Poistuttuani tuosta Jumalan hylkäämästä rakennuksesta jossa kaiken maailman ennustajat, puoliveriset viikingit ja hobitit harjoittivat noidantoimia.
Mukaani sain vain nipun epämääräisiä diagnooseja joista tämänpäiväinen aiheutti eniten närästystä ja joutuisin pureskelemaan sitä useaan kertaan mielessäni.
Päässäni pyöri nuo lääkärin sanat psygo somaattisista oireista, olinko siis tullut hulluksi ja tältäkö hulluna olo tuntuu?
Mikä on minulle oikea hoitolaitos? Tuleeko valkotakkiset kohta hakemaan minua ja vievät Seilin saarelle josta ei enään ole paluuta? Miten kertoisin tämän vaimolleni, että olen sekaisin päästäni?
Näitä aisioita pyöritellessäni päässäni ja kävellen näitä kaupunkimme kapeita katuja pitkin jossa jo hartiani ottivat talojen ulkoseiniin kiinni, olin huomaamattani tullut jo kotimme pihaan ilman mitään muistikuvaa miten olin nuo poikittaiset kadut ylittänyt joissa nuo terveet ja onnelliset ihmiset huristavat autoillaan ristiin rastiin.
Ilmeisesti vaimoni huomasi minusta päältä päin nuo mietteliäät ilmeet ja oudot ajatukset joita päässäni pyörittelin ja mielenrippeitäni matkan varrelta keräillen, raahautuessani ylös noita mutkittelevia portaita jotka johtivat asuntoomme ettei hänen varmasti sovinnon nimissä ja rauhan säilymiseksi kannattanut kysyä mitään tämän kertaisesta visiitistäni tuolla kaupumkimme ylpeyden tyyssijassa, josta vain harvat apua saavat.
Ilta meni ja aamu tuli kuin tulikin, vaikka ennen nukkumaan menoa en sitä enään toivonutkaan.
Omituinen olo, pääkipuni oli selvästi vaihtanut paikkaa aivain kuin uuden reijän tehdäkseen, tällä kertaa vasemman ohimolohkon kohdalle.
Näihin oireisiin ja kipuihin turtuneena aloitin aamun niin kuin sen olen aina aloittanut, kahvia ja kessua sitten lisää kahvia ja kessua.
Päivä kului kuin olisin ollut pienessä nousuhumalassa koko ajan, päässä heitti, huone pyöri ja suoraan kävely tuntui mahdottomalta.
Olinhan hullu kuten lääkäri oli eilen minut diagnosoinut, siis miksi enään välittäisin?
Jossain kohtaa päivän aikana pääkipu muuttui taas, paikka pysyi samana mutta nyt työkaluksi otettiin porakoneen sijasta jokin terävä esine jolla ohimolohkoani pistettiin, kipukiikit olivat niin valtavia että tipuin välillä polvilleni ja silmissäni pimeni.
Kestin tätä iltapäivään saakka kunnes hakeuduin pakon sanelemana takaisin tuonne päivystykseen.
Sama kaava toistui taas, lappu, pim ääni, luukkulle, istumaan ja odottelemaan.
Olin odottanut tuossa valkoisessa aulassa jonkin aikaa, kun pääkipu alkoi hellittämään mutta samalla aloin saamaan sähköiskun omaisia lihasnykinöitä oikealle puolelle kehoani, ensin lievänä mutta pääkivun hellittäessä lisää iskut vain voimistuivat, kunnes kehoni kaikki oikeanpuolen lihakset supistelivat samaan tahtiin niin voimakkaasti etten enään penkillä pysynyt ja ainoa mikä auttoi oli liikkuminen mutta sekin oli vaivalloista.
Kanssa potilaat ihmettelivät tuota vaelteluani noita muovikukkia kasvavia käytäviä pitkin, olin todella peloissani mitä minulle on tapahtumassa.
Entiseen tapaan, jouduin taas jonon häntäpäähän ja olisi ollut ihan sama kuka tuosta ovesta sisään tulisi olisi hän joka tapauksessa ollut minua kiireellisempi tapaus.
Viimein kuului taas tuo sukunimeäni toistava huuto, äänikin vaikutti tutulta.
Kas, eilinen hobittihan se siinä, takki taas auki kun ei sitä kiinnikkään saa, yritin kävellä tämän minut kertaalleen hulluksi todenneen ehkä hieman ärtyneen oloisen lääkärin luokse.
Huoneeseen päästyäni kuului takaani hyvinkin tuohtunut ääni, käy istumaan, onko joku muuttunut eilisestä?
Tein niinkuin tohtori halusi, laskin takapuoleni penkille lähes samaan aikaan kuin pyytäjä itse.
Hirvittävä lihasnykinä alkoi taas, tällä kertaa sain tämän hobitin hiljaiseksi.
Hänen silmänsä olivat kuin pesuvadit välillä minua katsoen ja taan jotain konettansa näpytellen, ilman mitään tutkimusta ja kyselyitä ojensi tämä kummituseläimen näköinen lääkäri minulle lapun sanoen, tässä on tämä lähete Porin keskus sairaalaan, nyt lähdet heti sinne.
Pyydän hoitajaa tilaamaan taksin vai haluatko mennä ambulanssilla?
Eiköhän tuo taksi riitä, eihän tässä mitään hätää ole, muistuttaakseen häntä eilisestä.
Mukaani sain vain nipun epämääräisiä diagnooseja joista tämänpäiväinen aiheutti eniten närästystä ja joutuisin pureskelemaan sitä useaan kertaan mielessäni.
Päässäni pyöri nuo lääkärin sanat psygo somaattisista oireista, olinko siis tullut hulluksi ja tältäkö hulluna olo tuntuu?
Mikä on minulle oikea hoitolaitos? Tuleeko valkotakkiset kohta hakemaan minua ja vievät Seilin saarelle josta ei enään ole paluuta? Miten kertoisin tämän vaimolleni, että olen sekaisin päästäni?
Näitä aisioita pyöritellessäni päässäni ja kävellen näitä kaupunkimme kapeita katuja pitkin jossa jo hartiani ottivat talojen ulkoseiniin kiinni, olin huomaamattani tullut jo kotimme pihaan ilman mitään muistikuvaa miten olin nuo poikittaiset kadut ylittänyt joissa nuo terveet ja onnelliset ihmiset huristavat autoillaan ristiin rastiin.
Ilmeisesti vaimoni huomasi minusta päältä päin nuo mietteliäät ilmeet ja oudot ajatukset joita päässäni pyörittelin ja mielenrippeitäni matkan varrelta keräillen, raahautuessani ylös noita mutkittelevia portaita jotka johtivat asuntoomme ettei hänen varmasti sovinnon nimissä ja rauhan säilymiseksi kannattanut kysyä mitään tämän kertaisesta visiitistäni tuolla kaupumkimme ylpeyden tyyssijassa, josta vain harvat apua saavat.
Ilta meni ja aamu tuli kuin tulikin, vaikka ennen nukkumaan menoa en sitä enään toivonutkaan.
Omituinen olo, pääkipuni oli selvästi vaihtanut paikkaa aivain kuin uuden reijän tehdäkseen, tällä kertaa vasemman ohimolohkon kohdalle.
Näihin oireisiin ja kipuihin turtuneena aloitin aamun niin kuin sen olen aina aloittanut, kahvia ja kessua sitten lisää kahvia ja kessua.
Päivä kului kuin olisin ollut pienessä nousuhumalassa koko ajan, päässä heitti, huone pyöri ja suoraan kävely tuntui mahdottomalta.
Olinhan hullu kuten lääkäri oli eilen minut diagnosoinut, siis miksi enään välittäisin?
Jossain kohtaa päivän aikana pääkipu muuttui taas, paikka pysyi samana mutta nyt työkaluksi otettiin porakoneen sijasta jokin terävä esine jolla ohimolohkoani pistettiin, kipukiikit olivat niin valtavia että tipuin välillä polvilleni ja silmissäni pimeni.
Kestin tätä iltapäivään saakka kunnes hakeuduin pakon sanelemana takaisin tuonne päivystykseen.
Sama kaava toistui taas, lappu, pim ääni, luukkulle, istumaan ja odottelemaan.
Olin odottanut tuossa valkoisessa aulassa jonkin aikaa, kun pääkipu alkoi hellittämään mutta samalla aloin saamaan sähköiskun omaisia lihasnykinöitä oikealle puolelle kehoani, ensin lievänä mutta pääkivun hellittäessä lisää iskut vain voimistuivat, kunnes kehoni kaikki oikeanpuolen lihakset supistelivat samaan tahtiin niin voimakkaasti etten enään penkillä pysynyt ja ainoa mikä auttoi oli liikkuminen mutta sekin oli vaivalloista.
Kanssa potilaat ihmettelivät tuota vaelteluani noita muovikukkia kasvavia käytäviä pitkin, olin todella peloissani mitä minulle on tapahtumassa.
Entiseen tapaan, jouduin taas jonon häntäpäähän ja olisi ollut ihan sama kuka tuosta ovesta sisään tulisi olisi hän joka tapauksessa ollut minua kiireellisempi tapaus.
Viimein kuului taas tuo sukunimeäni toistava huuto, äänikin vaikutti tutulta.
Kas, eilinen hobittihan se siinä, takki taas auki kun ei sitä kiinnikkään saa, yritin kävellä tämän minut kertaalleen hulluksi todenneen ehkä hieman ärtyneen oloisen lääkärin luokse.
Huoneeseen päästyäni kuului takaani hyvinkin tuohtunut ääni, käy istumaan, onko joku muuttunut eilisestä?
Tein niinkuin tohtori halusi, laskin takapuoleni penkille lähes samaan aikaan kuin pyytäjä itse.
Hirvittävä lihasnykinä alkoi taas, tällä kertaa sain tämän hobitin hiljaiseksi.
Hänen silmänsä olivat kuin pesuvadit välillä minua katsoen ja taan jotain konettansa näpytellen, ilman mitään tutkimusta ja kyselyitä ojensi tämä kummituseläimen näköinen lääkäri minulle lapun sanoen, tässä on tämä lähete Porin keskus sairaalaan, nyt lähdet heti sinne.
Pyydän hoitajaa tilaamaan taksin vai haluatko mennä ambulanssilla?
Eiköhän tuo taksi riitä, eihän tässä mitään hätää ole, muistuttaakseen häntä eilisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti