20. Helmikuuta. 2015
Eilisestä itsekkäästä päätöksestä pelästyneenä ja tähän päivään selvinneenä, aamukahvin ja muutaman kessun jälkeen avasin tietokoneen ja etsin sieltä Harjavallan numeron apua pyyttääkseni, löysin kyllä yhteistiedot ja puhelin numeron, mutta en saanut puhelinta käteeni soittaakseni sinne ja vaikka olisinkin saanut numeron näpyteltyä tuskin olisin pystynyt puhumaan puhelimeen mitään.
Olin todella syvällä, pääni ei kertakaikkiaan enään pysynyt pinnalla.
Mukuin koko viikon lopun ja seuraava muistikuva tästä mustasta ajasta on tiistailta 24 päivältä.
24. Helmikuuta. 2015
Olin Raumalla käymässä ja lähdössä ajamaan takaisin kohti Turkua, olo oli jotenkin siedettävä vaikkakin ajatusmaailma hyvinkin köyhä enkä enään saanut muodostettua järkeviä lauseita, alku matka sujui hyvin aina Laitilaan saakka, kunnes jostain tuli ajatus päättää tämä kaikki kura jota olen niskaani kaatanut sekä muiden ihmisten rasitteena oleminen.
Ajatus tuntui todella helpottavalta enkä enään tuntenut kipua tai muutakaan ikävää, minut valtasi hyvin vapautunut olo pääsystä pois täältä ja lopettaa tämä tähän.
Aloin etsimään sopivaa kiveä ties laidasta ja sen nähtyäni olisin painanut kaasun pohjaan, olin jo irroittanut turvavyönkin valmiiksi ettei sekään pystyisi enään estämään poispääsyäni.
Sitä oikeaa kohtaa etsiessäni vastaan tuli poliisiauto, ajattelin todella pitkään että vilkuttaisin valoja heille avun pyytämiseksi ja saisin kiinnitettyä heidän huomion, mutta en saanut käsiäni irti ratista.
Hetken päästä tuli toinen virkavallan auto ja taas sama, käteni ei kertakaikkiaan irronneet ratista, vaan puristin sitä entistäkin tiukemmin.
Minut valtasi niin kevyt tunne etsiessäni sitä minulle tarkoitettua kiveä tai kalliota, en missään tapauksessa halunnut viedä muita mukanani koska heillä ei ollut osuutta tähän minun tilanteeseen, joten etsin sitä paikkaa tien oikealta puolelta.
Sitten tapahtui jotain mitä en vieläkään osaa selittää, joku tuli ja ohjasi autoni levähdyspaikalle ja sammutti moottorin, tämän tajuttuani olin todella kiukkuinen itselleni.
siellä minä auton sisällä huusin ja haukuin itseäni pelkuriksi, miksi en tehnyt sitä ja nyt tämä kaikki epätoivo vaan jatkuu ja jatkuu.
Hetken itselleni huutaneena minut valtasi hirveä ahdistus, en saanut enään happea auton sisällä vaan avasin kaikki auton ovet sepposen selälleen ja haikoin henkeä kuin astmakohtauksen saaneena.
En tiedä tarkkaa aikaa kuinka kauan olin levähdyspaikalla itseäni rauhoittelemassa, kun päätin että nyt minun on kerrottava tämä ja se viimeviikon tapahtuma vaimolleni, lähdin ajamaan kohti Turkua hyvin ahdistuneena ja alle nopeus rajoitusten, olin päättänyt päästä perille turvallisesti.
Kotiin päästyäni yritin kertoa vaimolle mitä oli tapahtunut, mutta hän oli saunomassa lasten kanssa joten joudun odottelemaan vielä hetken, minut valtasi jo ajatus sekä pelko etten uskallakkaan sanoa hänelle mitään näistä tapahtumista, olin kuin villieläin häkissä kehää kiertäen, kun vaimo ja lapset tulivat saunasta, keräsin rohkeutta ja sanoin hänelle tapahtumista ja siitä mitä olen yrittänyt itselleni tehdä.
Vaimoni ei kommentoinut asiaa mutenkään vaan etsi TYKS:in päivystyksen numeron soittaakseen sinne, puhelun päätyttyä hän vielä soitti lastenvahdin paikalle ja niin sitä mentiin päivystykseen, eikä aikaakaan kun olin psykiatrian päivystysosastolla juttelemassa hoitajien kanssa tilanteestani, myös lääkäri kävi luonani keskustelemassa hyvin ystävälliseen tapaan,
En voinut uskoa että nyt minua kuunneltiin ja minua haluttiin auttaa kaikin keinoin, jopa tuo lääkäri sanoi minulle että jos hän ei saa järjestettyä lähetettä Harjavallan sairaalaan psykiatriselle päivystysosastolle, niin hän soittaa Rauman terveyskeskukseen ja pyytää kolleekaansa kirjoittamaan sen ja lupasi vielä järjestää kyydin valmiiksi minulle.
Sitten koitti se tapahtuma jota en tule ikinä unohtamaan, lääkäri tuli valkoisen kirjekuoren kanssa luokseni ja sanoi että tämä on pääsylippusi kohti parempaa huomista, tämä lähete mikä täällä kirjekuoren sisällä on, sitä ei ole missään muualla.
Edes Harjavallan sairaalassa ei tiedetä tästä vielä mitään, nyt on sinun päätös otatko tämän kuoren vai lähdetkö takaisin vanhaan ja raskaaseen elämääsi?
Kirjekuoren käteeni ottaessani murruin aivain täysin, se kyynelien ja pahanolon purkaus oli jotan sellaista mitä en ole koskaan kokenut, vaikka tuo lääkäri oli varmasti kaikkea nähnyt uransa aikana otti hän minusta halausotteen, siinä minä itkin tämän lääkärin olkapäätä vasten hyvinkin pitkään, eikä hänkään otetta irroittanut ennen kuin olin värisevällä äänellä kiittänyt häntä
Haluan vielä kiittää tätä erittäin ammattitaitoista naispsykiatria sydämmeni pohjasta.
Jos vain tietäisin nimesi, niin lähettäisin kiitokseni henkilökohtaisesti kukkien saattelemana.
Eilisestä itsekkäästä päätöksestä pelästyneenä ja tähän päivään selvinneenä, aamukahvin ja muutaman kessun jälkeen avasin tietokoneen ja etsin sieltä Harjavallan numeron apua pyyttääkseni, löysin kyllä yhteistiedot ja puhelin numeron, mutta en saanut puhelinta käteeni soittaakseni sinne ja vaikka olisinkin saanut numeron näpyteltyä tuskin olisin pystynyt puhumaan puhelimeen mitään.
Olin todella syvällä, pääni ei kertakaikkiaan enään pysynyt pinnalla.
Mukuin koko viikon lopun ja seuraava muistikuva tästä mustasta ajasta on tiistailta 24 päivältä.
24. Helmikuuta. 2015
Olin Raumalla käymässä ja lähdössä ajamaan takaisin kohti Turkua, olo oli jotenkin siedettävä vaikkakin ajatusmaailma hyvinkin köyhä enkä enään saanut muodostettua järkeviä lauseita, alku matka sujui hyvin aina Laitilaan saakka, kunnes jostain tuli ajatus päättää tämä kaikki kura jota olen niskaani kaatanut sekä muiden ihmisten rasitteena oleminen.
Ajatus tuntui todella helpottavalta enkä enään tuntenut kipua tai muutakaan ikävää, minut valtasi hyvin vapautunut olo pääsystä pois täältä ja lopettaa tämä tähän.
Aloin etsimään sopivaa kiveä ties laidasta ja sen nähtyäni olisin painanut kaasun pohjaan, olin jo irroittanut turvavyönkin valmiiksi ettei sekään pystyisi enään estämään poispääsyäni.
Sitä oikeaa kohtaa etsiessäni vastaan tuli poliisiauto, ajattelin todella pitkään että vilkuttaisin valoja heille avun pyytämiseksi ja saisin kiinnitettyä heidän huomion, mutta en saanut käsiäni irti ratista.
Hetken päästä tuli toinen virkavallan auto ja taas sama, käteni ei kertakaikkiaan irronneet ratista, vaan puristin sitä entistäkin tiukemmin.
Minut valtasi niin kevyt tunne etsiessäni sitä minulle tarkoitettua kiveä tai kalliota, en missään tapauksessa halunnut viedä muita mukanani koska heillä ei ollut osuutta tähän minun tilanteeseen, joten etsin sitä paikkaa tien oikealta puolelta.
Sitten tapahtui jotain mitä en vieläkään osaa selittää, joku tuli ja ohjasi autoni levähdyspaikalle ja sammutti moottorin, tämän tajuttuani olin todella kiukkuinen itselleni.
siellä minä auton sisällä huusin ja haukuin itseäni pelkuriksi, miksi en tehnyt sitä ja nyt tämä kaikki epätoivo vaan jatkuu ja jatkuu.
Hetken itselleni huutaneena minut valtasi hirveä ahdistus, en saanut enään happea auton sisällä vaan avasin kaikki auton ovet sepposen selälleen ja haikoin henkeä kuin astmakohtauksen saaneena.
En tiedä tarkkaa aikaa kuinka kauan olin levähdyspaikalla itseäni rauhoittelemassa, kun päätin että nyt minun on kerrottava tämä ja se viimeviikon tapahtuma vaimolleni, lähdin ajamaan kohti Turkua hyvin ahdistuneena ja alle nopeus rajoitusten, olin päättänyt päästä perille turvallisesti.
Kotiin päästyäni yritin kertoa vaimolle mitä oli tapahtunut, mutta hän oli saunomassa lasten kanssa joten joudun odottelemaan vielä hetken, minut valtasi jo ajatus sekä pelko etten uskallakkaan sanoa hänelle mitään näistä tapahtumista, olin kuin villieläin häkissä kehää kiertäen, kun vaimo ja lapset tulivat saunasta, keräsin rohkeutta ja sanoin hänelle tapahtumista ja siitä mitä olen yrittänyt itselleni tehdä.
Vaimoni ei kommentoinut asiaa mutenkään vaan etsi TYKS:in päivystyksen numeron soittaakseen sinne, puhelun päätyttyä hän vielä soitti lastenvahdin paikalle ja niin sitä mentiin päivystykseen, eikä aikaakaan kun olin psykiatrian päivystysosastolla juttelemassa hoitajien kanssa tilanteestani, myös lääkäri kävi luonani keskustelemassa hyvin ystävälliseen tapaan,
En voinut uskoa että nyt minua kuunneltiin ja minua haluttiin auttaa kaikin keinoin, jopa tuo lääkäri sanoi minulle että jos hän ei saa järjestettyä lähetettä Harjavallan sairaalaan psykiatriselle päivystysosastolle, niin hän soittaa Rauman terveyskeskukseen ja pyytää kolleekaansa kirjoittamaan sen ja lupasi vielä järjestää kyydin valmiiksi minulle.
Sitten koitti se tapahtuma jota en tule ikinä unohtamaan, lääkäri tuli valkoisen kirjekuoren kanssa luokseni ja sanoi että tämä on pääsylippusi kohti parempaa huomista, tämä lähete mikä täällä kirjekuoren sisällä on, sitä ei ole missään muualla.
Edes Harjavallan sairaalassa ei tiedetä tästä vielä mitään, nyt on sinun päätös otatko tämän kuoren vai lähdetkö takaisin vanhaan ja raskaaseen elämääsi?
Kirjekuoren käteeni ottaessani murruin aivain täysin, se kyynelien ja pahanolon purkaus oli jotan sellaista mitä en ole koskaan kokenut, vaikka tuo lääkäri oli varmasti kaikkea nähnyt uransa aikana otti hän minusta halausotteen, siinä minä itkin tämän lääkärin olkapäätä vasten hyvinkin pitkään, eikä hänkään otetta irroittanut ennen kuin olin värisevällä äänellä kiittänyt häntä
Haluan vielä kiittää tätä erittäin ammattitaitoista naispsykiatria sydämmeni pohjasta.
Jos vain tietäisin nimesi, niin lähettäisin kiitokseni henkilökohtaisesti kukkien saattelemana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti