Viides diagnoosi

Tänään käytyäni lääkärin luona ja saatuani kiireellisen lähetteen Porin keskus sairaalan neurologiselle osastolle sekä siitä myös kotona ilmoitettuani, arki palasi perheeseemme.
Ei siis niin kuin olisin varmaan niissä nieleni rippeissä toivonut, vaan kuten jo niin moneen kertaan aikaisemminkin tämän kahden kuukauden aikana.
Maattuani sängyssä siihen asti, että lapset ja vaimo menevät nukkumaan alkoi minun oma aikani näiden kipujen ja oireiden kanssa kolmistaan sohvalla istuen ja tuota samaa litkua juoden, joka alkoi jo maistumaan yllättävän pahalta ja aivan kuten ennenkin, itselläni ei ollut mitään sananvaltaa näitä minun riivaajia vastaa.

Miksi ne minua kiusaavat, enhän minä niitä ole kehooni asumaan pyytänyt vaan salaa ovat tulleet sisälleni mellastamaan ja sitä mellastusta sitten riittikin aamuun asti.
Joten kuten yöstä selvinneenä ja lyhyin askelin perjantaisen päivän laahanneena sain itseni taas kerran tuonne kaupungimme suojatyöpaikkaan.

Sama toistui, lippu tuosta punaisesta numeroja sylkevästä koneesta, istumaan natiseville nahkasohvalle, pim ääni tuosta seinällä olevasta näytöstä ja itseni raahaaminen tuolle tutulle nakkikioskin luukulle.

Tuo rouva siinä tiskin takana ei jaksanut edes enään hymyillä, vaan sanoi kysyvästi. Pää kipeä?
Kyllä ja muutkin oireet ovat pahentuneet vastasin niin ystävällisesti kuin tilanteeseen pystyin.
Käykää istumaan niin lääkäri kutsuu sitten teitä, kuului sulkeutuvan luukun välistä.

Olin jo tottunut odottelemaan tässä aivan liian valkoisessa ja muovikukkia kasvavassa aulassa, edes televisio ei tarjonnut ajankulua tähän niin pitkään odottamiseen.
Tällä kertaa sitä odottamista sitten jatkuikin, potilaita tuli ma meni, mutta minun vuoroa vaan ei kuulunut, vähän jo hermostuneena kävin kysymässä nakkikioskin hoitajalta mahdollista pääsyäni lääkärin puheille, mutta potilaat otetaan kiireellisyys järjestyksessä.
Toki minä tämän ymmärrän ja annankin vuoroni mielelläni sairaalle lapselle, mutta se että laastarin laittaminen sormeen jollekkin laitapuolen kulkijalle menee minunkin edelle, ilmeisesti minun kiireeni on jo mennyt ja olin toivoton tapaus joka otetaan jos jää aikaa.

Sitten kuului tuo odottamani huuto, ehkä vähän kiukkuiseen äänensävyyn mutta huusivat sentään, joten kai niitä vielä kiinnostaa minunkin kaltainen potilas.
Huutaja oli aivan uusi tuttavuus, vaikka ensivaikutelma ei paljoa lupaillut niin toivoin kuitenkin mielessäni apua saavani.
Kerroin tilanteestani sekä näistä kivuista ja oireista jota jo niin monella eri lääkkeillä on hoidettu ilman tulosta tälle hobitin mittaiselle ja aika paljon leveämmälle valkotakkiselle, joka ei varmasti olisi saanut nappeja kiinni työtakistaan.

Tällä kertaa lääkäri teki jo tutkimuksiakin, jopa mittasi verenpaineeni jota ei oltu tehty sitten viimeksi kuin Tampereella sairaalassa.
Tutkimusten lomassa sain jopa sanottua että lääkäri jolla eilen kävin oli tehnyt kiireellisen lähetteen poriin neurolle.
Ilmeisesti lähete oli turha tämän hobitin mielestään vai lieneekö näillä kahdella lääkärillä jokin riita ja minä joudun tahtomattani heidän pelinappulaksi, koska minua tutkiessaan tokaisi hän samalla ettei tämä mitään fyysistä ole, teillä on psygo somaattisia oireita.

Nyt minut saatiin sanattomaksi, en todellakaan enään tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa.
Kuitenkin aika paljon lääketieteestä itse tietävänä ymmärrän kyllä mitä tämä yhtä pitkä kuin leveäkin lääkäri tarkoitti.
Olin siis luulosairas, sairaanpelkoinen, kuvittelen nämä oireet itselleni, eikä siellä taikurinhatussa ollut enään mitään muuta diagnoosia tarjolla?

Lähdin vähin äänin pois tuolta huoneesta, yhtä vähin äänin häivyin myös koko laitoksesta.
Tähänkö pisteeseen oltiin tultu?