.
No niin, nyt minulla on jo kaksi epäilyä.
MS-tauti ja vielä kasvain päässä, joten nyt alkaa olemaan jo diagnooseja josta valita.
Kello taisi olla jo lähempänä ilta yhdeksää, kun saavuin Porin keskus sairaalan päivystykseen kädessäni tuo kummituseläimen tekemä lähete.
Ilmoittauduin saapuneeni paikalle, ilmeisesti tuolta kaupungimme rahareijästä oli soitettu tänne, koska minut ohjattiin välittömästi päivystyksen neurologian osastolle ja otettiin ensimmäiset kuvat sitten pääkivun ja oireiden olemassa olon aikana.
Käytyäni TT kuvissa ja palattuani takaisin vuoteeseeni, tuli hoitaja ottamaan verikokeet ja niin ilkeältä tuntuvan sairaalabakteerinäytteen.
Tässä välissä kävin salaa pihalla kessulla ja palattuani takaisin oli minun poistuminen huomattu ja ihan kuin pikkulapsi tekisi jotain pahaa sain minäkin arestin enkä saanut onään nousta sängystä.
Jossain kohtaa hoitaja tuli laittamaan minulle tipan ja alkoi epäillä että minulla on kuumetta vaikka itse en missään kohtaa tuntenut olevani kuumeinen, mutta hoitajan sen mitattua sanoi hän että onhan sitä lähes 40 astetta.
Lihakseni olivat tehneet niin kovasti töitä, että ruuminlämpöni oli noussut pilviin ja sitä ryhdyttiin alentamaan jollain lääkkeellä joka myös laitettiin kädessäni olevaan kanyyliin.
Sitten se ilkein toimenpide, likvorinesteen otto.
Lihakseni hakkasivat koko ajan niin paljon että minut paikallaan pitämiseksi tarvittiin neljä hoitajaa ja kaksi näytteen ottajaa, eipä ole ikinä niin paljon naisia sänkyni ympärillä yhtäaikaa ollut.
Minua hoitava päivystyksen lääkäri tuli jossain kohtaa sänkyni viereen kyselemään vointia ja ihan kuin ohimennen ilmoittamaan että on syytä epäillä MS-tautia näiden oireiden perusteella ja otimme kokeet sen pois sulkemiseksi.
Olin siis saanut ensimmäisen järkevän diagnoosiepäilyn, vaikka mielessäni alkoikin heti pyörimään ajatus kyseisestä sairaudesta ja sen eteneminmuodosta.
Ensisijaisesti vai tois-sijaisesti etenevä sanat risteilivät päässäni vielä pitkään lääkärin lähdettyä.
Jossain kohtaa hoitaja tuli pyörätuolin kanssa luokseni ja sanoi että siirrämme sinut neurologian vuodeosastolle.
Istahdin tuoliin vähän vastahakoisesti koska koin että olisin voinnut kävelläkkin tuon matkan ja menimmehän sisäkautta, joten ei minun tarvitsisi edes pukea ulkovaatteita päälleni, mutta neuvotteluasemani oli aika heikko.
Kello taisi olla jo yli puolenyön kun pääsimme perille ja minut ohjattiin kolmen hengen huoneeseen, vaatteet laitettuani kaappiin ja vähän iltapalaa syönneenä asetin itseni vaakatasoon tuolle aika kovalle patjalle, mutta onneksi sänky oli sentään leveämpi kuin päivystyksessä missä vielä hetki sitten lepäilin.
En muista nukahdustani mutta ilmeisen nopeaan se on käynyt koska aamulla muistin vain tuloni tänne neurologin osastolle, kello huoneen seinällä näytti puolta seitsemää ja tuo kansakoulusta tuttu kello oli paljon hiljaisempi kuin tuo kotona oleva mieltä moukaroiva ajan-näyttäjä.
Tippani oli otettu jossain välissä pois, kanyyli oli kyllä vielä kädessäni sideharson alle piilotettuna, nousin sängystä ja tunsin oloni hyvin omituiseksi, se muistutti sitä oloa mikä eilen minulla oli ennen kuin lihasvapinani alkoivat, tästä hieman pelästyneenä päätin kuitenkin käydä pihalla vetämässä raikkaat aamukessut ja palatakseni takaisin aamiaiselle.
Aamiainen tulikin siinä kahdeksan aikaan ja myös huonetoverini oli heräämässä ainakin mitä suolistonäänet antoivat ymmärtää.
Pian koitti osaston lääkärin kierros, jolloin ensikertaa näin tämän minkälie tohtorin josta muodostuikin aikamoinen vaiva tulevaisuudessa, mutta palataan tuohon ensimmäiseen kertaan.
Osaston lääkäri oli hyvin nuori nainen, ilmeisesti juuri valmistunut vähän ehkä heikoin arvosanoin mutta kuitenkin.
Tutkittuaan minua hän sanoi että neurologian ylilääkäri olisi tulossa tapaamaan minua puolen päivän aikaan, arvasin heti että nyt on jotain löytynyt mikä silittäisi nämä nimun oireet.
Ajankulu hidastui huomattavasti, tuntui että tuo seinällä oleva kansakoulun kello lakkasi lyömästä kokonaan, ihan kuin antaakseen minun kärsiä näistä ajatuksistani mahdollisimman pitkään, yritin kuluttaa aikaa ja samalla myös rauhoittaa itseäni käytäviä pitkin vaellellen ja pihalla kessua poltellen, myös kanttiinin kassakone sai osansa tästä minun odottamisesta.
Viimein koitti tuo totuuden hetki jota olin koko aamun jännittänyt, ovesta astui sisään hyvin huoliteltu ja ilmeisen taitava tohtori, joka ensi töikseen hyvin voimakkaalla komennolla tyhjensi huoneen omaisista, sitten kääntyi minuun päin.
Avasi suunsa ja sanoi, olen tutkinut eilen päivystyksessä otettuja kuvia ja aivan kuin minä siellä jotain näkisin, no sitä minä toivoinkin, olishan se hirveetä jos pääni tyhjää olisi ollut.
Aivan niin kuin tuossa vasemmalla ohimolohkossa jotain olisi, hyvin haalea kohta mutta täytyy kuvia tutkia ja verrata Tampereella otettuihin kuviin.
No niin, nyt minulla on jo kaksi epäilyä.
MS-tauti ja vielä kasvain päässä, joten nyt alkaa olemaan jo diagnooseja josta valita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti